Puhelin

Miten olenkaan viimeisen yhdeksän kuukauden aikana oppinut sekä vihaamaan että rakastamaan puhelinta. Tai ennen kaikkea olen kai tullut jossain määrin riippuvaiseksi siitä, ja erityisesti tietyistä jokapäiväisistä puheluista. Hassua ajatella, että vielä vuosi sitten maksoin puhelilaskua maksimissaan kaksikymmentä euroa, usein alle kymmenenkin. Ja nyt lasku on moninkertaistunut. Tähän on vain yksi syypää.

Miten raivostuttavaa onkaan se, että välillä tuntuu että tässä suhteessa jotenkin kovinkin olennaista on meidän yhteydenpitomme puhelimen välityksellä. Onhan se sinällään loogista ja ymmärrettävää kun välimatkaa on, mutta silti - miksi ihmeessä tarvitsen sen päivittäisen puhelun että tuntuisi että kaikki on kunnossa. Oli ennenkin välimatkaa ja silti ei puhuttu puhelimessa kuin kerran viikossa tai vastaavaa. Nähtiin useammin kyllä kuin nyt. Ja puhuttiin messengerissä. Mutta ei silloin ollut sitä tunnetta, että jos en kuule vuorokauteen toisesta mitään, jotain on vialla. Aluksi se ihmetyttikin - mitä se nyt joka päivä soittelee. Mutta sitten siitä tuli itselle tärkeä rituaali. Liian tärkeä.

Miten usein olenkaan koko illan tuijottanut puhelinta levottomana ja miettinyt miksei se soi. Ja miksei se toinen vastaa kun minä soitan. Mitä sen toisen ihmisen elämässä tapahtuu, mitä hän tekee, missä hän on, kun hän ei muista soittaa. Ennen hän soitti aina. Jokin on huonosti jos hän ei soita, siltä tuntuu. Ehkä hänellä on hauskaa, hän on ystävien kanssa jossain, eikä hän jaksa muistaa että minä olen olemassa. Ehkä hän meni nukkumaan ja unohti että minulle voisi soittaa. Ehkä hän ei halua puhua. Ehkä silloin kun minä soitan, hän tujottaa puhelinta eikä vastaa kun ei huvita. Tiedän että hän harrastaa sitä.

Tai sitten. Ehkä meidän puhelinkeskustelumme eivät vain merkitse hänelle mitään erityistä. Niinkuin niiden ei pitäisi merkitä minullekaan mitään muuta kuin puhelinkeskustelua. Mutta kun. Mitä muuta meillä on? Miksi tunnen itseni tärkeäksi niin harvoin, vaikka kuulen ne sanat niin usein? Miksi toinen aina unohtaa, unohtaa soittaa ja muutenkin unohtaa minut? Niin helpolla. Aivan liian helpolla. Ja sitä minä kai pelkään. Pelkään että kohta hän unohtaa minut kokonaan. Vihaan tätä uutta piirrettä itsessäni. En minä halua kontrolloida, en en en! Vihaan kontrollointia. Mutta vihaan myös sitä että en osaa antaa tämän asian olla, en osaa ajatella että noh yksi puhelu sinne tänne. Ja ennen kaikkea vihaan sitä, että minä en ikinä unohda. Tähän mennessä yhtenäkään päivänä en ole unohtanut soittaa. Jos en ole soittanut, olen tehnyt sen tietoisesti, mutta koskaan en ole unohtanut. Aivan rehellisesti.

Siksi minä olen tässä heikoilla. Koska minä olen riippuvainen toisesta, minä tarvitsen häntä.

Vihaan puhelimia.