Koti - se häämöttää jo

Huone on nyt lähes tyhjä. Enää muutamia tavarantäyteisiä laatikoita, matto, peitto ja tyyny. Sitten koko maallinen omaisuuteni on siirretty Espoosta Keravalle.

Ei sentään, ei aivan kaikkea. Kyllä kotiin pitää jotakin jättää. Lapsuuden ja nuoruuden kirjat, joita ei millään raaski heittää pois, mutta joita ei kuitenkaan halua uuteen kotiin pölyttymään. Näitä kirjoja kertyi hyllyllinen. Vanhat mutta niin ihanat pehmolelut ja muut unohdetut muistot, jotka palasivat elämään pölyttyneiden laatikoiden sisältä kaappien uumenista. Osa näistä muistoista jää kotiin ihan vain siksi, että tilaa on jopa 35 neliön yksiössä rajoitetusti. Osa jää sen sijaan siksi, että en halua kantaa niitä mukanani uuteen asuntoon, uuteen elämään. Osa muistoista elää vain esineissä, ja ne esineet on parasta jättää kaapin uumeniin, ettei vahingossakaan kaivaisi niitä esiin yön sentimentaalisina hetkinä. Siitä seuraa aina vain pahaa.

Jotain otin kuitenkin mukaani. Otin tästä huoneesta elämän. Paljon rakkaita esineitä, huonekaluja, valtaisat kirja- ja levykokoelmani, seiniltä taulut, hyllystä teepurkit. Otin sen, mikä teki tästä huoneesta joskus kodin. Minun pesäni, turvallisen paikan. Ehkä tämä ei koskaan ollut Koti, sillä rakennusta olen vihannut viisitoista vuotta, eli koko sen ajan kun täällä asuin. Silti, Keravan asuntokaan ei ole vielä Koti. Vaikka siellä ovat kaikki ne tavarat, jotka tekevät asunnosta kodin, se ei ole vielä Koti. Mutta uskon että siitä paikasta tulee Koti. Siihen menee ehkä viikkoja, ehkä kuukausia, mutta jossain vaiheessa - tästä olen varma - minulla vihdoin ja viimein, vuosien odotuksen ja haaveilun jälkeen on oma Koti!

Kymmenen hurraa-huutoa!

Nyt oikaisen itseni nukkumaan pieneen kapeaan sänkyyni suuressa tyhjän valkoisessa huoneessani. Ehkä huomenna olen terve ja voin taas nukkua suuressa leveässä sängyssäni, omassa asunnossani. Omassa kodissani.