Tänään, flunssaisen työpäivän lopuksi ymmärsin jotain, mikä olisi pitänyt ymmärtää jo kauan sitten, ja jonka kaikki muut tuntuvat ymmärtäneen, paitsi minä. Päivä oli ollut taas yhtä helvettiä, kuten viime päivät nyt ovat eräästä syystä olleet, ja tuskaa lisäsi vielä paha flunssa/yskä, joka totisesti vei voimat. Kahdeksalta loppuvat työt, 20.36 menee bussi johon haluan ehtiä, sillä en ikinä ehdi 20.14 bussiin, koska aina menee vähän ylitöiksi. Puoli yhdeksältä laitoin takin päälle, vaihdoin kengät ja menin ilmoittamaan että lähden nyt kotiin kun bussi menee. Ja kuulin jälleen kerran sen saman vastauksen: “odota, olisitsä vielä niin kiltti, että…”

Olisin ollut aivan valmis laukomaan päin sitä näköä että en jaksa, haluan ehtiä bussiin, on nyt jo tehty ihan tarpeeksi ylitöitä. Mutta päätin olla niin kiltti vielä tänään. Ja vielä puolitoista viikkoa. Sitten en enää, en ainakaan tuolle ihmiselle.

Näin kauan kesti tajuta niin yksinkertainen asia.

Ja samassa katosi sääli. Olin ajatellut että irtisanomisajan jälkeen teen vielä viikonloput kun eihän se pärjää yksin ilman minua.  Paskat. Ei se pärjääkään, mutta aivan sama. Kun lähden, pidän pitkän tauon. Ehkä sitten vähän (tai paljon) myöhemmin voin taas harkita että tekisin jotain satunnaisia päiviä tuolla. Ehkä.

Nyt keskityn parantumaan tästä inhottavasta flunssasta ja ylirasituksen kehästä. Enää puolitoista viikkoa…

Miten olenkaan viimeisen yhdeksän kuukauden aikana oppinut sekä vihaamaan että rakastamaan puhelinta. Tai ennen kaikkea olen kai tullut jossain määrin riippuvaiseksi siitä, ja erityisesti tietyistä jokapäiväisistä puheluista. Hassua ajatella, että vielä vuosi sitten maksoin puhelilaskua maksimissaan kaksikymmentä euroa, usein alle kymmenenkin. Ja nyt lasku on moninkertaistunut. Tähän on vain yksi syypää.

Miten raivostuttavaa onkaan se, että välillä tuntuu että tässä suhteessa jotenkin kovinkin olennaista on meidän yhteydenpitomme puhelimen välityksellä. Onhan se sinällään loogista ja ymmärrettävää kun välimatkaa on, mutta silti - miksi ihmeessä tarvitsen sen päivittäisen puhelun että tuntuisi että kaikki on kunnossa. Oli ennenkin välimatkaa ja silti ei puhuttu puhelimessa kuin kerran viikossa tai vastaavaa. Nähtiin useammin kyllä kuin nyt. Ja puhuttiin messengerissä. Mutta ei silloin ollut sitä tunnetta, että jos en kuule vuorokauteen toisesta mitään, jotain on vialla. Aluksi se ihmetyttikin - mitä se nyt joka päivä soittelee. Mutta sitten siitä tuli itselle tärkeä rituaali. Liian tärkeä.

Miten usein olenkaan koko illan tuijottanut puhelinta levottomana ja miettinyt miksei se soi. Ja miksei se toinen vastaa kun minä soitan. Mitä sen toisen ihmisen elämässä tapahtuu, mitä hän tekee, missä hän on, kun hän ei muista soittaa. Ennen hän soitti aina. Jokin on huonosti jos hän ei soita, siltä tuntuu. Ehkä hänellä on hauskaa, hän on ystävien kanssa jossain, eikä hän jaksa muistaa että minä olen olemassa. Ehkä hän meni nukkumaan ja unohti että minulle voisi soittaa. Ehkä hän ei halua puhua. Ehkä silloin kun minä soitan, hän tujottaa puhelinta eikä vastaa kun ei huvita. Tiedän että hän harrastaa sitä.

Tai sitten. Ehkä meidän puhelinkeskustelumme eivät vain merkitse hänelle mitään erityistä. Niinkuin niiden ei pitäisi merkitä minullekaan mitään muuta kuin puhelinkeskustelua. Mutta kun. Mitä muuta meillä on? Miksi tunnen itseni tärkeäksi niin harvoin, vaikka kuulen ne sanat niin usein? Miksi toinen aina unohtaa, unohtaa soittaa ja muutenkin unohtaa minut? Niin helpolla. Aivan liian helpolla. Ja sitä minä kai pelkään. Pelkään että kohta hän unohtaa minut kokonaan. Vihaan tätä uutta piirrettä itsessäni. En minä halua kontrolloida, en en en! Vihaan kontrollointia. Mutta vihaan myös sitä että en osaa antaa tämän asian olla, en osaa ajatella että noh yksi puhelu sinne tänne. Ja ennen kaikkea vihaan sitä, että minä en ikinä unohda. Tähän mennessä yhtenäkään päivänä en ole unohtanut soittaa. Jos en ole soittanut, olen tehnyt sen tietoisesti, mutta koskaan en ole unohtanut. Aivan rehellisesti.

Siksi minä olen tässä heikoilla. Koska minä olen riippuvainen toisesta, minä tarvitsen häntä.

Vihaan puhelimia.

Se muusa on häilynyt mielessäni jo kauan. Se muusa, se kuva, joka oli niin kristallinkirkas silloin. Oliko se vuosi 2006? Kesä, keskikesä, juhannus. Paikka oli Kauhava, Mäenpää, marjapuskien välinen nurmikkoalue Vanhan Tuvan takana. Istuin siellä monta tuntia ja luonnostelin kuvaa, joka poltteli mielessäni. Kuuntelin punaisella mp3-soittimella kappaletta ja annoin käden vaeltaa kangasta pitkin.

Se kappale oli maalannut kuvaa pääni sisällä aina siitä asti kun sen ensi kerran kuulin.

Keneltä sen kuulin?

Ja sitten tein sen, maalasin sen lopullisen kuvan päässäni olevasta tunnelmasta. Mielestäni onnistuin hyvin. Tiedän tarkalleen mitä se kuva minulle edustaa.

Asiat joilla meillä ei ole nimeä
Kasvot joiden ilmettä ei voi ymmärtää
Kirjoitus jonka merkistö on tulkitsematon
Uni josta herää uuteen uneen aina vaan

Ja sitten tuli se hetki kun piti antaa pois se, mikä oli tilattu. Väärälle ihmiselle. Ei sille, joka oli herättänyt muusat, avannut silmät. Vaan sille, jonka olisi toivonut tekevän sen.

Anteeksi. Ehkä minä joskus kerron.

Miten ihanaa onkaan tulla kaivatuksi!

Kun joku kaipaa
oli se sitten työnantaja, äiti, ystävä
tai poikaystävä
se on niin ihanaa
että sydäntä lämmittää.
Silloin tuntuu
että jos jotain sattuisi
yksin kotona
joku ehtisi kaivata
ja huolestua
ajoissa.

Mutta eihän se oikeasti niin mene
sillä
harvoin kukaan muistaa kaivata
silloin
kun oikeasti pitäisi.

Täällä Espoossa ollessani tekeminen käy usein vähiin. Ei ole musiikkia, ei kirjoja. Paitsi että onhan minulla täällä kirjoja vaikka kuinka, ne vain sattuvat olemaan lasten- ja nuortenkirjoja. Olen pohtinut naiseutta, naisena olemista, sekä etenkin tyttömäisyyttä paljon viime viikkoina samalla kun olen pohtinut miehisyyttä ja unemamiehiä. Siksi päätin tänä aamuna tarttua erääseen hyvin klassiseen tyttökirjaan, joka on paljon vaikuttanut omaan naiseuteeni. Kyseessä on siis L.M. Montgomeryn Pieni Runotyttö.

Olen lukenut kirjan - kuten koko Runotyttö-sarjan ja muunkin Montgomeryn tuotannon - monen monta kertaa, ja se on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. Päähenkilö Emilia on juuri sopivan kylmä, omituinen ja mörkö minun makuuni. Montgomeryn Anna-sarjan punatukkainen päähenkilö oli tyyliini liian iloinen ja rakastettava, vaikka sinänsä pidin Anna-sarjasta kirjallisten ansioiden vuoksi enemmän. Emilia elää mielikuvitusmaailmassaan, näkee luonnossa keijuja ja hengettäriä, tuntee puiden ja kasvien heräävän eloon ja kokee “leimahduksia”, jotka ovat eräälaisia hetkiä, jolloin pystyy todella tuntemaan elämän ja näkemään sen verhon läpi, joka on ihmisen ja elämän välillä. Lisäksi Emilia kirjoittaa, kuten kyllä myös Anna. Mutta Emilia kirjoittaa ihmisistä, jokaisesta tuntemastaan ihmisestä hän on laatinut profiilin, jota päivittää, kun ihminen osoittaa uusia piirteitä itsessään. Kokeilin tuota itsekin joskus, niin vahvasti samaistuin synkeän melankoliseen Emiliaan. Emilialta perin myös tavan kirjoittaa kirjeitä kuolleille. Emiliahan kirjoitti säännöllisesti kirjeitä keuhkotautiin kuolleelle isälleen ja purki sydäntään. Minä kirjoitin eräälle kauan sitten kuolleelle mutta erittäin rakkaalle ihmiselle. Kirjeet ovat vieläkin tallella.

Luin Montgomerya eniten ehkä 11-14 vuoden iässä. Loin silloin itselleni äärimmäisen tyttömäisen ja kirjojen maailmaan sopivan identiteetin. Uskoin todella ikuiseen rakkauteen ja “Se Oikea”-teoriaan, uskoin että unelmieni prinssi löytyy sattumalta ja sitten elämäni on yhtä romanttista kuin Annan ja Emilian elämä. Emilian tapaan näin luonnon kaiken elämän, ja myös romantiikan lähteenä, ja toteutin tätä fantasiaa eniten mummolassa Kauhavalla, missä oli hämyisiä ruusupuskia, joiden varjossa saatoin kirjoitella runoja ja mietteitä ja haaveilla tulevasta.
Kunnes realismi iski.

En aivan tarkalleen tiedä mitä tapahtui, mutta yhtäkkiä hame vaihtui housuihin ja tukka lyhentyi. Kesti muutama vuosi ennen kuin löysin tyttömäisyyteni uudestaan, silloin jo naiseuteen vaihtuneena. Ei tyttömäisyyteni koskaan täysin kadonnut, aina olen rakastanut kukkia ja muuta tyttömäistä hömppää. Ja aina olen ollut haaveilija ja romantiikannälkäinen unelmoija ja olen edelleen. Naisellisuuteni, johon sekä Anna että Emilia ovat varmasti paljon vaikuttaneet, ilmenee nykyään mieltymysteni ja työni kautta, mutta etenkin pukeutumiseni kautta. Olen edelleen hameihminen henkeen ja vereen, ja korkokenkiä pidän aina kun vain voin (eli käytännössä vapaapäivinä).
Mutta onko se hyvä asia? Naisellisuus siis?

En ole aivan varma. Naisethan ovat tunnetusti niitä tunteellisia ihmisiä, joilla ei järki aina kulje mukana. Tunnustan kyllä, että olen äärimmäisen tunteellinen ihminen. Mutta että olenko sitten tunteiden varassa eläjä, siitä en mene sanomaan mitään. Väittäisin, että pakkomielteeni oikeudenmukaisuuteen on saanut aikaan sen, että käytän järkeä ja tunteita suhteellisen tasapainoisesti. Mutta myönnettävä on sekin, että jos järki ja tunteet ovat ristiriidassa, tunteet yleensä voittavat. Asiaa pohdittuani olenkin tullut siihen lopputulokseen, että todennäköisesti minun tulee olla ylpeä naisellisuudestani. Ja ehkä myös siitä, että edelleen silloin tällöin huomaan, että sisälläni asuu pieni tyttömäinen Emilia, joka ei ole kasvanut naiseksi. Ja se Emilia uskaltaa edelleen joskus unelmoida romantiikasta ja Siitä Oikeasta.
Harvoin, mutta joskus.

Ehkä vielä jonain päivänä…

Vietimme erään ystävättäreni kanssa alkuviikosta tyttöjen iltaa Keravalla. Kuten tavallista, puhuimme miehistä. Mehän siis puhumme aina miehistä. Aina on spekuloitava tuttujen miesten uusia tempauksia ja juoruttava kuka nyt on kenenkin kanssa (myös niiden ihmisten osalta, joita toinen ei tunne). Ja aina on vinguttava, että voi kun ei ole miestä ja voi kun ei ole ketään johon ihastua, tai joskus päinvastoin - voi miksi en ole taas sinkku ja miksi tuo mies on taas niin inhottava. Joskus taas kerrotaan ihastumisista ja karsitaan näköpiiristä pois uroksia, jotka eivät miellytä tai täytä kriteerejä.

Niin, kriteerit, ne ovatkin mielenkiintoinen juttu miesten ja naisten välisissä suhteissa. Rupesimme tätä pohtimaan enemmänkin. Mitkä ovat niitä oikeita kriteerejä, jotka uuden miesehdokkaan tulee ehdottomasti täyttää? Voin itse sanoa realistisesti, että miehessä minuun tekee vaikutuksen pitkä tukka, hyvä ja laaja musiikkimaku, soittotaito jonkin instrumentin osalta, sekä “lumoava sanavalmius”. Mies, jolla on näitä ominaisuuksia, herättää minussa varmasti kiinnostusta. Mutta ovatko nämä piirteet kriteerejä? Pitääkö tulevalla sulhasellani todella olla pitkä tukka ja tutkinto kitaransoitossa?
Ei todellakaan.
Ne ovat viehättäviä piirteitä, mutta kun kolahtaa, on aivan yksi ja sama minkälaista musiikkia ihastus kuuntelee.

No, mitkä sitten ovat niitä kriteerejä?

Ystävättäreni löysi hyvin helposti piirteitä, joiden on oltava niin tai näin, jotta mies kelpaa. Suurin osa näistä oli ehdottomia. Itse koin kriteerien määrittämisen kovin haastavana. Yllätyin myös kovasti, kun huomasin ystäväni vaativat mieheltään mielestäni täysin epäolennaisia pikkujuttuja. “Miehen pitää olla kätevä käsistään, siis niin että osaa rempata ja semmosta.”
Ai siis jos muuten täydellinen miesehdokas ei osaa vaihtaa autonrengasta, hän saa lähtöpassit?
“Juuri näin.”
Kyllä huomaa että ystävä ei ole vielä rakastunut. Sillä omien kokemuksieni mukaan rakastumisen yhteydessä pikkujutut ja “turhat kriteerit” katoavat kuin tuhka tuuleen.

Mutta ehkä juuri se on ongelmani. Ehkä minun pitäisi luoda selkeä “tällaisen miehen haluan”-kuva ja etsiä siihen muottiin sopivaa miestä. Ja sitten kun sellainen löytyy, toivoa että Cupido ampuu sen nuolen ja liittää meidät yhteen. En nimittäin osannut sanoa yhtä ainuttakaan selkeää kriteeriä miesten suhteen. En yhtään sellaista, mistä en olisi valmis joustamaan kenenkään tähden, vaan että niin pitäisi olla ja Piste. Jälkeenpäin asiaa pohdittuani osasin nimetä kaksi: avoimuus ja suvaitsevaisuus. Mutta nämäkin ovat käsitteinä niin epämääräisiä, että ne on lähes kenen tahansa helppo omaksua.

Kokonaisuus ratkaisee, niinhän se loppujen lopuksi on. Ja ennen kaikkea se arkisen tavallinen mutta ah-niin-ihmeellinen voima nimeltä rakkaus. Rakkaus rikkoo rajoja, sanotaan. Öinen kriteerikeskustelumme sai lopun kun ystäväni laukaisi sen mietteen, joka on nyt kytenyt pääni sisällä päiväkausia.
“Kai mun unelmamies on vähän niinku mun veli.”
On, kieltämättä on. Minulla myös. Sellainen paketti kun tulisi vastaan, samanlainen kuin isoveljeni, sellainen pistäisi pään sekaisin ja pahasti. Sellainen olisi oikea unelmamies. Eikä tuo unelmamies ole mikään harhakuva, sillä sellainen ihminen asuu Otaniemessä. Samankaltaisia ihmisiä on varmasti enemmänkin.

Minulle isoveli on aina ollut miesmalli. Toki myös isäni, mutta veli on ollut aina omalla tavallaan erityisempi. Vaikuttavatko siis elämämme, ja etenkin nuoruutemme miesmallit siihen, minkä miellämme myöhemmin unelmien mieheksi? Jos itse mietin elämässäni vaikuttaneitä miehiä -isää, veljeä, isoisiä-  voin sanoa, että heistä löytyviä keskeisiä ominaispiirteitä arvostan miehissä kaikista eniten.
Hämmästyttävää.
En ole vielä ehtinyt tutkia asiaa lähemmin ja haastatella ihmisiä, mutta juttu on työn alla. Ennen sitä voin vain miettiä, täyttääkö nykyinen mieheni olemattomat kriteerini. Vai onko ainoa syy, miksi olen hänen kanssaan tosiaan se ruma sana nimeltä rakkaus.

Taas yksi pettymys erään ihmisen osalta. Joka toinen päivä kiroan sitä ihmistä, joka toinen päivä ylistän. Joka päivä otan turpiini. Ja aivan vapaaehtoisesti.

Tavallaan se on ristiiriitaista, sillä minä olen Vahva Ihminen. Näin olen aina ajatellut ja näin monet ovat minulle sanoneet. Ja monta kertaa olen ollut vahva. Silloin kun on tosi kyseessä ja muut pakenevat, minä pysyn rohkeana ja vahvana. Ainakin tiettyyn pisteeseen asti. Mutta kysymys kuuluukin, jos olen kerran vahva ihminen, miksi en ole elämän voittajia? Miksi kuulun niihin, jotka elämä aina potkii katuojaan?

Koska minä olen idiootti.

Ei, en tarkoita sellaista idioottia kuin Zen Café:n laulussa Idiootti. Älykkyysosamääräni ei ole poikkeuksellisen matala, en ole mitenkään tyhmä ihminen. Sen sijaan olen “dostojevskilainen idiootti”, kuten ruhtinas Myškin Fedor Dostojevskin fantastisen upeassa romaanissa Idiootti (joka on muuten yksi suosikeistani). Tässä kirjassa idiootilla tarkoitetaan sinisilmäistä ihmistä, joka uskoo, että kun toisille tekee hyvää, saa itse hyvää muilta.

Ja minä olen aina uskonut tuohon typeryyteen. Olen uskonut, että kun kohtelee muita tietyllä tavalla, saa itse samanlaista kohtelua. Kun auttaa muita ja ajattelee muiden parasta ja muiden tunteita, saa itse apua ja sympatiaa. Kun antaa muille tietä, ei joudu itse ruuhkaan. Kun toimii epäitsekkäästi, muutkin toimivat samoin.
Mikä minua oikein vaivaa?
Ajatusmalli on täysin utopistinen tällä itsekkyyden aikakaudella, kyllä minä sen tiedän. Viidakon lait vallitsevat edelleen - vahvat selviävät. Ainoa tapa pärjätä ja päästä eteenpäin on häikäilemätön kyynärpäätekniikka, unohtamatta törkeää ohittelua, hyväksikäyttöä ja petkuttamista. Tietä antamalla jää aina jalkoihin. Aina.

Ja minä varsin hyvin tiedän sen. En todellakaan väitä olevani läpeensä hyvä ja epäitsekäs ihana ihminen, ehei. Mutta kiistatonta on, että olen poikkeuksellisen empaattinen. Se ei ole todellakaan aina positiivinen asia. Ajattelen aina muiden tunteita. Yritän aina ajatella muiden aivoilla. Kannan vastuuta ihmisistä ja asioista, jotka eivät ole minun vastuullani. Ja enemmän kuin mitään, vihaan epäoikeudenmukaisuutta. Se ajaa minua eteenpäin. Mutta olen idiootti. En ehkä aivan samalla tavalla kuin Myškin, enkä myöskään yhtä syvällä ja sinisilmäisellä tavalla, sillä Myškin oli todellakin Hyvä Ihminen. Häntä oli helppo käyttää hyväksi hänen tietämättään.
Minä olen idiootti ehkä enemmänkin siksi, että tajuan, mutta otan silti turpiini. Ja hymyilen vielä päälle. Ja ajattelen, että kyllä minä kestän, kyllä minulla on aikaa, kyllä minä ansaitsen sen.

Miksi kukaan ei koskaan kohtele minua yhtä huomaavaisesti kuin minä kohtelen muita? Vai olenko itse vaan niin sokea, että en näe sitä? Jos en oikeasti olekaan empaattinen idiootti, vaan aivan samanlainen kuin muut, mutta uskottelen itselleni että olen Hyvä ja Vahva Ihminen?
Mutta fakta on se, että aina minä joustan. Aina minä petyn. Ja aina minä saan turpiini.

Sinä! Sinä olet pahin kaikista, tai niin minusta ainakin tuntuu. Minä mietin aina meitä. Kun suunnittelen viikon ohjelmaani ja sovin työvuoroja, mietin aina olenko sopinut jotakin sinun kanssasi. Tai onko ollut edes puhetta jostakin. Sillä sinä menet yleensä kaiken edelle. Sinä olet erityinen, erityisempi kuin kukaan muu. Minä mietin sinua joka ilta kun makaan sängyssä, ja mietin miksi olet kaukana. Mietin sinua myös silloin kun olen ystävieni kanssa ja minulla on hauskaa, en pelkästään silloin kun minulla on tylsää. Aina kun teen jonkun päätöksen, pienen tai ison, mietin meitä. Miten se vaikuttaa meihin.
Miksi sinä et edes yritä? Me, me, me. Mikä siinä on niin vaikeaa?
Ei ole olemassa meitä. On vain sinä ja sinun elämäsi. Ja sitten olen minä.
Minä idiootti.

Miten pahalta voikaan tuntua
kun toinen on niin välinpitämätön.

Minä en ehdi nähdä sinua tällä viikolla
sanoo toinen
minun pitää lukea.
Tuntuu pahalta kuulla se
sillä itse kyllä löytäisin aikaa edes muutaman tunnin
lukemisen keskeltä.
Mutta syytellä ei saa.
Olla itsekäs, ei.
On oikeudenmukaista
niellä pettymys ja antaa toisen lukea
jos hän niin haluaa.
Ja niin toisesta ei kuulu viikkoon.
Sitten hän vihdoin soittaa
ja kertoo
kuinka ei ole saanut koko viikolla mitään aikaiseksi.
Kuinka on vain tuijotellut seiniä
ja pitänyt hauskaa
ystäviensä kanssa.
Ja unohtanut.

Minä en voi tulla
sanoo toinen
minun on aivan pakko lukea.
Vaikka juhlat ovat olleet tiedossa jo viikkoja
ja kymmenen sydäntä toivoo
että toinen tulisi
ja olisi osa Meitä.
On typerää pettyä, se tiedetään
sillä ei toinen koskaan tule.
Ei koskaan yritä järjestää aikaa.
Ja seuraavana aamuna toinen soittaa
ja kertoo
kuinka edellisenä yönä
kuvasivat hienon lyhytelokuvan.
Ja taas särkyy
yksi sydän
ja yhdet odotukset.

Miten voi elää
ihmisen kanssa
joka ei kunnioita ketään eikä mitään?
Miten elää
kun toinen ei anna itsestään mitään
eikä halua olla osa mitään?
Miksi elää toisen kanssa
kun toinen on kaukana
silloinkin kun on lähellä?

Siksi
koska ihminen pystyy sopeutumaan
ja nielemään pettymykset.
Oikeus huutaa apua
on vasta sitten
kun ei ole enää mitään.

Nyt on sitten sairastettu koko viime vuoden osaltakin. Neljättä viikkoa kamala yskä hengenahdistuskohtauksineen. Voimat alkavat kohta todella loppua. Sikäli hassua koko touhu, koska muistaakseni olen aina selvinnyt sairauksista todella vähällä: vuosittaiset flunssat ovat olleet pieniä ja ne on saatu aisoihin muutaman päivän levolla. Mitään ihmeellisempiä sairauksia ei sitten olekaan ollut. Viimeksi söin antibioottikuurin kymmenisen vuotta sitten korvatulehdukseen.

Ja kuitenkin nyt olen aivan kanttuvei. Tämä sairastuminen on totisesti ollut rankka. Yskiminen itsessään väsyttää, ja lisäksi nukkumisesta ei tule mitään. Mutta pahinta on ehdottomasti pelko. Kun ensimmäinen paha hengenahdistus tuli, olin aivan varma että kuolen. Siis todellakin varma, että kuolen. Ja ehdin ajatella, että en halua kuolla. En halua kuolla! Haluan elää! Ja nyt kohtauksia on ollut jo toistakymmentä. Ainahan sitä sitten kuitenkin onnistuu kakomaan henkitorven vapaaksi ja saa hengen kulkemaan, mutta joka kerta olen kohtauksen jälkeen niin väsynyt että jalat eivät kanna. Nukkumaan meneminen oikeasti pelottaa kun tuntuu että ei voi varmasti tietää herääkö enää aamulla. Yksin ei uskalla olla ollenkaan koska pelkää niin paljon sitä että paha kohtaus tulee eikä kukaan ole rauhoittelemassa paniikin keskellä. Eikä kukaan ole soittamassa hätänumeroon jos ei saisikaan henkeä taas kulkemaan tavallisin keinoin.

Vihaan tätä. Haluan olla taas terve että voin lähteä lenkille ja mennä normaalisti töihin ja tehdä normaaleja asioita. Ja haluan päästä takaisin omaan kotiini asumaan. On uskomattoman ikävystyttävää istua yksin täällä, kun kaikki levyt, kirjat ja muut viihdykkeet ovat Keravalla. Kukat vain kuihtuvat siellä yksin. Posti kasaantuu ovenrakoon. Ruoka homehtuu jääkaappiin. Ja minä homehdun tänne.

Eikö olisi jo korkea aika parantua?

Huone on nyt lähes tyhjä. Enää muutamia tavarantäyteisiä laatikoita, matto, peitto ja tyyny. Sitten koko maallinen omaisuuteni on siirretty Espoosta Keravalle.

Ei sentään, ei aivan kaikkea. Kyllä kotiin pitää jotakin jättää. Lapsuuden ja nuoruuden kirjat, joita ei millään raaski heittää pois, mutta joita ei kuitenkaan halua uuteen kotiin pölyttymään. Näitä kirjoja kertyi hyllyllinen. Vanhat mutta niin ihanat pehmolelut ja muut unohdetut muistot, jotka palasivat elämään pölyttyneiden laatikoiden sisältä kaappien uumenista. Osa näistä muistoista jää kotiin ihan vain siksi, että tilaa on jopa 35 neliön yksiössä rajoitetusti. Osa jää sen sijaan siksi, että en halua kantaa niitä mukanani uuteen asuntoon, uuteen elämään. Osa muistoista elää vain esineissä, ja ne esineet on parasta jättää kaapin uumeniin, ettei vahingossakaan kaivaisi niitä esiin yön sentimentaalisina hetkinä. Siitä seuraa aina vain pahaa.

Jotain otin kuitenkin mukaani. Otin tästä huoneesta elämän. Paljon rakkaita esineitä, huonekaluja, valtaisat kirja- ja levykokoelmani, seiniltä taulut, hyllystä teepurkit. Otin sen, mikä teki tästä huoneesta joskus kodin. Minun pesäni, turvallisen paikan. Ehkä tämä ei koskaan ollut Koti, sillä rakennusta olen vihannut viisitoista vuotta, eli koko sen ajan kun täällä asuin. Silti, Keravan asuntokaan ei ole vielä Koti. Vaikka siellä ovat kaikki ne tavarat, jotka tekevät asunnosta kodin, se ei ole vielä Koti. Mutta uskon että siitä paikasta tulee Koti. Siihen menee ehkä viikkoja, ehkä kuukausia, mutta jossain vaiheessa - tästä olen varma - minulla vihdoin ja viimein, vuosien odotuksen ja haaveilun jälkeen on oma Koti!

Kymmenen hurraa-huutoa!

Nyt oikaisen itseni nukkumaan pieneen kapeaan sänkyyni suuressa tyhjän valkoisessa huoneessani. Ehkä huomenna olen terve ja voin taas nukkua suuressa leveässä sängyssäni, omassa asunnossani. Omassa kodissani.