Idiootteja on moneksi

Taas yksi pettymys erään ihmisen osalta. Joka toinen päivä kiroan sitä ihmistä, joka toinen päivä ylistän. Joka päivä otan turpiini. Ja aivan vapaaehtoisesti.

Tavallaan se on ristiiriitaista, sillä minä olen Vahva Ihminen. Näin olen aina ajatellut ja näin monet ovat minulle sanoneet. Ja monta kertaa olen ollut vahva. Silloin kun on tosi kyseessä ja muut pakenevat, minä pysyn rohkeana ja vahvana. Ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Mutta kysymys kuuluukin, jos olen kerran vahva ihminen, miksi en ole elämän voittajia? Miksi kuulun niihin, jotka elämä aina potkii katuojaan?

Koska minä olen idiootti.

Ei, en tarkoita sellaista idioottia kuin Zen Café:n laulussa Idiootti. Älykkyysosamääräni ei ole poikkeuksellisen matala, en ole mitenkään tyhmä ihminen. Sen sijaan olen “dostojevskilainen idiootti”, kuten ruhtinas Myškin Fedor Dostojevskin fantastisen upeassa romaanissa Idiootti (joka on muuten yksi suosikeistani). Tässä kirjassa idiootilla tarkoitetaan sinisilmäistä ihmistä, joka uskoo, että kun toisille tekee hyvää, saa itse hyvää muilta.

Ja minä olen aina uskonut tuohon typeryyteen. Olen uskonut, että kun kohtelee muita tietyllä tavalla, saa itse samanlaista kohtelua. Kun auttaa muita ja ajattelee muiden parasta ja muiden tunteita, saa itse apua ja sympatiaa. Kun antaa muille tietä, ei joudu itse ruuhkaan. Kun toimii epäitsekkäästi, muutkin toimivat samoin.
Mikä minua oikein vaivaa?
Ajatusmalli on täysin utopistinen tällä itsekkyyden aikakaudella, kyllä minä sen tiedän. Viidakon lait vallitsevat edelleen - vahvat selviävät. Ainoa tapa pärjätä ja päästä eteenpäin on häikäilemätön kyynärpäätekniikka, unohtamatta törkeää ohittelua, hyväksikäyttöä ja petkuttamista. Tietä antamalla jää aina jalkoihin. Aina.

Ja minä varsin hyvin tiedän sen. En todellakaan väitä olevani läpeensä hyvä ja epäitsekäs ihana ihminen, ehei. Mutta kiistatonta on, että olen poikkeuksellisen empaattinen. Se ei ole todellakaan aina positiivinen asia. Ajattelen aina muiden tunteita. Yritän aina ajatella muiden aivoilla. Kannan vastuuta ihmisistä ja asioista, jotka eivät ole minun vastuullani. Ja enemmän kuin mitään, vihaan epäoikeudenmukaisuutta. Se ajaa minua eteenpäin. Mutta olen idiootti. En ehkä aivan samalla tavalla kuin Myškin, enkä myöskään yhtä syvällä ja sinisilmäisellä tavalla, sillä Myškin oli todellakin Hyvä Ihminen. Häntä oli helppo käyttää hyväksi hänen tietämättään.
Minä olen idiootti ehkä enemmänkin siksi, että tajuan, mutta otan silti turpiini. Ja hymyilen vielä päälle. Ja ajattelen, että kyllä minä kestän, kyllä minulla on aikaa, kyllä minä ansaitsen sen.

Miksi kukaan ei koskaan kohtele minua yhtä huomaavaisesti kuin minä kohtelen muita? Vai olenko itse vaan niin sokea, että en näe sitä? Jos en oikeasti olekaan empaattinen idiootti, vaan aivan samanlainen kuin muut, mutta uskottelen itselleni että olen Hyvä ja Vahva Ihminen?
Mutta fakta on se, että aina minä joustan. Aina minä petyn. Ja aina minä saan turpiini.

Sinä! Sinä olet pahin kaikista, tai niin minusta ainakin tuntuu. Minä mietin aina meitä. Kun suunnittelen viikon ohjelmaani ja sovin työvuoroja, mietin aina olenko sopinut jotakin sinun kanssasi. Tai onko ollut edes puhetta jostakin. Sillä sinä menet yleensä kaiken edelle. Sinä olet erityinen, erityisempi kuin kukaan muu. Minä mietin sinua joka ilta kun makaan sängyssä, ja mietin miksi olet kaukana. Mietin sinua myös silloin kun olen ystävieni kanssa ja minulla on hauskaa, en pelkästään silloin kun minulla on tylsää. Aina kun teen jonkun päätöksen, pienen tai ison, mietin meitä. Miten se vaikuttaa meihin.
Miksi sinä et edes yritä? Me, me, me. Mikä siinä on niin vaikeaa?
Ei ole olemassa meitä. On vain sinä ja sinun elämäsi. Ja sitten olen minä.
Minä idiootti.