Älä lässytä

Jos selkärangattomana makoilusta järjestettäisiin kilpailuja, minä olisin vähintäänkin Euroopan mestaruustasoa. Etten peräti maailmanhuippuja…

Onko muita kaltaisiani surkeita reppanoita? Kuvitelkaas tilanne: on tehtävä eräs suurempi ja erittäin epämieluisa juttu. Ei vaikea, mutta vaatii sitkeyttä, kärsivällisyyttä ja paneutumista. Minä kierrän kämppää kuin kissa sitä kuumaa puuroa. Ensin pari päivää, sitten viikon ja tämän yhden suuremman työn kanssa useamman vuoden (ok, kolmas vuosi meneillään, sanoinhan olevani surkea reppana!) ja keksin tekosyitä. Sijaistoimin sydämeni kyllyydestä. Siivoan, aloitan uusia harrastuksia, sitten yritän ryhdistäytyä ja kiellän itseltäni typerät elokuvat ja sarjat ja kaiken hauskan ja kauniin, kiristän itseäni aloittamaan, yritän aloittaa aloittamisen suunnitellun, siivoan ja putsaan nurkkia… Ja kaiken tämän taustalla hakkaa huono omatunto kuin hammassärky tai pulssi, muistuttamassa inhottavasti miten tälläkin hetkellä pitäisi tehdä sitä-yhtä-mitä-ei-nimellä-kutsuta. Tästä seuraa tuskailuja ja tiuskimista, jos olen tyytymätön itseeni, niin yllättäen alan löytää inhottavia luonteenpiirteitä läheisistäni ja mikään ei ole kohdallaan. Mies yrittää kysyä, mikä on, minä henkäisen että ei mitään. Tunnen itseni pohjasakaksi, kun en saa itsestäni sen vertaa irti, että saattaisin loppuun työn, jota olen aloittanut. Tiedän, että sen jälkeen minulla olisi iloinen mieli. Tiedän, ettei sen valmistuminen muuttaisi koko maailmaa taikaiskusta paremmaksi, mutta minä voisin käyttää aikani jonkun muun asian tuskailuun tai tekemiseen. Säälin itseäni, sitten tajuan, että omaa syytäni olen tässä tilanteessa, sitten olen erittäin kyllästynyt itseeni ja sen jälkeen vain vihainen itselleni.
Tänä aamuna heräsin iloisena ensimmäistä kertaa pitkään pitkään aikaan. Niin hyväntuulisena olen ollut koko päivän, että vähän jo pelottaa… Luulen, että tämä johtuu viikonlopusta. Perjantaina olin myöhään töissä ja koska olin laittanut viestiä kämppikselle, ei paljon askel painanut. Istuin kaaoksessa rauhassa -yleensä minulle täysin mahdotonta, alan kiukutella sotkusta ja siivoan erittäin suureleisesti nurkkia- miehen kanssa perjantai-illan ja kun lauantaiaamuna heräsin, oli minulla virtaa pestä kolme koneellista pyykkiä ja imuroida ja pestä lattiat ja jopa pyyhkiä pölyjä, samalla kun miekkonen viimeisteli remppaa ja teki meille ruokaa. Tästä taas seurasi sunnuntaille rauhallinen hetki, kun minulta olivat tekosyyt lopussa. Ei sotkua, ei pyykkiä, ei tiskiä. Ei riitaa äijän kanssa, ei vieraita eikä menoja.

Minä istuin pöydän ääreen katsomaan arkkivihollistani silmästä silmään. Nelisen tuntia myöhemmin olin saanut erävoiton ja tuntui että olin voittanut itseni lisäksi puoli maailmaa ja saanut muutaman papukaijamerkin lisäksi. Ei tämä sota ole ohi, mutta parempaan suuntaan.

Onko tosiaan näin, että vanhakin koira voi oppia uusia temppuja?

Kun olin aloittanut opintoni erässä opinahjossa, eräs erittäin huono ja tökerö äidinkielen opettaja halusi kertoa itsestään paljon ja aina ja koko ajan. Eräs hänen itsestään kertovista tarinoista oli tarina hänestä paikallislehteen tehdystä jutusta, joka oli otsikoitu “mieletön nainen” ja tämä kansankynttilä teeskenteli, että ei ollut heti ajatellut sen olevan positiivinen otsikko. Kai hän omasta mielestään näin vaikutti vaatimattomammalta meidän silmissämme, tiedä häntä.

Silloin minulla oli upea kämppis. Nuori nainen, jota en tuntenut ennemmin, vaan sitten osittain pakotetussa avoliitossamme tutustuimme. Hänen kanssa jaoin kaiken, paljon upeaa ja kipeää. Juhlan ja arjen. Minulla on monta tekosyytä siihen, miksi yhteytemme katkesi. On minulla myös oikeitakin syitä, syitä ja ihmisiä, jotka eivät ole varjostaneet elämääni moneen vuoteen. Mutta sen jälkeen olin itse -en tiedä parempaakaan sanaa tähän- häpeissäni ottaakseni häneen uudelleen yhteyttä.

Nyt melkein kymmenen vuoden jälkeen sain häneltä viestin. Avasin sähköpostini ja siellä se ajan madonreikä lepäsi viattomana muiden viestien joukossa. Luin sen ja luulin hetken siirtyneeni ajassa ja paikassa. Luulin hetken, että kaikki sen jälkeen tapahtunut olisi ollutkin vain harhaa, niin tuttu ja voimakas oli ääni vuosien takaa.

Mutta olin onnellinen, että olen tässä hetkessä. Toivon kuitenkin, että hän säilyy elämässäni tästä lähtien.

Ja teille toivon yhtä nostalgista viikonloppua!

Tässä musiikkia sitä varten. 

 

Kävin lapsena pyhäkoulussa ahkerasti. Näin aikuisena en ole erityisen uskonnollinen ihminen, harmi sinänsä. Tarina Martasta ja Mariasta oli jo silloin minulle täysin käsittämätön. Kaksi aikuista sisarusta ja yhteinen koti. Sinne tulee vieras, toinen muijista paskat nakkaa ja toinen raataa niska limassa molempien puolesta. Ja tarinan opetuksen mukaan meidän kaikkien pitäisi olla reporankana ja tekemättä mitään? Ja olla tyytyväisiä itseemme, kun on tullut niin hienosti pidettyä seuraa vieraalle, vaikka ilman sen toisen ahkerointia olisi vierailu ollut himpun verran vähemmän hohdokas?
Viikonlopun jälkimainingeissa tällä ämmällä naksahti päässä jokin kohta uusille urille. Minä pidän kodin laittamisesta ja touhuamisesta. Kotona ja mökillä. Ja Martta minussa herää alta nanosekunnin vääntämään lihapullaa ja muusia klaanille ja pesemään pyykkiä ja siivoamaan aikuisten ihmisten jälkiä, kun sekä mies että hänen sisaruksensa kylvävät tavaroitaan ympäriinsä. Usean viikonlopun jälkeen olemme tullee miehen kanssa kotiin siten, että minä olen väsyneempi kuin lähtiessä ja mies julistaa kotimatkan miten hyvää taas teki rentoutua. Yleensä mies vielä kehuu, että kyllä se vain on hieno paikka, meidän mökki, hänen siskonsakin aina siellä lukevat vain koko ajan.

Lukevat joo, ja varmasti rentoutuvat kun ei tarvi muuta tehdä kuin välillä nostaa perse penkistä siirtyäkseen valmiiseen pöytään. Miehen äiti on ollut kodinhengetär ja opettanut lapsensa odottamaan palvelua. Ja ylenpalttisia kehuja, jos saavat jotain aikaan: olen ollut vieressä kehumassa yli kolmekymppistä naista hänen äitinsä kanssa, kun hän oli nyppinyt rikkaruohoja penkistä, johon hän aikoi istuttaa sipulia. Kun sitten olin tehnyt penkin valmiiksi, istuttanut sipulit ja hoitanut niitä, nauroin syksyllä ääneen anopille, joka hehkutti tyttärensä sipuleita sukulaisille.
Taidan tehdä itselleni ja kaikille muillekin karhunpalveluksen tekemällä kotitöitä sekä kotona että mökillä enemmän kuin toinen (tai muut). Minä ihan aidosti oletan, että ihmiset huomaavat että olen ahkera, ja sen takia pitäisivät minusta (enemmän?). Mutta jos sitä toinen makaa koko päivän kirja kourassa omenapuun alla, tuskin sitä sieltä huomaa että vessa on pesty? Ja jos on tottunut nuoren ikänsä siihen, että puhtaat vaatteet ja astiat, lämmin ruoka ja pedatut pedit vain ilmestyvät jostain, kun äiti kävelee siitä ohi, niin onko mitään mahdollisuutta oikeasti huomata, että vaimohan täällä tekee kaikenlaista?

Minkä ihmeen takia arvotan itseni tekemisieni perusteella? Juttelin kollegojen kanssa lounaalla, en ole yksin ongelmani kanssa. Muutama työkaveri ilmoittautui, ja kertoi niinikään tekevänsä mökkireissuilla ja kotosalla hiki päästä tihkuen kaikkea mahdollista, ja kun jäävät ilman huomiota ja kiitosta, on paha mieli. Uskon vakaasti, että läheiset ihmiset kohtelevat juuri niin kuin heidän antaa kohdella ja opettaa kohtelemaan, eli missä vaiheessa minä olen oppinut ajattelemaan, että minun tehtäväni on olla aikuisten ihmisten äiti? Noooh, minähän päätin, että enää en tee marttyyriuhraustani, vaan olen rennosti siinä missä muutkin. Jos oikein tiukka paikka tulee eteen, ja perhe käy edelleen kyselemässä, että mitäköhän meillä olis ruuaksi, niin vetäydyn sitten makuukammarin rauhaan eväiden kanssa ja kähisen sieltä kirouksia heille, jotka yrittävät livahtaa osingoille.
Nyt kun vielä tietäisin, että miten kestän sen, että kukaan ei huomaa minun suurta mielenosoitustani eikä ketään häiritse tipan tippaa ruuattomuus, siivottumuus tai mikään muukaan..

Nuorin sisareni on mainio pakkaus. Kaikki siskoni ovat. Minulla ja nuorimmalla on jo sen verran ikäeroa, että tämä uudelleen tutustuminen näin aikuisena on vähän erilaista kuin muiden siskojen kanssa. Nuorin sisko on hellyyttävä yhdistelmä terävää aikuista naista ja leikkimielistä höpsöä teiniä. Minähän olen vakuuttunut siskon kaikkeen ulottuvasta lahjakkuudesta, ja kuin kirsikkana jäätelöannoksen päällä: sisko ymmärtää hartiahuivien käytännöllisyyden!
Viime viikonloppuna puhuimme oikeastaan ensimmäistä kertaa isän kuolemasta. Suoraan ja kiertelemättä, olemme vihdoinkin molemmat tarpeeksi vanhoja siihen. Sisko ei muistanut paljoakaan, mutta väitti muistavansa miten odotti minua kotiin, että sitten asiat muuttuisivat paremmiksi. Minä muistan pikkutytön, joka katseli minua suurilla silmillään pöydän toiselta puolelta ja kysyi liian vaikeita kysymyksiä. Minä vastasin latteuksilla, lapselle ihaillun aikuisen siskon sana riitti ja tuli parempi mieli. Hetkeksi ainakin.

Nyt sen pikkutytön kanssa mietimme opiskelupaikkoja ja kesätöitä. Ja nauroimme paljon.

Nuorin sisareni oli tulossa viettämään viikonloppua kanssamme keskelle metsää kesämökille. Soiteltiin puolin ja toisin ja hänelle oli sattunut ikävä yllätys: rahaa huomattavasti vähemmän tilillä kuin piti olla, alkoholisoitunut ja häiriintynyt “äiti” ei ollut taaskaan saanut elatusmaksua maksettua, vaan vetänyt sen kirkkaana viinana kurkustaan alas, kuten niin monta kertaa ennenkin. Neuvokas sisareni toki rauhoitteli minua vanhaa, ja kertoi todennäköisesti rahaa olevan sen verran, että bussilipun saa maksettua. Soitin pian uudestaan vain tarkistaakseni, että onko raha käteisenä vain tilillä, automaateistahan ei kovin pieniä summia ulos saada. Jälleen sisareni nauroi ylihuolehtivalle siskolleen ja kertoi juuri laskeneensa kolikkojaan, että eipä hätää.

Kun olin varma, että sisko on bussissa, päätin soittaa vielä viimeisen tarkistuspuhelun. Sisko vastasi yhä vielä vähän hengästyneenä, oli joutunut juoksemaan autoon henkihieverissä. Kun olimme lopettaneet puhelumme hänen rahoistaan ja niiden puutteesta, oli sisko katsonut viereensä penkille, ja huomannut siinä jonkun kalenterin. Tarkemman tutkailun jälkeen esine oli osoittautunut lompakoksi. Eikä omistajaa mailla halmeilla. Sen sijaan kukkarossa käteistä yli 200 euroa, kaikki kortit paikoillaan nätisti lokeroissaan  ja kaiken kauniin lisäksi pin-koodi paperilapulle kirjoitettuna ja klemmarilla kukkaroon kiinnitettynä. Lompakon omistajaa sisko oli sitten metsästänyt muutaman lähellä olevan kaupan myyjän kanssa, lipunmyyjän ja löytötavaraihmisten kanssa. Minä nauroin illalla pitkään siskon kanssa kohtalon pirullista huumorintajua. Kyllä siskokin myönsi, että mielessä oli käynyt, että kukaan ei tietäisi jos hän ottaisi osan rahoista..

Toivottavasti lompakon omistaja löytyy. Toivottavasti hän ei enää tämän jälkeen säilytä pin-koodia samassa paikassa korttinsa kanssa.

Pidennetty viikonloppu teki hyvää. Olimme ahkeria ja touhusimme yhtä ja toista: minä löysin itsestäni ehtoisen emännän, joka laittoi ruokaa koko klaanille. Kaiken kivan lisäksi kävimme miehen kanssa Naantalissa (todellisuudessa kävimme ostamassa autoon osia, mutta Naantali tuli vastaan arvaamatta..) ja mikäli ette siellä vielä ole käyneet, suosittelen! Pikkuriikkisen ja uneliaan merenrantakaupungin rannan tunnelma on kuin suuremmassakin kaupungissa, maisemat upeita ja vanha kaupunkin käsittämättömän suloinen. Naantalin kirkkoon kannattaa myös tutustua, kun siellä suunnassa liikutte!

Ja Antulle: pitkän viikonlopun aikana aloitin hartiahuivia, joka menee niinikään lahjaksi. Olen vakaasti sitä mieltä, että nainen kuin nainen tarvitsee hartiahuivin, se on yllättävän monikäyttöinen kapine. Koska kaikilla on villasukkia, nyt vuorossa siis huivit. Villasukkinen lumo on omalla kohdallani tullut yllätyksenä -siis niiden neulomisen viehätys, kylmistä jaloista olen kärsinyt aina!-, sillä erityisesti ala-asteella vihasin käsitöitä oppiaineena yli kaiken. Muistoissani on edelleen erittäin elävänä se joka viikkoinen nyöryytys, kun yritin väkertää sukkia, lapasia, ompelukoneen ajokorttia tai äitienpäivälahjaliinaa muiden kanssa samaan tahtiin, eikä yksikään mörvellyksistäni onnistunut. Yllättävän voimakkaasti tuo vaikuttaa omaan minäkuvaan, usein sanon vieläkin, että vihaan käsitöitä enkä niitä koskaan tee, vaikka istunkin kotona aina kudin kädessä.

Tänään illalla luvassa kollegojen kanssa tyyli-ilta. En tiedä mitä odottaa, enkä ole siihen valmistautunutkaan. Ehkäpä menen sinne tyhjin käsin ja avoimin mielin, toivottavasti se toimii!

Ja ainahan on kiva kuulla, mitä neuvoja tyylin ammattilaisella on pienelle ja pyöreälle antaa!

Jäin miettimään kirjoituksiani Antun kommentin jälkeen. Ja koska aamuinen kävely työpaikalle sai minut erittäin hyvälle mielelle, niin kas, tässäpä lista tämän päivän iloisista asioista! Ilmeisesti auringon valo saa ihmeitä aikaan, sillä tänään olen ollut erittäin hyvällä mielellä. Koko päivän. Vaikka on töissä kiire ja ahdistus, kotona kaatuu työt niskaan yhtälailla ja pitäisi tehdä sitä ja tätä ja välillä on tietoinen omasta riittämättömyydestään… mutta eikös tuo ole kuitenkin normaalia?
1. Lintujen laulu. Jopa lokkien huuto. Minua ei niin paljon auringon paahde ilahduta, vaan ehdottomasti keväällä alkava lintujen mekkala saa mieleni iloiseksi. Nyt on menossa kymmenes vuosi merenrantakaupungissa (iiiik, anonymiteetti uhattuna!) ja nyt tuntuu mukavalta kuulla kun lokit huutavat kesän olevan tulossa.

2. Sauna. Tarviiko selittää? Pitkä viikonloppu tiedossa, ja hekumoin jo etukäteen miten saunon ja saunon ja makaan kynttilänvalossa reporankana lauteilla vailla huolta huomisesta.

3. Villalanka. Levottoman luonteeni saa rauhoittumaan puikoilla ja villalangalla. Kaiken muun lisäksi olen siis varhaispainos sukankutojamummosta, villasukkia pursuaa kotona laatikoista ja pussukoista. Minä olen itse vakaasti sitä mieltä, että nehän ovat mitä mainioin lahja (kenelle tahansa milloin tahansa), mutta enpä olisi enää niin varma ovatko läheiseni sama mieltä. Nyt olen suorastaan ekstaasissa, sillä kotona odottavat jälleen uudet sukat päättelyä ja pahaa aavistamatonta lahjan saajaa!
4. Tuulen viemää. Luin kirjan ensimmäisen kerran alle kymmenvuotiaana. Siitä lähtien palaan Scarlettin onnettomaan (ja hölmöön!) elämään tasaisin väliajoin, ja viime vuosina olen viehättynyt suunnattomasti kertojan omasta kyllästyneisyydestä sankarittareensa. Rhettin ja Ashleyn välinen suhde puolestaan on mitä kiinnostavin. 2000-luvun  vinkkelistä myös ihonväriin suhtautuminen on yksi mielenkiintoinen - ja osin erittäin ahdistava - aspekti. Kirja ilmestyi 1936 ja toivon, että suurin osa arvoista ja ihanteista on kaukana nykyihmisen maailmankuvasta. Mikäli luette kirjaa ensimmäistä kertaa, suosittelen sen jälkeen vastapainoksi Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani.

5. Uusi käsilaukkuni. Raahaan mukanani järjettömiä määriä tavaraa, ja toissa viikolla löysin uuden, ison mustan laukkuni alennushyllystä. Ei mitään ihmeellistä, vaan järkevä ja tylsä peruslaukku tavaran rahtaamiseen ympäriinsä, ja minä olen siihen erittäin tyytyväinen.

6. Kollega, joka laittoi sähköpostissa kiinnostavan työtarjouksen ensi syksylle.

7. Timo Jurkka. Jatkan nolojen paljastusten sarjaa sillä, että tunnustan katsovani Salattuja Elämiä Timo Jurkan takia.. En tiedä kumpi noista kahdesta on nolompaa? Eikä kyse ole siitä, että häpeilisin tunnustaa ihailevani Timo Jurkkaa!
Mitkä asiat saivat sinut tänään hyvälle tuulelle?

PS. Kuka tunnisti minut?

Tässä viikolla oli töissä kiirettä. Sellaista kiirettä, että lounastauot muuttuivat nopsaan liikkeellä juoduksi kupiksi kahvia ja suklaapatukaksi toisessa kädessä, kun toisella klikkaillaan hiirtä, kyllä te tiedätte. Tämä ei onneksi kestänyt kuin kaksi hektistä päivää, eikä ensi viikolla ole vastaavaa ohjelmassa (itseasiassa luvassa pitkä viikonloppua, hullun pitkät saunasessiot, täältä tullaan!).

Näinä kiirepäivinä istuin samassa huoneessa kahden kollegani kanssa. Molemmat erittäin kouluttautuneita, charmantteja vanhempia herrasmiehiä. Heidän kanssaan on aina mukava olla, avaavat ovet minulle ja kantavat puolestani painavat kansiot ja paperit, vaikka molemmat alkavat olla jo pappaosastoa, kun minä taas olen nuorehko nainen parhaissa voimissani… niin, ja asiaan. Mikä ihme voi tuossa kuviossa edes kaltaistani nyrppynaamaa nyppiä?

Ei varsinaisesti mitään. Toinen herrasmies vain haluaa pelastaa maailman ja maailman köyhät. Hän on itse syntynyt erittäin hyväosaisen perheeseen ja on nyt erittäin vakavarainen, tekee unelmien työtänsä ja harrastaa mitä haluaa hinnasta piittaamatta. Ja nuo kaksi päivää kuuntelin kun hän tasaisin väliajoin huomautti, että meidän pitää ajatella, miten vaikeaa maailman köyhillä on. Että meidän pitäisi arvostaa sitä, että meillä on ollut turvallinen lapsuus, kaikki eivät ole olleet yhtä onnekkaita. Että meidän pitäisi olla onnellisia siitä, että meillä on ollut vanhemmat, jotka ovat tukeneet meitä taloudellisesti opiskeluaikoina, kaikilla ei ole edes vanhempia. Että meidän pitäisi olla onnellisia ja tyytyväisiä, kun saamme elää maassa, missä tausta ei vaikuta mitenkään yksilön mahdollisuuksiin. Että meidän pitäisi olla onnellisia, että saamme elää maassa, jossa kaikille on tarjolla loistavat mahdollisuudet. Että meidän pitäisi olla onnellisia, koska emme synny kasteihin, vaan me olemme samanarvoisia. Että meidän pitäisi olla onnellisia, että saamme käydä katsomassa vanhoja vanhempiamme vanhainkodeissa, kaikille se ei ole mahdollista. Ja kaikista eniten meidän pitäisi olla onnellisia siitä, että saamme ilmaisen koulutuksen, voitko kuvitella miten eriarvoiseen asemaan hänen kaksi tytärtään joutuvat, sillä heidän koulutuksensa Britanniassa maksaa yli kolme tuhatta puntaa vuodessa, ja vaikka heitä on molemmat vanhemmat sitä maksamassa, ei se ole helppoa siltikään.
Ja oikein arvattu, toisen päivän iltana Nojustiinan päässä napsahti. Sanoin kutakuinkin, että minä olen ehdottoman onnellinen ja tyytyväinen siitä, että saan asua tässä upeassa maassa (se on totta, olen oikeasti iloinen!). Minä olen köyhästä perheestä, ja kun suunnittelin meneväni lukioon, kävivät kotikylän ihmiset ja sukulaiset vuorotellen kertomassa minulle, että se on tyhmintä mitä minä voin tehdä, sillä enhän minä lukiossa pärjää ja niillä rahoilla, mitkä menevät hukkaan kalliisiin kirjoihini, voisivat vanhempani ostaa nuorimmille sisaruksilleni ruokaa. Onneksi tässä maassa on varaa kaltaisteni olla tyhmiä ja itsepäisiä. Nyt minä olen nuorempien sisarusteni ainoa vanhempi, ja erittäin onnellinen siitä, että koulutus on ilmaista tässä maassa: minulla ei olisi varaa maksaa sisarelleni yliopistokoulutusta missään maassa.

Herrasmies oli hetken hiljaa. Sitten hän yritti sanoa jotain, että ei tarkoittanut kaikkien suomalaistenkaan olevan hyväosaisia, mutta jos vertaa siihen että Afrikassa kuolee lapsia nälkään.. Minä vastasin, että en yritä rinnastaa omaa onnetonta lapsuuttani nälänhätään tai sotaan, ja ryhdyin selaamaan papereitani erittäin pontevasti. Onneksi hän otti vinkistä onkeensa ja saimme hommat tehtyä, minä ainakin halusin mieluummin kotiin kuin jäädä toimistopöydän ääreen pelastamaan maailmaa ikälopun hipin kanssa.

Ihmettelin silti itseäni viikolla. Olen iloinen ja onnellinen mieheni kanssa. Usein nauran tyttökavereilleni, että ainoastaan yksi mies ei ole antanut minun kuohita häntä henkisesti, ja sen miehen kanssa olen naimisissa.

Vanhemmat miehet ovat niiiiiiin seksikkäitä. Enkä tarkoita sitä, että olisin itse 20-vuotias ja 23-vuotias poikaystäväni olisi mielestäni kypsä ja hottis! Vaan reippaasti vanhempia on tullut viime aikoina katseltua sillä silmällä. Yli viisikymppisiä, herraparatkoon, yksi kolmesta minuun töissä vetoavasta miehestä on jo yli kuusikymppinen…

Onko tämä perverssiä ja pitääkö minun huolestua?

Sisustaminen on minulle uusi harrastus. Erityisesti opiskeluaikoina sitä vain lykkäsi taravansa jostain perityille tai halvalla ostetuille hyllyille ja siinä se. En ollut ikinä yksi niistä opiskelijoista, jotka kävivät vanhempiensa kanssa etsimässä perheen pikku piltille hyvät aterimet ja kattilat ja tekstiilit ja huonekalut valmiiksi, kun kotoamuuttamisen aika koitti. Oma opiskelijaboksini oli aina aivan silmittömän ruma ja epäviehättävä, kadehdin silloin todella paljon ystäviä, joilla oli somat kodit. Tuona aikana oma makuni kuitenkin salakavalasti kehittyi voimakkaaksi. Tiedän mistä pidän ja mistä en, ja mielipiteitäni on vaikea saada muuttumaan edes siedätyshoidolla.
Sitten asioita, jotka eivät vain minun päähäni uppoa.

1. Venyvä napanuora (ai miten niin ei liity sisustukseen?). Se side vanhemman ja lapsen välillä, jota ei vain kumpikaan tunnu saavan poikki. Lapsi esittelee ylpeänä omaa kaunista kotiaan, missä on vapaata tilaa vaikka pöytätansseille ja toteaa samaan hengenvetoon, että osa tavaroista on vielä kotonakotona. Voi anna mun kaikki kestää. Ihme touhua nämä pitkittyneet kotoamuutot, vanhemmat kulkevat kyynelsilmin selittämässä tyhjän kodin syndroomaansa ja aikuiset lapset palaavat kotiin ja taantuvat palatessaan mausoleumiinsa lapsuuteen, ja kaikilla on niin mukavaa kun leikitään, että ollaan kuten ennen vanhaan. Eikö kenenkään muun silmissä tilanne näytä lähinnä perverssiltä näytelmältä, jossa aikuiset ihmiset yrittävät romantisoida mennyttä aikaa ja kieltäytyvät elämästä tässä päivässä? Saavatko nämä menneen haikailijat koskaan kiinni reaaliajassa eläviä, vaan onko heidän sisäisen seinäkalenterinsa mukaan vielä 1990-luvun puoliväli?
2. Valkoiset kirjaimet sisustuselementtinä. Minä en vain tykkää. En sitten yhtään. Siellä sun täällä sitä sitten kaapin päällä lukee nätisti englanniksi “RENTOUDU” tai “HOME SWEET HOME” ja “KAUNIITA UNIA”. Miksi ihmeessä sitä haluataan iskeä kodin seinään tekstiä? Jos siihen jotain haluaa kirjoittaa, niin miksi ei suomeksi? Ovatko ne käskyjä? Ovatko ne elämänohjeita? Mitä jos sitten kirjoittaisi oikeasti kunnon lauseen vaikka niillä kirjaimilla siihen olohuoneen seinää, vaikka vesihiisi sihisi hississä? Se näyttäisi kivalta ja sisältöäkin olisi aivan yhtä paljon! Väistämättä minulle tulee mieleen eräs ystäväni, joka pari vuosikymmentä sitten juoksi vaalea tukka hulmuten pitkin metsiä leikkiessään ja kantoi ylpeänä ja tietämättömänä “Too drunk to fuck” -rintamerkkiään.

3. Marimekon unikko. Tarvitseeko tästä enää edes sanoa mitään? Ei uppoa minuun, ei ole ikinä uponnut, ei minkään värisenä eikä missään muodossa. Muuten hei, kiitos, toimittaja-bloggaaja-yrittäjä, aivan mainio mielikuva. Sain tästä freudilaista lipsautuksestasi (toivottavasti se sitä oli eikä kyseessä ollut ihan tarkka avautuminen ihan sen itsensä konkreettisesta uppoamisesta neitoon) viikon parhaat naurut. Onneksi tämä naikkonen ei silti ole liikaa palstatilaa saanut, sitä hän ei tarvitse. Ja vielä pakko linkata myös vastapalloon, tässäpä mainio Arman Alizad, loihe lausumaan!
4. Persikka. Värinä. Saatte kutsua sitä miksi haluatte, mutta kyllä te tiedätte mitä tarkoitan. Sitä yhden ajan turvaväriä, millä suomalaiset kuorruttivat kotinsa, koska valkoinen on vain niin tylsä. Seinät persikkaa, verhot persikkaa, lattiat vaaleaa puuta ja -avot!- sitä tuntuu kuin asuisi mummon maksikalsareissa!

5. Muovimatto, joka matkii kivilattiaa. YÖK. Kävin ihmettelemässä rautakaupassa erilaisia lattiavaihtoehtoja. Ehdottomasti hirvittävin ja mauttomin vaihtoehto oli perinteinen muovimatto, joka oli tehty näyttämään (minun mielestäni muistutti erittäin etäisesti) kivilattialta. Se on kuin söisi suklaalta näyttävää kuraa.

Kerro oma suosikkisisustusinhokkisi, mikä saa ihon kananlihalle ja väristykset juoksemaan pitkin selkärankaasi kuten huonossa romaanissa tummanpuhuvan miehen katse tekee viattomalle neitsyelle?

Kiitos Kari Uusikylä. Uusikylän kirjaa en ole lukenut vielä, mutta mies oli itse erittäin vakuuttava YLEn aamutelevision haastattelussa. Kari puki sanoiksi monta omaa ajatustani, ja jälleen hiukan enemmän tunnen itseäni kunnon ihmiseksi enkä liian kiihkeäksi riidanhaluiseksi akaksi. Uusikylä sanoi aamutelevisiossa aivan loistavasti, kutakuinkin näin: “Väitetään ettei todellista lahjakkuutta voi sammuttaa. Kyllä sen voi. Helpostikin.”

Uusikylä myös kertoi, että ehjistä ja kannustavista kodeista yleensä löytyy sitä jotain, millä saadaan liikunnallinen ja tieteellinen lahjakkuus esille. Rikkonaiset ja ahdistavat kodit nostavat usein esiin taiteellisia lahjakkuuksia. Ikävä kyllä omalta kohdaltani voin sanoa, että rikkonainen ja raastava perhetausta ei minun kohdallani ole näyttänyt saaneen aikaan muuta kuin kiukunpurkauksia ja laiskuutta. Ehkä olen hyvä esimerkki, että surkeasta lapsuudesta huolimatta ihmisestä voi tulla yhteiskuntakelpoinen ja päällepäin erittäin normaali yhteiskunnan jäsen, mutta suuria taiteilijoita kaikista rajustikaan kärsineistä ei vain tule?
Niin ja naiset, tuhkimosyndroomalle on ainakin kaksi selitystä. Ensimmäinen on kauneuden maailmasta: naiset survovat jalkansa kenkiin, vaikka kenkien muodolla ei olisikaan mitään tekemistä jalan anatomian kanssa. Tämä saattaa aiheuttaa vaivasenluuna tunnetun ikävän vaivan ilmenemistä, jolloin se isoin varvas pikkuhiljaa kasvaa vinoon ja kääntää muut varpaat vintturaan myös. Seurauksena paljon särkyä ja kipua ja muuta inhottavaa.
Toinen tuhkimosyndrooman määritelmä on lahjakas nainen, joka ei tee itse elämästään upeaa (koska luulee, ettei se ole naiselle mahdollista tai soveliasta, vaikka saattaakin huomata olevansa lahjakas jossain asioissa), vaan odottaa että se unelmien prinssi tulee ja kantaa kaikessa keskinkertaisuudessaan tuhkimon linnaan huolettavaksi.

Sitten päivän kysymys. Saudi-Arabiassa naisella on aina oltava huoltaja. Tästä asiasta uutisoitiin Suomessakin eilen jonkun verran. Kuinka moni meistä naisista tasa-arvoisessa lintukodossamme pitää itsellään henkistä huoltajaa?

Kuinka moni meistä määrittelee itsensä miehen, pojan, isän, veljen, sukulaispojan etc. kautta ja/tai hakee toimilleen hyväksynnän tai tuomion mieheltä.

Eli lämmintä on juotu. Kahvia, teetä, kaakaota. Kaikkea, paitsi glögiä. Ja olo on yhä aivan järkyttävä, eikä flunssamaiset oireet ole hävinneet minnekään.

Sen sijaa mieheni hävisi. Herra päätyi auttamaan siskoaan remontissa toiseen kaupunkiin. Minä olin tästä aivan raivona koko viikonlopun - ja olen yhä. Perheen kesken kuuluukin auttaa toisia, mutta jessus sentään, rajansa kaikella. Ei näkynyt siskoa meidän remonttia tekemässä. Me olimme molemmat auttamassa heidän remontissaan, vaikka omakin oli kesken. Olen aika jyrkästi sitä mieltä, että piruakos ostivat täydellisen remontin tarpeessa olevan asunnon, jos eivät itse osaa  kuin hehkulampun kotosalla vaihtaa, muuhun tarvitaankin sitten jo äiti -tai joku muu ilmaiseksi töitä tekevä sukulaisreppana- apuun.

Vuosituhannen alun televisiosankareita olivat kokit, nyt sisustussuunnittelijat. Lifestyleohjelmat myös luovat maanmainion illuusion nuorille ostokykyisille aikuisille: remontti tehdään aina muutamassa vuorokaudessa, remonttia osaa tehdä melkein kuka tahansa ja jos siihen tarvitaan ammattitekijöitä, hekin löytyvät kädenkäänteessä ja tekevät hyvää jälkeä sovitussa ajassa. Sitten ovat muutaman ystäväni ja mieheni siskon kaltaiset mukaremontoijat sormi juurta myöten suussa nopsaan. Olen törmännyt nuoreen naiseen, joka kirkkain silmin väitti tehneensä kylpyhuoneremonttia. Kävi ilmi, että hän oli värittänyt kaakeleiden tummuneet saumat vaaleiksi tätä tarkoitusta varten ostamallaan kynällä. Sukulaisnainen kertoi pintarempanneensa olohuoneensa, kävi ilmi, että hän oli maalannut kohokuviotapetoidun huoneen ainoan ehjän seinän punaiseksi. Työkaveri oli niinikään tehnyt kylpyhuoneremppaa -oli tyhjännyt ja puhdistanut hajulukon. Eräs vuokrakämpässä asuva pariskunta oli nostanut asunnon arvoa omasta mielestään valtavasti, olivat tapetoineet koko asunnon kirkkaan vihreällä. Ja johtojen yli, pistorasioiden yli (sitten leikattu veitsellä ympärille reikä) ja listojen yli.
Onko tosiaan niin, että tässä maassa on saavuttanut aikuisiän ensimmäinen täydellisen siloitellun lapsuuden ja nuoruuden elänyt sukupolvi? Onko tässä aivan pakko myöntää, että ennen sentään oli asiat paremmin, ja vaikka kaikilla oli surkea itsetunto ja luterilainen paska omatunto oli koko ajan kaikesta, ei sitä ennen sentään ihan kaikesta pienestä ruvettu itseä mestariksi ylistämään? Suomalaisten perisynti tuntuu vaihtuneen aivan rajattomaan uskoon omiin lahjoihin, ja kuitenkaan ei oltaisi valmiita tekemään minkään saavutuksen eteen töitä. Ennen sitä naureskeltiin kaveriporukalla “lahjattomat treenaa” sanonnalle, nykyään tuntuu että sitä pidetään aidosti totena. Maa on täynnä pöytälaatikkokirjailijoita, jotka ovat omasta mielestään neroja, vaikka eivät ole koskaan mitään lukeneet eivätkä osaa kirjoittaa, maa on täynnä blogea rustaavia surkimuksia, jotka odottavat, että kyllä sieltä kustantamosta vielä otetaan yhteyttä, kunhan tarpeeksi kauan bloggaan, maa on täynnä laulutaidottomia reppanoita, jotka jatkavat laulamistaan vuodesta toiseen eivätkä usko harjoittelun heitä kehittävän, maa on täynnä pulleita sohvaperunoita, jotka ihmettelevät sipsipussi kourassa miksi lihovat, kun eivät koskaan oikeasti syö mitään.
Mikä ihme meitä nykyajan kolmekymppisiä oikein vaivaa? Ensinnäkään kukaan ei tunnu myöntävän olevansa aikuinen “mä olen kidult, kyl sä tiedät, iältä aikuinen mutta mieleltään lapsi” ja tämän ämmän tekee mieli huutaa, että miten se lapsellisuus näkyy? Oletko hidas vai naurettavan naiivi?

Enää ei ole peräkammarinpoikia. On vain normaalia, että aikuiset asuvat vanhempiensa nurkissa. “niin katos kun vuokrat on niin järkyttäviä nykyään”. Juuri näin. Ennenhän sitä ei asuminen maksanut mitään, eikä ilmeisesti vieläkään maksa vanhemmille mikään mitään, harva näistä elämäntapataiteilijoista maksaa vanhemmilleen mitään korvausta vuosikausia jatkuneesta pummauksesta.

Sitten on ne ikuiset nautiskelijat. “mä vain tykkään kauniista asioista ympärilläni” Just joo, me muuthan nautitaan vain siitä, että koti on mahdollisimman ruma ja kaikki vaatteetkin ostamme ainoastaan sillä periaatteella, että mistä kamalimmat kuteet löytyy! Samaan kategoriaan kuuluvat ylivarojensa jatkuvasti elävät mukaboheemit wannabeporvarit, eli tyypillisesti FM-taustainen pariskunta pikkukaupungista, joka haluaa matkustella, jotta voisi näyttää KTM-taustaisille oikeasti varoissaan oleville ystävilleen, että kyllä täälläkin luksusta harrastetaan. Sitten FM-pariskunta itkee parin kaljan jälkeen muille villapaitakavereille, että tulihan se kalliiksi, eikä nyt ole aavistustakaan millä rahoilla visalaskut maksetaan,  mutta oli sen arvoista. Ei sitä kuitenkaan tule usein Egyptiä nähtyä, ajattele, siellä oli oikein pyramidejä.

Ilmeisesti Nojustiinan pitää juoda lisää lämmintä.

En jaksa nykyään yhtään mitään. Nukuttaa koko ajan ja aamuisin kun yritän itseäni pakottaa sängystä, tuntuu kuin nousisi haudasta. Koko ajan on kylmä ja ihoon sattuu ja ruumiinlämpö on yleisimmin pitkälle alle 36 astetta, muutamana päivänä olen toiveikkaana ajatellut että nyt se koko kevään tuloaan tehnyt flunssa sitten iski, ja mitannut lämmön ja tämä pakastelady on ollut 34,4 astetta lämmin. Mahtavaa. Ketuttaa työpaikka ja äijä ja äijän jutut. Ahdistaa oma naama ja omat jutut. Töissä tekee mieli vetää aamulla heti ensimmäisenä lävärillä naapurihuoneen uteliasta akkaa. En halua että ystävät soittavat, kun en kuitenkaan jaksaisi kuunnella heidän juttuaan raivostumatta. Kotona ei jaksa tehdä mitään ja se mitään tekemättömyys vasta saakin ämmän ärtsyksi. Iltasin nukuttaa, aamusin nukuttaa ja päivisin nukuttaa. Kun menee sänkyyn ei tule uni ja kun se sitten tulee, käy pahimmillaan kuten maanantaiaamuna, että herään aamuyön puolella siihen, että lakanan rypyt sattuu ihoon liikaa.  Jaa että mikäkö mua vaivaa? Ei vissiin mitään. Työterveyshoitaja sano, että eikai tässä sitten muuta kuin yritä juoda paljon lämmintä.

Ja Ace of Basekin tekee paluun.

Viime yönä  makasin pitkään äijän kainalossa ja säälin itseäni. Mies rupesi kertomaan yläkerran naapurista, Paavosta (nimi muutettu, tietty hei! Blogin molemmat lukijat kyllä tietää kenestä on kyse!) ja minä nauroin aivan hervottomana.

Paavo on forssalainen, lihava ja äänekäs keski-ikäinen työtön. Tykkää olla kotona alasti, ja syy siihen, että minäkin tämän tiedän, on se, että Paavo myös tykkää heilutella ikkunastaan pihalle, jos siellä joku käy vaikka hakemassa puita ja nousee siinä samalla pöytänsä äärestä seisomaan.  Paavo juo paljon viinaa, eikä sitä myöskään häpeile. Paavolla on aina naama mustelmilla ja jossain päin haava. Ja nauraa rätkättää, että “perkele, kännissä toikkaroin, hheeheheeheh!”. Paavo oli selittänyt miehelle, että “oli viime kesänä tullut yläkerran portaat koko rappukäytävän leveydeltä alas asti, onneksi silloin oli ollut vielä vanhat ulko-ovet, uusien kanssa olisi lähtenyt henki, kun siihen pää edellä osui, mutta ne vanhat ei pysyneet kiinni muutenkaan kiinni, niin siitä vain, perkele, mässähdin läpi ja naamalleni rappuralliin.”

Toinen yläkerran naapuri oli käynyt Paavoa siitä sitten herättelemässä. Ei ollut taju mennyt, kun sammunut jossain vaiheessa keskelle pihaa naama rappurallissa kiinni.

Yleensä kännitoilailut eivät minua naurata. Viime yönä nauroin lihavalle juopponaapurilleni niin pitkään ja kovaa, että hän sen varmaan myös pienessä puutalossamme omaan asuntoonsa tuvan kauimmaiseen nurkkaan myös kuuli.