Pietari - kaihon ja ironian rajalla

Mulla on jo valmiiksi ikävä tätä paikkaa. Rakastan Pietaria. Ihan tosissaan.

Rakastan kaikkia epäystävällisiä ihmisiä, jotka tekevät vain sen, mitä työnkuvassa määrätään eivätkä yhtään enempää.
Rakastan kaikkia töykeitä ihmisiä, jotka tönivät metrossa ja aiheuttavat tahattomia ruuhkia.
Rakastan sitä, kun kysymykseeni vastataan kysymyksellä, jota en ensin ymmärrä.
Rakastan sitä, kun kysymyksen tarkoitus paljastuu minulle.
Rakastan palatseja, puistoja, kanavia ja kirkkoja.
Rakastan liikennekäyttäytymistä, vaaran tuntua ja kadun yli juoksemista.
Rakastan rähjäistä ulkomuotoa, jonka alta paljastuu mitä kauneimpia asioita.
Rakastan mitä kauneinta ulkomuotoa, jonka alta paljastuu mitä rähjäisimpiä asioita.
Rakastan, taisi tulla jo selväksi.

En halua kotiin. Ja haluan kotiin.

Kohta tämä kaikki on loppu. Enää 4 päivää. Paljon on käyty läpi, paljon on vielä käymättä. Palaan. Ihan todella. Pietari ei ole vielä päässyt eroon tästä tytöstä.

Tai oikeammin Kazakstanilainen. Joka asuu kiinassa. Tai nyt oli tuossa naapurissa jonkin aikaa asustelemassa. Noh, kuitenkin, tarinaa alkaa viime maanantain syntymäpäiväjuhlilta. Huomasin naapuriasunnon oven olevan auki ja päädyin astumaan sisään ja kysymään, josko 4 kiinalaista haluaisivat liittyä joukkoomme iloiseen. Kaipa sitä nyt naapureiden kanssa pitää vähän sosialisoitua. Paikalle saapuvista 3 eivät puhuneet venäjää juuri yhtään, yksi puhui hyvin huonoa englantia ja Kazakstaninkiinalainen Arman puhui venäjää todella hyvin. Juttelin siinä sitten synttärisankarin ominaisuudessa ja velvollisuudesta viihdyttää vieraitani sellaisen puolen tunnin verran heidän kanssaan. Tai oikeammin Armanin, koska muiden kanssa en löytänyt yhteistä kieltä. Juteltiin niitä näitä, mitä nyt ihmiset yleensä juttelevat kun ensimmäisen kerran tapaavat, mistä tuut, minne meet, mitä teet täällä tyyppisesti.

Noh, niin, sen illan jälkeen en sitten heitä oikein nähnytkään. Paitsi perjantaina. Ovikello soi siinä 19-20 aikoihin, siellä oli se ainoa niistä, joka puhui “englantia”. Kysyi, liitynkö heidän juhliinsa. Armanin läksiäisjuhlat. Sanoin, ettei oikein käy, olin menossa katsomaan Suomen jääkiekkopeliä, ehkä sen jälkeen hetkeksi. Asia oli selvä. Kohta ovikello soi uudemman kerran, ovella on Arman. Hän kysyy liitynkö heidän juhliinsa. Toistin, että olen menossa katsomaan jääkiekkoa, mutta ehkä sen jälkeen. Asia oli selvä.

Tulin kotiin sporttibaarista joskus 23 jälkeen. 10 minuutin päästä ovikello soi. Siellä on pieni kiinalainen, joka ei puhu oikein venäjää eikä englantia. Kutsuu mut bileisiin ja kertoo, että Arman oikein ihan tosissaan haluaa, että saavun paikalle. Noh, lupaan tulla käymään, vaikka vasyttääkin kamalasti. Saavun paikalle, keittiössä istuu kolme mieshenkilöä, kiinalainen, kazakstanilainen ja japanilainen. Arman pomppaa ylös tuolistaan ja hihkuu ilosta kun astun sisään. Siinä sitten tarjotaan tuolia ja vodkaa ja olutta. Siemailen shotillisen vodkaa ja lasillisen olutta, Arman on yksinään juonut jo kaksi pullollista vodkaa ja puhe ja ymmärryskyky on sen mukaista. Kilistellään maljoja terveydelle, minulle, silmilleni, ihanuudelleni. Oi voi. Ja jos Arman ei lähtisi lauantaina kotiin, hän veisi minut kaiken maailman ravintoloihin ja elokuviin ja… Oi voi. Lähden kohteliaan puolen tunnin istuskelun jälkeen nukkumaan, Armanin s-postiosoite taskussa. Olisi ilmeisesti halunnut muutakin kuin siveelliset, venäläiset poskisuudelmat. Huh.

Seuraavana päivän vietän Pietarhovissa. Tullessani kotiin joskus 17 aikoihin, uusi kämppikseni (Emilia, Puolasta) kertoo jonkun kiinalaisen käyneen päivällä kyselemässä Nelliä suklaarasian kanssa. Lennun ja Riikan saavuttua syömme italialaista kasvispastaa (koska launatai oli jauhelihakadollinen päivä) ja lähdemme Adamin aikaisiin läksiäisiin. Tulen käymään kämpillä jossain vaiheessa iltaa ja pöydällä tietokoneeni päällä odottaa rasiallinen suklaata. Ja kaksi Post-it -lappua.

“Annan sinulle lahjan!
Toivon, ettet koskaan unohtaisi Armania!
Rakastan sinua ikuisesti!
Odotan sinua ikuisesti!”

ja…

“Toivon sinulle terveyttä, onnea elämässä, ainaista kauneutta!
Jos sinulla on aikaa, voit aina ja useasti kirjoittaa minulle kirjeen!
Aion opiskella englantia tulevaisuudessa!
Sinun vuoksesi teen sen aivan ehdottomasti!
-Arman”

Kaikki te, jotka muistitte allekirjoittanutta maanantaina, kiitän teitä sydämeni pohjasta. Niihin tuhansiin viesteihin vastaaminen olisi kuluttanut budjettini hiukan miinuksen puolelle, joten päätin kiittää teitä näin internetin ihmeellisen maailman kautta. Johon tosin pääsin vasta nyt, kun olin onnistunut vetämään nettitilini miinukselle pariksi päiväksi. Heh. No joo.

Tänä vuonna olikin sitten kahdet syntymäpäiväkekkerit. Ensimmäiset maanantaina vajaalla miehityksellä, toiset eilen. Nämä keskiviikkoiset olivatkin sitten sellaiset yllärit, ettei paremmasta väliä. Olivat kuulemma suunnitelleet ne jo viime viikolla, tietäen maanantain mieskadon. Paikalla olivat kaikki tutut täältä hotellista ja vähän kauempaakin. En osanut yhtään aavistaa. Mutta oli hauskaa! Hihih. Ja Lennu ja Riikkakin joutuivat jäämään tänne yöksi. Hihih.

Mutta nyt suihkuun ja sitten Leviin syömään kermasienikeittoa.:)