Liikenneblogi

Tällä kertaa vuorossa on vähän tavallisuudesta poikkeava artikkeli. Aion nimittäin vahata autoni uudella Turtle Wax ICE -vahalla. Ja tietenkin jaan kokemukseni teidän kanssanne.

Lähtötilanne

Pesin autoni eilen, ja havaitsin kesän toisen vahauksen olevan ajankohtainen. Marketissa silmääni pisti ICE-vahan myyntipakkaus. Se oli tyylikkään näköinen. Seuraavaksi katsoin hintaa: 17,50 €. Tuolla summalla saa muutakin kuin pelkän vahapurkin. Pakkaukseen kuuluu nimittäin 473 -millilitraisen vahapullon lisäksi levityssieni ja mikrokuituliina. Niitä voisi käyttää myös tulevaisuudessa, joten päätin valita tavallisten Korrek -vahojen sijasta Turtlen tuotteen. Juuri lisukkeiden vuoksi vahapakkauksen hinta ei tuntunut lopulta niin kalliilta. Vahapullo on myös normaalia suurempi; vertailun vuoksi Korrek -vahapullon tilavuus on 350 ml.

Koostumukseltaan vaha on kuin vettä, kirkasta ja hyvin juoksevaa. Tästä voisi luulla, että vahaa kuluu normaalia enemmän. Kohta se nähdään. Pullossa on pieni suuaukko, joten ainetta on helppoa annostella sieneen. Ohjeissa sanotaan, että vahan voi levittää myös suorassa auringonpaisteessa kuumalle pellille. Tätä en aio kuitenkaan testata, sillä oma käyttölämpötilani liikkuu alle kolmessakymmenessä plusasteessa. Jätän työn siis illan viileyteen. Ohjeen joka välissä jaksetaan hehkuttaa, kuinka vaivatonta vahaus on tällä tuotteella. Minua tämä epäilyttää suuresti, sillä olen tottunut siihen, että hyvän ja kestävän vahapinnan saavuttamiseen tarvitaan aina hikipisaroita ja kirosanoja. Myöskään vahapölyä ei pitäisi jäädä, eli autoa ei tarvitsisi huuhdella vahan jälkeen. Saa nähdä.

Vahaus

Huuhtelen auton vielä kerran vedellä. Auton kuivuttua aloitan vahan levittämisen konepellille. Ohut kerros vahaa, jonka jälkeen 3-5 minuuttia odottelua, ylimääräisen vahan pyyhkiminen pois mikrokuituliinalla ja kiillotus liinan toisella puolella, kuten ohje neuvoo.

Tässä vaiheessa lopetan sanan “vaha” käytön tässä raportissani. Autovahaa tämä aine ei nimittäin ole. Oikeampi termi olisi ehkä “kiillotusaine”. Aineen levittäminen tuntuu samalta kuin 5 sateesta -liuoksen laitto tuulilasiin. Levitys on helppoa, eikä ainetta kulu todellakaan paljoa, kiitos pullon todella pienenpienen suuaukon. En liioittele, jos väitän yhden pullon kestävän 20 koko auton kiillotusta.

Kiillotus

Kiillottaminen on yhtä nopeaa kuin aineen levittäminenkin. Pari pyyhkäisyä liinalla riittää. Kiilto on samaa tasoa kuin tavallisellakin autovahalla. Vahaamattomaan pintaan verratessa ero on selvä. Lupausten mukaisesti vahapölyä ei jää (mistäpä sitä syntyisikään?).

Muita mietteitä

Aineen käyttö on helppoa, mutta tiettyjen ehtojen tulee täyttyä ennen kuin ainetta kannattaa kokeilla omalle autolle.

• Auton tulee olla vahattu oikealla vahalla mieluiten samana kesänä. ICE ei poista esim. hyönteisiä tai muuta pinttynyttä likaa kuin vähän. Talven muistojen poistamiseen se ei siis sovellu, vaan kyseessä on enemmänkin automeikki, jolla saadaan nopeasti kiiltävä pinta.
• Aineen kestävyydestä en voi vielä sanoa mitään, palataan asiaan muutaman pesun jälkeen. Kuitenkin aine tuntui tarttuvan kohtuullisen hyvin auton pintaan (ja myös käyttäjän käsiin ja niiden kautta lavuaariin, joten tökötin luulisi selviävän ainakin parista konepesusta tai useammastakin käsipesusta). Tosin aineen käyttö on niin vaivatonta, että käsittelyn viitsii tehdä useamminkin kuin tavallisen vahauksen.
• ICE:ä voi kokeilla myös auton muoviosiin. Omalla kohdalla se selvästi tummensi haalistuneita muoviosia alkuperäiseen väriinsä.
• Oma auto on uudehko ja sen pintaa on pidetty kuin kukkaa kämmenellä (vahaus “oikealla” vahalla 3-4 kertaa vuodessa). En osaa sanoa, kuinka aine puree esim. vanhempiin maalipintoihin.

Plussat ja Miinukset

+ Riittoisa; Myyntipakkauksessa mukana hyvälaatuiset sieni ja liina; Nopea levittää ja kiillottaa; Kirkastaa muoviosat; toimii (väitetysti) myös suorassa auringonpaisteessa.

- Ei korvaa perinteistä vahausta; Ei irrota itikoita; Kestää auton pinnalla (ehkä) tavallista vahaa lyhyemmän ajan.

Valmis pinta. Purkin päällä mukana tulleet sieni ja mikrokuituliina. Huomaa ero käsitellyn ja käsittelemättömän muovin värissä.

 

Noin! Siinäpä teille pieni vahatesti. Korjaan kiillotusainetesti! Nyt kun kerran Liikenneblogin repertuaaria on onnistuneesti laajennettu, saatan jatkossakin kirjoitella tällaisista käyttökokemuksista. Lopulta olin ihan tyytyväinen Turtle Waxin aineeseen. Edelleenkin maalipinnan syväpuhdistus talven jäljiltä vaatii kunnollista vahausta, mutta ICE auttaa laiskaa autoilijaa juurikin näin keskikesällä, kun mieli tekee kiiltävää pintaa, muttei ihan vielä jaksa tehdä syysvahausta talvea vasten. Aine tekee oikeastaan kaiken, mitä lupaakin. Se ei lupaa poistaa pinttynyttä likaa, mutta haalistuneet muoviosat se tummentaa alkuperäiseen väriinsä esimerkiksi Korrekin Muovikiiltoa paremmin. Pakkauksen mukana tulevaa sientä ja liinaa voi käyttää muuhunkin autonpuhdistukseen, kunhan viitsii pestä ne käytön jälkeen. Kannattanee kokeilla jos yllämainitut kriteerit täyttyvät. 

Parin viimepäivän aikana useampikin sanomalehti on tehnyt jutun fiksipyöristä. Että mistä? Niin, fiksipyöristä, jotka ovat tunnettuja pelkistetystä olomuodostaan. Näiden pyörien suurin puute on jarrut. Niitä ei ole ollenkaan. Mutta voidaanko fiksipyörää sanoa puutteelliseksi ajopeliksi, jos siitä puuttuu perinteiset jarrut?

Helsingin Sanomien jutussa poliisin edustajat tyrmäävät jarruttomat pyörät. Liikennevalvonnan virallinen “ääni”, ylikomisario Heikki Seppä kertoo, ettei jarruttomia fiksipyöriä ole tullut vielä vastaan, mutta jarruttomasta pyörästä tulee automaattisesti rikesakko. Oman kylämme sheriffiäkin jutussa oltiin haastateltu, mutta Jyrki Haapala tyytyy vain toteamaan pyöräilyn olevan yleensäkin vaarallista (Mikä yllätys, tämä tieto pelastaa meidät kaikki pyöräilijät!). Haapala ottaa jutussa esiin kypäränkäytön, joka onkin paljon fiksipyöriä suurempi ongelma. Myös valojen käyttöön poliisin kannattaisi puuttua. Valvontaa olisi siis suunnattava todella tarpeellisiin kohteisiin, ei ensimmäisenä fiksipyöriin, joita maassamme on joitain kymmeniä.

Itse en ole koskaan saanut mahdollisuutta ajaa fiksillä. Pyörämallihan oli alunperin suunniteltu velodromille, josta se New Yorkin pyörälähettien kautta päätyi tavallistenkin pyöräilijöiden käyttöön. Lähettejä mallissa viehätti etenkin varmatoimisuus ja huollon helppous. Periaatteessahan pyörä osavissa käsissä, vai pitäisikö sanoa jaloissa, hidastaa vauhtia yhtä tehokkaasti kuin tavallinenkin takajarrullinen pyörä, sillä polkemisen lopettaminen johtaa takarenkaan lukkiutumiseen. Se ei ole tietenkään turvallisin tapa jarruttaa, vaan pyöräilijän tulee hidastaa kadenssiaan ja sitä kautta pyörän nopeutta. Toisin kuin tavallinen vaihdepyörä, fiksihän kulkee siis tasan niin kovasti kuin sitä poljetaan.

Okei, päädyn siis toteamaan, että fiksi pyöränä on riittävän turvallinen arkiliikenteeseen. Mutta kun yhtälöön on pakko lisätä kuljettaja. Toki on selvää, että fiksillä ajavien luulisi olevan pyöräilyn hardcoreharrastajia, joille kilometrejä on kertynyt tuhansia myös kilpapyörillä. Näin myös liikennesilmä ja fiksipyöräilyssä elintärkeä ennakoinnin taito olisivat kehittyneet huippuunsa. Vaarana vain on, että mediajulkisuus saattaa innostaa fiksin ostoon myös sellaisia ihmisiä, joilla näitä taitoja ei ole. Eli ostetaan fiksi kokeilumielessä ja sitten nopeassa liikennetilanteessa unohdetaan, ettei alla olekaan tavallinen pyörä.

Aika näyttää, tuleeko fiksistä pysyvä muoti-ilmiö. Itse en tähän usko. Moni aktiivipyöräilijä löytää siitä varmasti itselleen sopivan ajokin, mutta tavalliselle ihmiselle fiksi tulee jatkossakin edustamaan pyöräilyn extremevälinettä. Ehkä hyvä näin.

Mansikka- ja hernekausi on pääsemässä vihdoin vauhtiin ja paikalliset viljelijät saapuvat myymään tuotteitaan toreille ja kauppakeskuksiin. Luonnollisesti omia tuotteita on hyvä mainostaa, jotta ohikulkijatkin huomaisivat tulla ostoksille. Paikallisen Citymarketin aulassa toimivaa myyjää ei voi ainakaan yrityksen puutteesta syyttää. Mainostaulu on löytänyt paikkansa keskelle kevyenliikenteen väylää:

 

 

Kuten niin monessa muussakin tilanteessa, tarkoitus on vilpitön, mutta lopputulos ei ole kevyen liikenteen kannalta toivottu. Vaaraa aiheutuu etenkin pyöräilijöille. Lähtökohtana pitää olla aina se, että väylille ei pystytetä minkäänlaisia liikennettä vaarantavia rakennelmia. Mielessä on hyvä pitää se, että usein ihmiset kulkevat kadulla niin ajatuksissaan, etteivät välttämättä huomaa isoakaan kylttiä. Talvella kuulee tapauksista, joissa esimerkiksi kännykkään puhunut on kävellyt suoraan kadulle laitettuun roihuun, vaikka ulkotuli olisi ollut aivan seinän vieressä. Sitten riidellään siitä, tulisiko kauppiaan maksaa pilalle menneet housut.

Citymarketin tapauksessa tilannetta huonontaa väylän kapeneminen juuri kyltin kohdalla. Lisäksi asiakkaiden pyörätelineet ovat lähettyvillä ja pääoven kohdalla on muutenkin paljon liikennettä huomioitavaksi. Näiden lisäksi ei toivoisi enää kylttejä tilannetta hankaloittamaan. Kyltin siirtäminen puolitoista metriä kohti rakennusta parantaisi väylän turvallisuutta. Moni kyllä huomaisi mainoksen, vaikka se olisikin vähän sivummassa.

Viime viikolla saimme jälleen lukea mitä tavallisimman liikenneonnettomuusuutisen. Mies oli menehtynyt Kiuruvedellä jäätyään autoineen junan alle. Kyseessä oli pahamaineisen Vehkatien tasoristeys, jota monet paikallisetkin karttavat. Paikalla on sattunut onnettomuuksia säännöllisesti, edellisellä kerralla pari vuotta sitten vältyttiin kuolonuhreilta. Vuonna 1992 tasoristeys ehdittiin jo poistaa käytöstä, mutta se otettiin pian taas käyttöön. Miksi? Koska monet autoilijat ajoivat edelleen suljetun risteyksen läpi ja aiheuttivat näin vielä pahempia vaaratilanteita. Tämä tieto kuulostaa monellakin tapaa oudolta: autoilijat “säästävät” matkassa vain pari kilometrejä ajamalla Vehkatien tasoristeyksen kautta, mutta vaarantavat henkensä joka kerta. Toisaalta taas kunta olisi voinut sulkea risteyksen kunnolla siten, ettei autolla pääse sen läpi. Näyttääkin siltä, että onnettomuudet olivat monen tahon epäonnistumisen syytä. Sekä autoilijat että kunta olisivat siis voineet toimia toisin. Myös Ratahallintokeskuksella voisi olla uuden turvallisuuskatselmuksen aika. Edellisessä raportissaan se luokitteli Vehkatien tasoristeyksen arvosanalla “turvallinen tasoristeys”

 

Vartioitu tasoristeys Varkauden Lehtoniemessä.

Tasoristeysten muuttaminen vartioiduiksi tai poistaminen kokonaan ei kuitenkaan ole aivan yksinkertaista. Usein kysymys toimivallasta ja rahoituksesta hiertävät projekteja. Kiuruveden Vehkatiellä risteys on joidenkin arvioiden mukaan säilynyt vartioimattomana siksi, että se on Ratahallintokeskuksen ja kunnan yhteinen risteys. Kumpikaan ei ole siis yksin vastuussa siitä, ja tällaisessa tilanteessa voidaan vedota aina toiseen osapuoleen vastuuta pompotellen. Esimerkiksi näin: kunnalla ei yksin ole varaa muutostöihin ja RHK ei taas halua investoida vähäliikenteiseen rataosuuteen.

Savossa on samaan aikaan menossa koko maan suurin radan kunnostustyö Savonlinnasta Huutokoskelle. Junaradan parantamisen yhteydessä kymmeniä vartioimattomia tasoristeyksiä poistetaan tai muutetaan vartioiduiksi. Tämä on tietenkin oikea suunta. Kuitenkin tasoristeysten parannustyöt tulisi keskittää ensin niille tie- ja rataosuuksille, joilla on paljon liikennettä. Yksi halvempi tapa parantaa etenkin hiljaisten tasoristeysten turvallisuutta on asentaa pelkkä varoitusvalo autoilijoille. Näin vältytään rakentamasta kallista puomillista tasoristeystä, mutta kuitenkin herätetään autoilijan huomio junan lähestyessä.

Tasoristeyksien vähentämisen puolesta puhuvat myös veturinkuljettajat. Vaikka heidän fyysinen terveytensä ei olekaan onnettomuuden sattuessa vaarassa, henkinen terveydentila voi järkkyä. Itsesyytökset ja jossittelut onnettomuuden välttämisestä käyvät varmasti mielessä aina tasoristeysonnettomuuden jälkeen. Olen joskus miettinyt sitä tunnetta, jonka veturinkuljettaja käy läpi nähdessään auton kiskoilla. Veturinkuljettaja tietää lopputuloksen jo ennalta; juna ei pysähdy riittävän nopeasti. Sitä voisi varmasti verrata kuvitteelliseen tilanteeseen, jossa autoilija näkee jalankulkijan suojatiellä, painaa jarrua niin kovasti kuin vain ikinä pystyy, mutta auto ei pysähdykään ajoissa. Tasoristeyksistä on haittaa myös junien sujuvalle liikennöinnille, koska jos vartioimattomia tasoristeyksiä on paljon, radan nopeusrajoitus saattaa olla niinkin alhainen kuin 30 km/h. 

Jokainen tietää, kuinka ikävältä odotteleminen tasoristeyksessä voi tuntua. Ajatuksissa saattaa käydä, että puomit laskeutuvat aina liian aikaisin ja turva-aikaa on minuuttitolkulla. Ehdinhän minä tuosta pujahtaa… Kun näitä ajatuksia alkaa tulla päähän, voi vaikka aikansa kuluksi muistella Top Gearin tekemää valistusvideota tasoristeyksistä.

PS. Kun otin ylempänä olevan kuvan tasoristeyksestä, laskin samalla ajan, jonka autot joutuivat odottamaan pitkän tavarajunan kolistellessa radalla. Paljonko aikaa sitten kului? Viisi minuuttia? Ei, vaivaiset puolitoista minuuttia. Kannattaako moisen ajan vuoksi riskeerata henkensä?

Moottoripyörien rekisteröinnissä kevät on aina sesonkiaikaa. Tämän vuoden huhtikuussa rekisteriin tuli 2 922 uutta pyörää. Toukokuussa määrä laski hieman, 2 245:een. Vuoden viiden ensimmäisen kuukauden aikana moottoripyöriä rekisteröitiin yhteensä yli 6 500 kappaletta. Viiden eniten (tammi-toukokuussa) rekisteröidyn merkin kärjen muodostivat Suzuki (1 090 kpl), Honda (1 083), Yamaha (877), Kawasaki (762) ja Harley-Davidson (697).

Moottoripyöriä enemmän rekisteröidään mopoja. Vuoden 2008 kuuden ensimmäisen kuukauden aikana uusia mopoja tuli rekisteriin 16 175 kappaletta. Kuitenkin mopojen ensirekisteröintimäärä väheni viime vuoden vastaavaan ajankohtaan verrattaessa lähes yhdeksän prosenttia. Moottoripyörien osalta tiputusta tuli 10,5 %. Tiedot käyvät ilmi AKE:n Ensirekisteröinnit ajoneuvolajin ja käytön mukaan kuukausittain -taulukosta.

Voidaan siis sanoa, että kaksipyöräisiä rekisteröidään edelleen maassamme runsaasti. Ajoneuvorekisterikeskuskin on saanut huomata tämän myös hiemaman erikoisemmalla tavalla. AKE:lta alkavat nimittäin ehtyä moottoripyörien ja mopojen rekisterikilpien tunnukset! Tilanteeseen on löydetty yksinkertainen lääke: kilven kirjainosa vaihtaa paikkaa numero-osan kanssa, eli uusissa kilvissä ovat numerot ensin tyyliin 11-AA, kuten moottorikelkoissa. Muuten kilven ulkonäkö tai merkkien määrä ei muutu uudistuksen myötä. On laskettu, että tällä muutoksella tunnusten pitäisi riittää aina vuoteen 2032 saakka.

Kauniin lomapäivän kunniaksi kävin pienellä kesäretkellä Kuopiossa. Ajokeli oli luonnollisesti mitä mahtavin, ja ilokseni huomasin kauan kaivattun päällystetyömaan startanneen Oravikosken pohjoispuolella Pohjois-Savon valtaväylällä, VT 5:llä. Onneksi määrärahojen vähentyessä ja bitumin kallistuessa (viime vuodesta korotusta hintaan on tullut 40 %) edes tämä työmaa saatiin käyntiin. Tokihan koko tie pitäisi linjata välillä Leppävirta-Kuopion moottoritie uudelleen ja rakentaa leveämmäksi, mutta nykyisellään juuri ja juuri saadaan pahimmat montut korjattua. Tutkimusten mukaanhan olemme tilanteessa, jossa tieverkon kunto on heikkenemään päin, ensimmäistä kertaa sitten “Suomen asfaltoinnin” aloittamisen 1960-luvulla. Leppävirran pohjoispuolella valtatie muistuttaa enemmänkin kantatietä mäkineen ja mutkineen. Tie kulkee myös kylien läpi. Ero on suuri, kun tien profiilia vertaa Leppävirran eteläpuoliseen Viitostiehen, jonka nykyaikaistamisprosessi päättyi joitain vuosia sitten. Tuntuu muutenkin ihmeelliseltä tämä korjaa jo kerran korjattua -politiikka. Eikö sitä rahaa menisi vähemmän, jos kerralla tehtäisiin kuntoon?

Hieman autoni jarrujakin sain kokeilla Viitostiellä heti Varkauden jälkeen. Edelläni ajaneet kaksi autoa päättivät tehdä jonkinlaisen ex-tempore kuljettajanvaihdon ja pysäyttivät ajoneuvonsa pientareelle. Takana tulevat saivat sitten arvailla, että ajoiko kaksikko kolarin vai miksi he pysähtyivät tiealueelle. Kuljettajat avasivat ovensa reilusti ja pomppivat tiellä sen kummemmin muusta liikenteestä välittämättä. Eivät kai olleet koskaan kuulleet levähdyspaikoista, joissa tuollaiset manööverit voi suorittaa omaa ja toisten henkeä vaarantamatta. Ja jos jotain niin akuuttia sattuisi, että joutuu pysähtymään tien pientareelle, laittakaa hätävilkku päälle. Tieliikennelaissa mainittu “muu pakottava syy” käyttää vilkkua on tarkoitettu juuri tällaisia tilanteita varten. Suomalaisessa liikennekulttuurissa hätävilkkua käytetään muutenkin liian säästeliäästi.

Kuopioon päästyäni Sokoksen parkissa naureskelin polkupyörälle, joka oli pysäköity yhteen parkkiruutuun (laillinen pyöräparkki oli kymmenen metrin päässä). Kivasti fillari vei koko ruudun, eivätkä autot siihen sopineet. Ei varmasti olisi naurattanut ruuhka-aikaan, kun parkkipaikat ovat kiven alla. Useinhan motoristit saavat kuulla kunniansa autoilijoilta, koska kaksipyöräiset vievät muka autojen parkkiruutuja ja näin hukkaavat tilaa. No saattahan niin ollakin, sillä kerran marketin parkkipaikalle kaarsi neljä mopoa, joista jokainen parkkeerattiin omaan ruutuunsa, vaikka mopot olisivat mahtuneet kaikki yhteen ruutuun…

Onko pyöräilijällä iso ego vai mitä… 

Kotimatkalla huomasin taas yhden uuden päällysteen hyvän puolen, kun kiihdytin autoni rampilta moottoritielle: kerrankin sai kuunnella moottorin ääntä, eikä sitä ainaista rengasmelua. Elämän pieniä iloja…