Tyttömäisyydestä

Täällä Espoossa ollessani tekeminen käy usein vähiin. Ei ole musiikkia, ei kirjoja. Paitsi että onhan minulla täällä kirjoja vaikka kuinka, ne vain sattuvat olemaan lasten- ja nuortenkirjoja. Olen pohtinut naiseutta, naisena olemista, sekä etenkin tyttömäisyyttä paljon viime viikkoina samalla kun olen pohtinut miehisyyttä ja unemamiehiä. Siksi päätin tänä aamuna tarttua erääseen hyvin klassiseen tyttökirjaan, joka on paljon vaikuttanut omaan naiseuteeni. Kyseessä on siis L.M. Montgomeryn Pieni Runotyttö.

Olen lukenut kirjan - kuten koko Runotyttö-sarjan ja muunkin Montgomeryn tuotannon - monen monta kertaa, ja se on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Päähenkilö Emilia on juuri sopivan kylmä, omituinen ja mörkö minun makuuni. Montgomeryn Anna-sarjan punatukkainen päähenkilö oli tyyliini liian iloinen ja rakastettava, vaikka sinänsä pidin Anna-sarjasta kirjallisten ansioiden vuoksi enemmän. Emilia elää mielikuvitusmaailmassaan, näkee luonnossa keijuja ja hengettäriä, tuntee puiden ja kasvien heräävän eloon ja kokee “leimahduksia”, jotka ovat eräälaisia hetkiä, jolloin pystyy todella tuntemaan elämän ja näkemään sen verhon läpi, joka on ihmisen ja elämän välillä. Lisäksi Emilia kirjoittaa, kuten kyllä myös Anna. Mutta Emilia kirjoittaa ihmisistä, jokaisesta tuntemastaan ihmisestä hän on laatinut profiilin, jota päivittää, kun ihminen osoittaa uusia piirteitä itsessään. Kokeilin tuota itsekin joskus, niin vahvasti samaistuin synkeän melankoliseen Emiliaan. Emilialta perin myös tavan kirjoittaa kirjeitä kuolleille. Emiliahan kirjoitti säännöllisesti kirjeitä keuhkotautiin kuolleelle isälleen ja purki sydäntään. Minä kirjoitin eräälle kauan sitten kuolleelle mutta erittäin rakkaalle ihmiselle. Kirjeet ovat vieläkin tallella.

Luin Montgomerya eniten ehkä 11-14 vuoden iässä. Loin silloin itselleni äärimmäisen tyttömäisen ja kirjojen maailmaan sopivan identiteetin. Uskoin todella ikuiseen rakkauteen ja “Se Oikea”-teoriaan, uskoin että unelmieni prinssi löytyy sattumalta ja sitten elämäni on yhtä romanttista kuin Annan ja Emilian elämä. Emilian tapaan näin luonnon kaiken elämän, ja myös romantiikan lähteenä, ja toteutin tätä fantasiaa eniten mummolassa Kauhavalla, missä oli hämyisiä ruusupuskia, joiden varjossa saatoin kirjoitella runoja ja mietteitä ja haaveilla tulevasta.
Kunnes realismi iski.

En aivan tarkalleen tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä hame vaihtui housuihin ja tukka lyhentyi. Kesti muutama vuosi ennen kuin löysin tyttömäisyyteni uudestaan, silloin jo naiseuteen vaihtuneena. Ei tyttömäisyyteni koskaan täysin kadonnut, aina olen rakastanut kukkia ja muuta tyttömäistä hömppää. Ja aina olen ollut haaveilija ja romantiikannälkäinen unelmoija ja olen edelleen. Naisellisuuteni, johon sekä Anna että Emilia ovat varmasti paljon vaikuttaneet, ilmenee nykyään mieltymysteni ja työni kautta, mutta etenkin pukeutumiseni kautta. Olen edelleen hameihminen henkeen ja vereen, ja korkokenkiä pidän aina kun vain voin (eli käytännössä vapaapäivinä).
Mutta onko se hyvä asia? Naisellisuus siis?

En ole aivan varma. Naisethan ovat tunnetusti niitä tunteellisia ihmisiä, joilla ei järki aina kulje mukana. Tunnustan kyllä, että olen äärimmäisen tunteellinen ihminen. Mutta että olenko sitten tunteiden varassa eläjä, siitä en mene sanomaan mitään. Väittäisin, että pakkomielteeni oikeudenmukaisuuteen on saanut aikaan sen, että käytän järkeä ja tunteita suhteellisen tasapainoisesti. Mutta myönnettävä on sekin, että jos järki ja tunteet ovat ristiriidassa, tunteet yleensä voittavat. Asiaa pohdittuani olenkin tullut siihen lopputulokseen, että todennäköisesti minun tulee olla ylpeä naisellisuudestani. Ja ehkä myös siitä, että edelleen silloin tällöin huomaan, että sisälläni asuu pieni tyttömäinen Emilia, joka ei ole kasvanut naiseksi. Ja se Emilia uskaltaa edelleen joskus unelmoida romantiikasta ja Siitä Oikeasta.
Harvoin, mutta joskus.

Ehkä vielä jonain päivänä…