Elämämme miesmallit

Vietimme erään ystävättäreni kanssa alkuviikosta tyttöjen iltaa Keravalla. Kuten tavallista, puhuimme miehistä. Mehän siis puhumme aina miehistä. Aina on spekuloitava tuttujen miesten uusia tempauksia ja juoruttava kuka nyt on kenenkin kanssa (myös niiden ihmisten osalta, joita toinen ei tunne). Ja aina on vinguttava, että voi kun ei ole miestä ja voi kun ei ole ketään johon ihastua, tai joskus päinvastoin - voi miksi en ole taas sinkku ja miksi tuo mies on taas niin inhottava. Joskus taas kerrotaan ihastumisista ja karsitaan näköpiiristä pois uroksia, jotka eivät miellytä tai täytä kriteerejä.

Niin, kriteerit, ne ovatkin mielenkiintoinen juttu miesten ja naisten välisissä suhteissa. Rupesimme tätä pohtimaan enemmänkin. Mitkä ovat niitä oikeita kriteerejä, jotka uuden miesehdokkaan tulee ehdottomasti täyttää? Voin itse sanoa realistisesti, että miehessä minuun tekee vaikutuksen pitkä tukka, hyvä ja laaja musiikkimaku, soittotaito jonkin instrumentin osalta, sekä “lumoava sanavalmius”. Mies, jolla on näitä ominaisuuksia, herättää minussa varmasti kiinnostusta. Mutta ovatko nämä piirteet kriteerejä? Pitääkö tulevalla sulhasellani todella olla pitkä tukka ja tutkinto kitaransoitossa?
Ei todellakaan.
Ne ovat viehättäviä piirteitä, mutta kun kolahtaa, on aivan yksi ja sama minkälaista musiikkia ihastus kuuntelee.

No, mitkä sitten ovat niitä kriteerejä?

Ystävättäreni löysi hyvin helposti piirteitä, joiden on oltava niin tai näin, jotta mies kelpaa. Suurin osa näistä oli ehdottomia. Itse koin kriteerien määrittämisen kovin haastavana. Yllätyin myös kovasti, kun huomasin ystäväni vaativat mieheltään mielestäni täysin epäolennaisia pikkujuttuja. “Miehen pitää olla kätevä käsistään, siis niin että osaa rempata ja semmosta.”
Ai siis jos muuten täydellinen miesehdokas ei osaa vaihtaa autonrengasta, hän saa lähtöpassit?
“Juuri näin.”
Kyllä huomaa että ystävä ei ole vielä rakastunut. Sillä omien kokemuksieni mukaan rakastumisen yhteydessä pikkujutut ja “turhat kriteerit” katoavat kuin tuhka tuuleen.

Mutta ehkä juuri se on ongelmani. Ehkä minun pitäisi luoda selkeä “tällaisen miehen haluan”-kuva ja etsiä siihen muottiin sopivaa miestä. Ja sitten kun sellainen löytyy, toivoa että Cupido ampuu sen nuolen ja liittää meidät yhteen. En nimittäin osannut sanoa yhtä ainuttakaan selkeää kriteeriä miesten suhteen. En yhtään sellaista, mistä en olisi valmis joustamaan kenenkään tähden, vaan että niin pitäisi olla ja Piste. Jälkeenpäin asiaa pohdittuani osasin nimetä kaksi: avoimuus ja suvaitsevaisuus. Mutta nämäkin ovat käsitteinä niin epämääräisiä, että ne on lähes kenen tahansa helppo omaksua.

Kokonaisuus ratkaisee, niinhän se loppujen lopuksi on. Ja ennen kaikkea se arkisen tavallinen mutta ah-niin-ihmeellinen voima nimeltä rakkaus. Rakkaus rikkoo rajoja, sanotaan. Öinen kriteerikeskustelumme sai lopun kun ystäväni laukaisi sen mietteen, joka on nyt kytenyt pääni sisällä päiväkausia.
“Kai mun unelmamies on vähän niinku mun veli.”
On, kieltämättä on. Minulla myös. Sellainen paketti kun tulisi vastaan, samanlainen kuin isoveljeni, sellainen pistäisi pään sekaisin ja pahasti. Sellainen olisi oikea unelmamies. Eikä tuo unelmamies ole mikään harhakuva, sillä sellainen ihminen asuu Otaniemessä. Samankaltaisia ihmisiä on varmasti enemmänkin.

Minulle isoveli on aina ollut miesmalli. Toki myös isäni, mutta veli on ollut aina omalla tavallaan erityisempi. Vaikuttavatko siis elämämme, ja etenkin nuoruutemme miesmallit siihen, minkä miellämme myöhemmin unelmien mieheksi? Jos itse mietin elämässäni vaikuttaneitä miehiä -isää, veljeä, isoisiä-  voin sanoa, että heistä löytyviä keskeisiä ominaispiirteitä arvostan miehissä kaikista eniten.
Hämmästyttävää.
En ole vielä ehtinyt tutkia asiaa lähemmin ja haastatella ihmisiä, mutta juttu on työn alla. Ennen sitä voin vain miettiä, täyttääkö nykyinen mieheni olemattomat kriteerini. Vai onko ainoa syy, miksi olen hänen kanssaan tosiaan se ruma sana nimeltä rakkaus.