Pietari - kaihon ja ironian rajalla

Tai oikeammin Kazakstanilainen. Joka asuu kiinassa. Tai nyt oli tuossa naapurissa jonkin aikaa asustelemassa. Noh, kuitenkin, tarinaa alkaa viime maanantain syntymäpäiväjuhlilta. Huomasin naapuriasunnon oven olevan auki ja päädyin astumaan sisään ja kysymään, josko 4 kiinalaista haluaisivat liittyä joukkoomme iloiseen. Kaipa sitä nyt naapureiden kanssa pitää vähän sosialisoitua. Paikalle saapuvista 3 eivät puhuneet venäjää juuri yhtään, yksi puhui hyvin huonoa englantia ja Kazakstaninkiinalainen Arman puhui venäjää todella hyvin. Juttelin siinä sitten synttärisankarin ominaisuudessa ja velvollisuudesta viihdyttää vieraitani sellaisen puolen tunnin verran heidän kanssaan. Tai oikeammin Armanin, koska muiden kanssa en löytänyt yhteistä kieltä. Juteltiin niitä näitä, mitä nyt ihmiset yleensä juttelevat kun ensimmäisen kerran tapaavat, mistä tuut, minne meet, mitä teet täällä tyyppisesti.

Noh, niin, sen illan jälkeen en sitten heitä oikein nähnytkään. Paitsi perjantaina. Ovikello soi siinä 19-20 aikoihin, siellä oli se ainoa niistä, joka puhui “englantia”. Kysyi, liitynkö heidän juhliinsa. Armanin läksiäisjuhlat. Sanoin, ettei oikein käy, olin menossa katsomaan Suomen jääkiekkopeliä, ehkä sen jälkeen hetkeksi. Asia oli selvä. Kohta ovikello soi uudemman kerran, ovella on Arman. Hän kysyy liitynkö heidän juhliinsa. Toistin, että olen menossa katsomaan jääkiekkoa, mutta ehkä sen jälkeen. Asia oli selvä.

Tulin kotiin sporttibaarista joskus 23 jälkeen. 10 minuutin päästä ovikello soi. Siellä on pieni kiinalainen, joka ei puhu oikein venäjää eikä englantia. Kutsuu mut bileisiin ja kertoo, että Arman oikein ihan tosissaan haluaa, että saavun paikalle. Noh, lupaan tulla käymään, vaikka vasyttääkin kamalasti. Saavun paikalle, keittiössä istuu kolme mieshenkilöä, kiinalainen, kazakstanilainen ja japanilainen. Arman pomppaa ylös tuolistaan ja hihkuu ilosta kun astun sisään. Siinä sitten tarjotaan tuolia ja vodkaa ja olutta. Siemailen shotillisen vodkaa ja lasillisen olutta, Arman on yksinään juonut jo kaksi pullollista vodkaa ja puhe ja ymmärryskyky on sen mukaista. Kilistellään maljoja terveydelle, minulle, silmilleni, ihanuudelleni. Oi voi. Ja jos Arman ei lähtisi lauantaina kotiin, hän veisi minut kaiken maailman ravintoloihin ja elokuviin ja… Oi voi. Lähden kohteliaan puolen tunnin istuskelun jälkeen nukkumaan, Armanin s-postiosoite taskussa. Olisi ilmeisesti halunnut muutakin kuin siveelliset, venäläiset poskisuudelmat. Huh.

Seuraavana päivän vietän Pietarhovissa. Tullessani kotiin joskus 17 aikoihin, uusi kämppikseni (Emilia, Puolasta) kertoo jonkun kiinalaisen käyneen päivällä kyselemässä Nelliä suklaarasian kanssa. Lennun ja Riikan saavuttua syömme italialaista kasvispastaa (koska launatai oli jauhelihakadollinen päivä) ja lähdemme Adamin aikaisiin läksiäisiin. Tulen käymään kämpillä jossain vaiheessa iltaa ja pöydällä tietokoneeni päällä odottaa rasiallinen suklaata. Ja kaksi Post-it -lappua.

“Annan sinulle lahjan!
Toivon, ettet koskaan unohtaisi Armania!
Rakastan sinua ikuisesti!
Odotan sinua ikuisesti!”

ja…

“Toivon sinulle terveyttä, onnea elämässä, ainaista kauneutta!
Jos sinulla on aikaa, voit aina ja useasti kirjoittaa minulle kirjeen!
Aion opiskella englantia tulevaisuudessa!
Sinun vuoksesi teen sen aivan ehdottomasti!
-Arman”

Tämä artikkeli kirjoitettiin Maanantaina, Toukokuun 12. 2008 klo 11:11 ja se on kategoriassa St. Petersburg, lopun alkua. Voit seurata vastauksia RSS 2.0 virtana. Voit jättää kommentin, tai jäljitää artikkelin omasta blogistasi.