Pietari - kaihon ja ironian rajalla

Tai oikeammin Kazakstanilainen. Joka asuu kiinassa. Tai nyt oli tuossa naapurissa jonkin aikaa asustelemassa. Noh, kuitenkin, tarinaa alkaa viime maanantain syntymäpäiväjuhlilta. Huomasin naapuriasunnon oven olevan auki ja päädyin astumaan sisään ja kysymään, josko 4 kiinalaista haluaisivat liittyä joukkoomme iloiseen. Kaipa sitä nyt naapureiden kanssa pitää vähän sosialisoitua. Paikalle saapuvista 3 eivät puhuneet venäjää juuri yhtään, yksi puhui hyvin huonoa englantia ja Kazakstaninkiinalainen Arman puhui venäjää todella hyvin. Juttelin siinä sitten synttärisankarin ominaisuudessa ja velvollisuudesta viihdyttää vieraitani sellaisen puolen tunnin verran heidän kanssaan. Tai oikeammin Armanin, koska muiden kanssa en löytänyt yhteistä kieltä. Juteltiin niitä näitä, mitä nyt ihmiset yleensä juttelevat kun ensimmäisen kerran tapaavat, mistä tuut, minne meet, mitä teet täällä tyyppisesti.

Noh, niin, sen illan jälkeen en sitten heitä oikein nähnytkään. Paitsi perjantaina. Ovikello soi siinä 19-20 aikoihin, siellä oli se ainoa niistä, joka puhui “englantia”. Kysyi, liitynkö heidän juhliinsa. Armanin läksiäisjuhlat. Sanoin, ettei oikein käy, olin menossa katsomaan Suomen jääkiekkopeliä, ehkä sen jälkeen hetkeksi. Asia oli selvä. Kohta ovikello soi uudemman kerran, ovella on Arman. Hän kysyy liitynkö heidän juhliinsa. Toistin, että olen menossa katsomaan jääkiekkoa, mutta ehkä sen jälkeen. Asia oli selvä.

Tulin kotiin sporttibaarista joskus 23 jälkeen. 10 minuutin päästä ovikello soi. Siellä on pieni kiinalainen, joka ei puhu oikein venäjää eikä englantia. Kutsuu mut bileisiin ja kertoo, että Arman oikein ihan tosissaan haluaa, että saavun paikalle. Noh, lupaan tulla käymään, vaikka vasyttääkin kamalasti. Saavun paikalle, keittiössä istuu kolme mieshenkilöä, kiinalainen, kazakstanilainen ja japanilainen. Arman pomppaa ylös tuolistaan ja hihkuu ilosta kun astun sisään. Siinä sitten tarjotaan tuolia ja vodkaa ja olutta. Siemailen shotillisen vodkaa ja lasillisen olutta, Arman on yksinään juonut jo kaksi pullollista vodkaa ja puhe ja ymmärryskyky on sen mukaista. Kilistellään maljoja terveydelle, minulle, silmilleni, ihanuudelleni. Oi voi. Ja jos Arman ei lähtisi lauantaina kotiin, hän veisi minut kaiken maailman ravintoloihin ja elokuviin ja… Oi voi. Lähden kohteliaan puolen tunnin istuskelun jälkeen nukkumaan, Armanin s-postiosoite taskussa. Olisi ilmeisesti halunnut muutakin kuin siveelliset, venäläiset poskisuudelmat. Huh.

Seuraavana päivän vietän Pietarhovissa. Tullessani kotiin joskus 17 aikoihin, uusi kämppikseni (Emilia, Puolasta) kertoo jonkun kiinalaisen käyneen päivällä kyselemässä Nelliä suklaarasian kanssa. Lennun ja Riikan saavuttua syömme italialaista kasvispastaa (koska launatai oli jauhelihakadollinen päivä) ja lähdemme Adamin aikaisiin läksiäisiin. Tulen käymään kämpillä jossain vaiheessa iltaa ja pöydällä tietokoneeni päällä odottaa rasiallinen suklaata. Ja kaksi Post-it -lappua.

“Annan sinulle lahjan!
Toivon, ettet koskaan unohtaisi Armania!
Rakastan sinua ikuisesti!
Odotan sinua ikuisesti!”

ja…

“Toivon sinulle terveyttä, onnea elämässä, ainaista kauneutta!
Jos sinulla on aikaa, voit aina ja useasti kirjoittaa minulle kirjeen!
Aion opiskella englantia tulevaisuudessa!
Sinun vuoksesi teen sen aivan ehdottomasti!
-Arman”

Kaikki te, jotka muistitte allekirjoittanutta maanantaina, kiitän teitä sydämeni pohjasta. Niihin tuhansiin viesteihin vastaaminen olisi kuluttanut budjettini hiukan miinuksen puolelle, joten päätin kiittää teitä näin internetin ihmeellisen maailman kautta. Johon tosin pääsin vasta nyt, kun olin onnistunut vetämään nettitilini miinukselle pariksi päiväksi. Heh. No joo.

Tänä vuonna olikin sitten kahdet syntymäpäiväkekkerit. Ensimmäiset maanantaina vajaalla miehityksellä, toiset eilen. Nämä keskiviikkoiset olivatkin sitten sellaiset yllärit, ettei paremmasta väliä. Olivat kuulemma suunnitelleet ne jo viime viikolla, tietäen maanantain mieskadon. Paikalla olivat kaikki tutut täältä hotellista ja vähän kauempaakin. En osanut yhtään aavistaa. Mutta oli hauskaa! Hihih. Ja Lennu ja Riikkakin joutuivat jäämään tänne yöksi. Hihih.

Mutta nyt suihkuun ja sitten Leviin syömään kermasienikeittoa.:)

Mulla on nykyään tylsää.

Meillä on koulua max. 3 päivänä viikossa, yhteensä 7h kokonaisuudessaan. Päivinä, jolloin ei ole koulua, en tee oikeestaan mitään. Nukun pitkään, herään, kaavin kasaan jotain syötävää, avaan tietokoneen ja annan sen olla päällä siihen asti kunnes meen nukkumaan. Ja mitän teen tietokoneella? Katon L-koodeja tai South Parkia, irkkaan ja haahuilen IRC-Galleriassa tai Facebookissa. Illemmalla meen yleensä salille. Sen jälkeen jatkan edellä mainittuja tehtäviä tietokoneen kanssa.

Pitäisiköhän sitä ryhdistäytyä? Mutta miten? Mua ei juurikaan enää nappaa muiden vaihtareiden seura, varsinkaan, kun niitä ei näytä kiinnostavan mun jutut. Eipä se oo mitään uutta, harva jaksaa kuunnella mua, mutta silti, ois se kiva, et jos sanotaan, et meil on illanistujaiset ja soitetaan sulle ku on käyty hakemassa ruokaa, et sit kans soitettais.

Okei. Angstaan. Aika pahasti. Nyt meen kattoo pari L-koodia tai South Parkia tai irkkaamaan.

Joskus ehkä vihaan saksalaisia. Etenkin Paulia. Oltiin eilen clubbaamassa Revolution Clubilla. Siinä sitten tanssittiin kaikki yhdes koos ja lavalla tapahtui jotain ohjelmaa. Siellä oli sellainen mummopermanentin ottanut takatukkainen juontaja, joka tanssi ja lauloi myös. Sitten siellä oli joku kilpailu. Siellä ne kuulutteli, että tähän seuraavaan kilpailuun tarvittaisiin vielä yksi pari. No, ennen kun huomasin, nappasi Paul meikäläistä kädestä kiinni ja alkoi ratuuttaa kohti lavaa. Tappelin vastaan. Tappelin vastaan vielä siinä vaihessakin, kun Paul oli jo lavalla ja yritti nostaa mua sinne kanssaan. Siinä vaiheessa oli pakko antaa periksi, kun juontajakin liittyi joukkoon ja molemmat kiskoivat mut valokeilaan.

Siellä sitten odoteltiin ja pelättiin pahinta, siis ei mitään tietoa tulevasta nöyryytyksestä.

Kilpailun juoni oli yksinkertainen. Pojat ottaa paidat pois, levittää ne lavalle, tytöt käy makaamaan paidan päälle selälleen ja ottaa myös paidat pois. Juontaja levittää järkyttävän kokoisesta valmiskermavaahtopurkista äärettömän rasvaista kermavaahtoa pitkin tyttöjen vatsaa ja rintaa. Ja luonnollisesti poikien tarkoituksena on nuolla tämä pois. Mitä enemmän näyttää siltä, että harrastaisi villiä seksiä lavalla, sen paremmin saa ääniä (huutoäänestys).

Ei voitettu. Saatiin palkinnoksi kuitenkin pala talouspaperia.(: Syytetään sitä, että koko yleisö tiesi, ettei olla venäläisiä. Juontaja ei edes osannut lausua mun nimeä. Aika ihmeellistä kun Nelli kuitenkin on myös venäläinen nimi.

Eikä ollu villeydestä puutettä. Siitä on kuulemma kuvia.

Vihaan Paulia. Ja nyt kuulen noottia sukulaisilta.

Mutta hei, kerranhan sitä vaan opiskellaan Venäjällä. Vai…?(; Nyt vaan haisen ihan kermalle. Kiva.

Kävin kotona. Tai tarkemmin ilmaistuna Suomessa. En kuitenkaan omassa kodissani, vaan vanhempieni kotona. Eli kotona. Oli mukava reissu, vaikka kaikki ei mennytkään ihan putkeen. Sanottakoon vaikka niin, että taksikyyti YKSIN keskustasta kotiin on huomattavan kallista. Pitäis ehkä lähettää erinäisille henkilöille lasku perästä. No joo, mun ei kuitenkaan tarvinnu maksaa taksia kaupungin suuntaan.

Jos Nelli muuten joskus sattuu sanomaan, että pokataanpas tänään joku pitkätukkanen rokkaripoika, niin neuvoisin/pyytäisin/melkein jopa vaatisin valitsemaan sen pojan vähän pidemmältä kuin omasta kaveripiiristä. Ja Lennu, haluan vielä muistuttaa, baarissa katoaminen voi todella tarkoittaa vaan eri sohvalla istumista. Nyt saan taas kuulla tyhmiä kommentteja. Evmtn.

Juttelin sunnuntaina Britassa venäjää. Kumma kun siitä kielestä ei pääse millään eroon. Tosin keskustelu oli suhteellisen yksipuoleista, minä ja Emppu (kyllä Ilkka, Emppu on poika…) puhuttiin venäjää virolaiselle miehelle, kun taas sen venäjästä ei saanut mitään selvää. Sen suomestakaan ei enää siinä vaiheessa saanut mitään selvää, ja kun se väitti puhuvansa paremmin venäjää kuin suomea, niin annettiin sen hölistä itänaapuria. Kukaan meistä ei ymmärtänyt viroa, enkä usko, että siihen kellonaikaan kukaan virolainenkaan olisi ymmärtäny sen viroa. Se tarjosi kuitenkin kaljaa. Unohtaen aina 5min päästä ostaneensa koko pöydälle kierroksen, virolainen haki aina vaan lisää. Lopulta pöytä notkui olusesta. Ei paha. Kivaa oli.

Repinissä oli mukava matkustaa, jalkatilaa oli huomattavasti enemmän kuin VR:n junissa. Ainoat miinuspuolet bussiin verrattuna ovat kalliimpi hinta ja takamuksen puutuminen. Nousin paikaltani kerran kuuden tunnin aikana. Voisi sanoa, että olin hiukan kankeahko Pietariin saavuttaessa.:)

Tänään ajattelin rikkoa jään. Kahden viikon karanteeni on lopetettava ja kuntosalin ovet avattava. Harmittaa, kun rahaa meni vähän hukkaan oman tyhmyyden takia, muttamutta… Nyt otan kiinni sen ajan ja rahan. Käyn sataviissataa kertaa viikossa salilla. Ihan totta. Lupaan sen itselleni. Ja paidoille, jotka on liian pieniä.

Eräänä torstai-iltana soi asuntomme puhelin. Puhelimessa oli respababushka. Keskustelu meni jotensakin näin:

RB: “Annatko niille pojille jotka asuu siellä?”
N: “Ei täällä asu ketään poikia, täällä asuu vaan tyttöjä.”
RB: “Asunto 902, asuuhan siellä poikia, ne kävi juuri hakemassa avaimet tästä alhaalta.”
N: “Tää on 1102, täällä asuu vaan tyttöjä.”
RB: “Niin, niin, tiedän, että se on 902, siellä asuu kaksi poikaa, kolmannessa huoneessa.”
N: “Tää on 1102.”
RB: “NO TIEDÄN, ETTÄ SE ON 1102… Aaaa…”
*klick*

-Kirjoitin tähän äsken pitkän pätkän, mutta ohjelma poisti kaiken. Mielenkiintoista. Otetaan uusiksi.-

7 viikon odotus on vihdoin päättynyt. Sain passin. Wuuhuu. Ja tänään Suomeen. Wuuhuu! Saas nähdä miten matkalaisen käy.

Kristalle Krakovaan: Tänne saa viisumin vaan 90 päiväksi ja ollaan täällä 120 pvää. Viisumia pidennettäessä siitä tehtiin myös moninkertainen, että päästään halutessamme Suomeen. Ja meidän on pakko käydä siellä ainakin kerran, sillä ei haluttu maksaa ylimäärästä matkavakuutuksesta ja se on voimassa kerralla vaan 3kk. Että sellasta.

Eli ketään ei kiinnosta mitä mä täällä teen normaalisti, mutta jos satun käymään ulkona jonkun kanssa, sitä nousee hirveä haloo?:) Heh, joo, en ole menossa naimisiin, en ole rakastunut, en ole itseasiassa edes ihastunut. Olin ulkona venäläisen miehen kanssa, koska musta on kiva tuntea lisää ihmisiä. En siis millään romanttisella kynttiläillallisella. En ole tuomassa täältä kotiin venäläistä vävyehdokasta enkä toivottavasti myöskään kiinalaista.:)

Tänään oli NDY:n kokous. Olin mukana Skypen kautta. Tosin se vaan pätki koko ajan. Mutta saatiin silti asiat hoidettua. Kohta pitäisi kai tehdä vähän kouluhommia. Tosin en jaksa tehdä venäjän läksyjä. Ne on liian helppoja.

Ai niin, en mennytkään katsomaan Hortonia. Seuraava näytös olisi ollut joskus yhden jälkeen YÖLLÄ! Piirretyssä!!?? Ihmeellinen maa tämä. Jos vaikka tällä viikolla kerkeisi. Kun ei nyt hirveesti muutakaan tekemistä ole. Passia odotellessa… Kunpa pääsisi jo kotiin. Käymään. Hmm. Ihmeellinen maa tämä on, tosiaan. Pitää nyt meitä vankina täällä joku 10 viikkoa. No, kaikkeen tottuu.:)

Kävin muuten lauantaina Jusupoffin palatsissa. Aivan mahtava. Oli kyllä hintansa väärti. Olispa itellään sellasia rahoja että vois tehdä erivärisiä huoneita ihan vaan siks, et jos tänään ei huvitakaan olla punaisessa huoneessa niin voisi istua sinisessä. Tai vihreässä. Tai vaikka vaihtoehtoisesti omassa yksityisteatterissa. Voisin mennä uudelleenkin. Vien vaikka Leenan ja Riikan sinne.

Juuri juttelin Lennun kanssa niiden asumismuodosta. Aika hyvä vaihtoehto on asunto Moikan varrella, suht halpa ja saa omaa rauhaakin. Menisin siis itse asumaan sinne myös viikoksi. Kuulostaa partypartypartylta.:)

Rakastan.

Tämä kieli on yksinkertaisesti niin kiehtovaa. En yhtään epäile, ettenkö tradenomin paperit saatuani saattaisi vaihtaa alaa ja hakeutua yliopistolle venäjän kieltä lukemaan. Siis ah. Varsinkin jos joku osaa puhua sitä sujuvasti, sulavasti, sievästi ja jopa seksikkäästi.;)

Tässä maassa tehdään kouluhommia. Nykyään. Meillä on jopa kaksi projektia tällä hetkellä. Aika mahtavaa.:) Tosin aika…pienimuotoisia. Varsinkin Haaga-Helian standardeihin verrattuna.

Huomenna menen toisen kerran elokuviin täällä. Ohjelmassa on Horton. Venäjäksi. Helppoa kuin lasten leikki.

Ja sitten nukkumaan. Kukaan ei kuitenkaan koskaan kommentoi mulle tänne mitään niin en tiedä mistä kertoa. Paitsi, että olin tänään treffeillä. Loppu jääköön salaisuudeksi.

Passittomuuteen, pitkiin välimatkoihin, ainaiseen odotteluun ja aikataulujen muuttumiseen, äkkilähtöihin ja purevaan tuuleen. Varsinkin viimeiseen on hyvin helppoa totuttaa itsensä täällä.

Tosin nyt viime päivinä on paistanut aurinko. Paitsi ei tietysti juuri tänään, mutta kuitenkin.

Tämän tytön porukat saapuvat huomenna Finljandskiy Voksalille klo 14.05. Tämä tarkoittaa luonnollisesti sitä, että en mene huomenna kouluun vaan nukun pitkään ja menen heitä asemalle vastaan. Kuulin juuri Jenniltä, että kun Suomen juna tulee tai lähtee, alkaa asemalla soimaan nyyhkyleffojen jäähyväismusiikki. Kornia? Ei suinkaan.

Viikonlopun ohjelma on suunniteltu valmiiksi. Siihen ei kuuu muuta kuin museoita, museoita ja museoita. Ja toivon mukaan shoppailua ja hyvää ruokaa. Venäläistä ruokaa. Ehkä vähän sushia. Jos porukat uskaltaa kokeilla.:)

Nyt täytyisi mennä nukkumaan. Alkaa uni painaa. Kävin tossa klo 14 kokeilemassa salin ryhmäliikuntatunnit, aika kiva vatsatreeni + venyttelytunti ja sen jälkeen vielä pulikoin hetken allasta päästä päätyyn. Voisin ehkä paneutua hetkeksi kirjan pariin niin saisi unen päästä kiinni. Jänskättää huominen, mitä jos ne ei tunnekaan mua enää?!:o

Olenpas vitsikäs. Nyt unille.

Aiemmin vangit lähetettiin tässä maassa Siperiaan. Nyt niiltä vaan viedään passit 5-6 viikoksi ja kielletään astumasta kaupungin rajojen ulkopuolelle. Olisi vähän ikävä kotiin.

Voiko klaustrofobia iskeä tämän kokoisessa kaupungissa?