Liikenneblogi

Omistettu Jennille, kiitos kommentista.

Silloin tällöin on hauskaa bongailla liikenteestä erilaisia ihmisryhmiä, kuten ylivarovaisia tai hidassytytteisiä. Nyt voin ilokseni lisätä uuden ryhmän listaan, nimittäin Ikivilkuttajat. Ette ehkä tiedä mitä tarkoitan, joten selitys on paikallaan. Eniten tämän ryhmän edustajia on moottoripyöräilijöissä, mopoilijoissa ja pieni joukko on myös (vanhojen) kuorma-autojen kuljettajissa. Yhteistä heille on se, että he unohtavat ajoittain vilkun päälle käännöksen jälkeen. Sitten he saattavat ajaa kilometrienkin matkan vilkuttaen, vaikkeivat olisi minnekään kääntymässä.

Kaksipyöräisten kohdalla on ymmärrettävää, että joskus näin pääsee käymään. Moottoripyöräilijä ei välttämättä huomaa vilkun jääneen päälle esimerkiksi auringonpaisteen huonontaessa kojelaudan merkkivalojen näkyvyyttä. Joskus myös vilkun katkaisin on niin pienikokoinen tai tuntumaltaan huono, ettei sen asentoa ole edes turvallista alkaa tähyillä ajon aikana. Joihinkin mopoihin on asennettu summeri, joka kertoo vilkun olevan päällä. Se ei kuitenkaan välttämättä kuulu kypärän sisään mopon moottoriäänten ja rengasmelun yli. Useimmiten vilkku onkin kaksipyöräisissä äänetön. Kuorma-autoissa vilkku kyllä naksuttaa kuten autoissa yleensä, mutta avonaisesta ikkunasta ohjaamoon tuleva melu tai paljon kilometrejä nielleessä autossa palanut merkkivalon polttimo voivat edesauttaa vilkun jääntiä päälle.

Innostuksen tähän artikkeeliin sain nähdessäni mopoilijan, joka vilkutti oikealle viiden risteyksen läpi. Viimeinkin kuljettaja alkoi ihmetellä, miksi jokaisesta tienhaarasta meinasi tulla autoja eteen ja tajusi sammuttaa vilkun. Pari todellista vaaratilannetta vilkun päällejäänti aiheuttikin, kun risteäviltä teiltä tulevat autoilija luulivat pahaa aavistamatta mopon kääntyvän samasta risteyksestä oikealle. Vaara oli suurin juuri mopolle, joka oli ajaa eteen tulleiden autojen kylkiin.Tilanteella on opetus niin kyseiselle mopoilijalle kuin myös muille tienkäyttäjille: Kaksipyöräisten vilkutuksiin ei pidä luottaa sokeasti, sillä kyseessä saattaa olla päälle jäänyt vilkku. Onnettomuustapauksessa on myös äärimmäisen vaikeaa todistaa puolin tai toisin, oliko vilkku todella päällä. Tärkeintä onkin tarkkailla aina ajoneuvojen nopeuksia ja kysyä itseltään, voiko tuosta nopeudesta kääntyä. Jos epäilyttää, kannattaa tilanne katsoa kiltisti loppuun, jolloin vaaraa ei synny kenellekään.

Kokkolan käräjäoikeus antoi tänään iltapäivällä päätöksensä Kälviän tapahtumista, jossa poliisimiehen yli ajettiin takaa-ajon päätteeksi. Ja tuomioksi tuli naurettava kolme ja puoli vuotta vankeutta ja pikkukorvauksia Gudmund Lindströmin lapsille ja leskelle. Tuomio tuli liikennerikkomuksesta, törkeästä rattijuopumuksesta (1,24 promillea), liikenneturvallisuuden vaarantamisesta, törkeästä liikenneturvallisuuden vaarantamisesta sekä törkeästä kuolemantuottamuksesta.

Kylläpä suomalainen oikeuslaitos pitää pilkkanaan päivittäin henkensä teillä vaarantavia poliisimiehiä. Tuomas Antero Kujanpään tekemisiä ei voi puolustella. Lisäksi puolustuksen väite, että Kujanpää olisi panikoinut poliisiauton punaisen valon vilkkuessa on naurettava. Jokin aika sitten Helsingin Sanomien keskustelupalstalla jopa väitettiin, että ihmisen luontainen pakenemisvietti aktivoituu poliisin pysäyttäessä ja se olisi syynä takaa-ajoihin. Mitä potaskaa! Pakeneminen on samanlainen päätös kuin pysähtyminen.

Oikeudella olisi ollut mahdollisuus tehdä Kujanpäästä esimerkkitapaus. Reilusti kovempi vankilatuomio olisi varmasti hillinnyt näitä huvin vuoksi karkuun lähteviä autoilijoita. Ihmeellistä on myös se, että kaksi kolmesta oikeuden maallikkojäsenestä olivat valmiit tuomitsemaan Kujanpään taposta, mutta puheenjohtajan ja kolmannen lautamiehen ollessa eri mieltä päädyttiin äänestyksessä tasatulokseen, jolloin tuomio tuli lievimmän mukaan. Veikkaan, että Gudmund Lindström ei jää ainoaksi takaa-ajojen uhriksi, varsinkin nyt, kun oikeuslaitos on antanut siunauksensa poliisin pakenemiselle.

Uusin Tuulilasi oli kolahtanut postilaatikkoon. Hätäpäissäni ehdin sitä jo vähän selaillakin, mutta erityisesti silmään pisti Matti Järven kolumni Vastakarvaan -palstalla. Kolumnissa hän huomauttaa Saksan autopesujen olevan puolet halvempia kuin Suomessa. Jutun kuvasta näkee, kuinka hintataulukossa “Premiumwäsche” maksaa 9,90 euroa ja listan halvin “säästöpesu” 4,90. Sama raha, samat laitteet, mutta eri hinnat.

Pesujen hinnat ovat oiva esimerkki siitä, miten autoilijaa lypsetään kaikessa mahdollisessa. Koska saksalainen huoltamonpitäjä sanoo jäävänsä voitolle noillakin hinnoilla, miten paljon voittoa suomalainen virkaveli kääriikään pesutoiminnasta? 200 vain 300 prosenttia per pesu? Kahvikupista pulitamme kyselemättä 1,50 euroa, mutta harva ajattelee, mistä muualta huoltamot meitä rokottavat.

Itse olen ratkaissut pesukysymyksen siirtymällä kokonaan itsepalvelupesulan käyttäjäksi. Siellä maksetaan käytetystä “vesiajasta”, eli eurolla saa painepesurin toimimaan pariksi minuutiksi. Kesällä auton saa kiiltäväksi noin kolmella eurolla, talven suolaa ja kuraa irroitellessa yhdelle pesulle hintaa kertyy noin viisi euroa. Eikä tarvitse huolehtia auton “vaikeista” paikoista, joihin lika tuppaa jäämään automaattipesuissa. Niihin kun voi keskittyä erityisesti, eikä ole standardiautoille tehdyn automaatin varassa. Toki käsinpesullekin voisi laskea työn hinnan, mutta kukapa sitä jaksaisi arvioida omaa autoa pestessään. Puhdas auto kun on jo sinällään mukava palkkio työstä. Hyvä mieli tulee myös siitä, että käsin pestessä vettä ja pesuaineita kuluu vähemmän kuin automaatissa. Lisäksi itsepalvelupesulan vedet päätyvät viemäriin, toisin kuin kotipihalla autoa pestäessä.