Matkalla Pyhälle piti pitää pieni evästauko Olhavan huoltoaseman pihassa
Niin se viikko vierähti Pyhätunturilla Kurosten mökillä aivan Pyhäjärven rannalla. Aurinkoisia päiviä oli pari, mutta pilvisyydestä huolimatta sateet kohdistui yöaikaan pääosin. Matkassa oli mukana myös Suvin äiti Oili ja veli Klaus. 12 hengen makuupaikoilla varustettu mökki tuntui hieman menevän hukkaan vain minua ja Suvia ja Leimua ajatellen. Heti lauantaina, kun pääsimme perille, niin tavarat purkuun ja makkarat reppuun ja kohti Soutajan laavupaikkaa. Eijalle muuten sellaisia terveisiä, että nyt oli varauduttu, makkaraa ja olutta oli tarpeeseen tarpeeksi. Leimu törmäsi heti alusta kolmen teeren ryhmään, koska ilma oli täysin tyyni. Ei kuitenkaan ollut hirveästi peräänmenohaluja. Siinä oli asia mikä kiusasi meitä koko viikon. Ainoastaan perjantaina tuuli. Muuten oli tyyntä ja kaunista eli epäsopivaa Leimulle.
Tutkimassa hajuja metsässä
Soutajan laavupaikalle menossa, Leimullehan ei kunnon polut kelpaa, vaan pitää taiteilla…
Sunnuntaina käytiin Huttujärven laavulla ja polvivamman vuoksi olin pistänyt jalkaan retkikengät saappaiden sijaan. Siinä latupohjaa pitkin talloessa ja märkiä kohtia ylittäessä tuli saappaita ikävä. Vaihtosukkiakaan ei ollut repussa, kun viisaana olin ylimääräiset purkanut pois. Huttujärven tulipaikalla kuivui sukat nuotiolla kahviveden kiehumista odotellessa. Oli siinä matkan varrella Leimu törmännyt jälleen kolmeen riekkoon, on se ihme se tuuli, kun jälleen oli ihan tyyntä, sytkärin liekki ei väpättänyt mihinkään suuntaan, kun tarkistin. Illalla tuntui sauna hyvältä ja uni maistui.
Isännän sukat kuivumassa nuotiolla
Huttujärven Laavulla hiillosta odotellessa on hyvä levätä
Maanantaina oli vuorossa Karhunjuomalammen kierros. Paljon oli tämä reitti muuttunut, sillä siitä oli tullut joku Nordic fittness sport –jotain eli polku oli levitetty jalkatien levyiseksi ja sorastettu. Paljon siellä alkumatkasta tulikin sauvakävelijöitä vastaan. Leimua päästiin testaamaan porojen suhteen tällä reissulla eikä hirveää mielenkiintoa ollut vaikka porot taapersi 30 metrin päässä. 10 metrin liina todettiin moneen otteeseen paremmaksi kuin flexi. Isokurussa päästiin harrastamaan agilityä eli pitkät ja kapeat portaat vievät kurun pohjalle ja siellä oli pitkospuita mitä pitkin opeteltiin kävelemään ja välillä seuraamaan takana. Isokuru oli yhtä vaikuttava kuin ennenkin, harmi vain, että kurun pohjalla sijaitseva laavu oli purettu ja makkarat jouduttiin paistamaan ilta-auringosta huolimatta pimeässä kodassa Isokurun toisessa päässä.
Poro.. Autossa muristaan, muuten ei niin pidetä väliä
Kurussa opeteltiin takana kulkemista
Perässä seuraamisen lisäksi matkalla oli myös agilityä, tässä eräät portaat, mitä pitkin kuljimme.. Onneksi harjoiteltiin kotona 
Lampi ja vesi kiinnosti Leimua kovasti. Tekipä Lapissa olevat syvät ojat aluksi Leimulle kepposia, Joutui ihan uimaan, vaikka ajattelikin vain kahlata…
Kaikissa nuotiopaikoissa ei aina käy yhtä hyvä tuuri, joskus joutuu kiinni puuhun…
Pimeässä kodassa, jota vain kameran salamat sekä tuli valaisivat oli hyvä nukkua emännän sylissä
Tiistaina minulla ja Leimulla oli lepopäivä. Minulla ei kestänyt polvi ja Leimu tarvitsi lepoa muutenkin, että jaksaisi seuraavana päivänä metsästysreissun hyvin. Suvi lähti äidin ja veljen kanssa Lampivaaran ametistikaivokselle ja minä menin Luostolle kahville, Leimu nukkui autossa. Siinä sitten autolla kierreltiin ja tutustuttiin Luostoon ja käytiin ostamassa ruokatarpeita Leimun kanssa sillä aikaa, kun muut etsivät isoja ametisteja. Illalla käytiin Aittakurussa katsomassa Amfiteatteria ja Ahtia katsomassa Huttu-Uulassa. Leimu pääsi purkamaan tarmoa rinteessä juoksemalla.
Aittakurussa erään ison kiven päälle oli “pakko” päästä
Keskiviikkoaamuna koitti suuri ja odotettu päivä. Lähdimme Savukosken ja Pelkosenniemen rajalle Lunkkaukseen Ukonvaaran liepeille kanalintuavaukseen. Kompassin hylkäsimme jo autolla ja päätimme mennä karttaluvulla eteenpäin. Se on hyvä ajatus, kunhan voi luottaa Metsähallituksen karttaan… Tarpeeksi oli epäkohtia, että tiedettiin monesti vain suunnilleen missä ollaan. Vaikka tiellä tavattu paikallinen pystykorvamies voivotteli lintujen vähyyttä ja sitä, ettei mitään ollut näkynyt, niin me kumminkin nähtiin. Ensimmäiset kaksi teertä lähti samasta kohtaa, kun Leimu tuli luovia toiseen suuntaan, niin törmäsi. Mistään ei tuullut jälleen. Toinen tilanne oli, kun Leimu juoksi viiden metrin päästä luovin ohi teeren ja sillä petti hermot ja siivitti, Leimu ei edes huomannut koko tilannetta. Illalla oli Leimulle häkkiaikaa luvassa, sillä lähdimme saunan jälkeen syömään Kerttuliin juustotaskuja (suosittelemme). Leimu piti ääntä kellosta katsottuna aika tarkkaan vartin hiljeni. Takaisin tullessa Eijan kanssa juttelin puhelimessa vielä mökin portailla ja Leimu heräsi vasta siihen, kun avasin mökin oven. Tyytyväisenä oltiin nukuttu omassa häkissä.
Suvi ja Leimu metsässä nuotiolla
Juha ja Leimu metsänuotiolla
Torstaiaamuna heräsin siihen, kun vasen puoli oli liekeissä, niin olkapää kuin polvikin. Terveisiä Satakunnan keskussairaalaan, että voisin tässä lokakuun jälkeen vihdoin tulla leikeltäväksi… Se päivä meni minulta toipuessa, kun Leimu lähti muiden mukana tekemään Porokierrosta eli 7 kilometrin lenkkiä. Minä tutustuin Pyhän luontokeskukseen ja katselin ympärilleni.
Perjantaina Suvin porukat jäi pakkaamaan, kun lähdimme Leimun kanssa pois jaloista. Anoppi onneksi oli ymmärtäväinen syödyn lenkkarin suhteen… ikävä ajatella, että hikistä lenkkaria maun vuoksi söisi, kun ruokaa sai reissulla paljon. Kuljimme kotakylän läpi Rykimäkuruun ja sieltä katsomaan Kuukkelin varaustupaa. Viisi koiraa nähtiin tällä reissulla mikä oli mielestämme paljon. Takaisin tullessa paisteltiin vielä viimeisiä makkaroita ja keiteltiin kahvia Rykimäkurun laavulla, josta oli upea näköala kuruun. Ruska oli parantanut väriloistoaan loppuviikkoa kohti, mutta olimme mielissämme, että ehtisimme sinkkuviikkojen hulluuden alta pois.
kuva kurun ja ruskan kauneudesta
Ensimmäinen virallinen lomakuva koko perheestä
Lauantaiaamuna suuntasimme kohti etelää ja ajelimme suoraan mökille. Leimu päätti ennen Kokkolaa, että isäntä tarvitsee uuden repun ja tuhosi taskun pohjan, repi sadeviitan ulos ja silppusi osittain sen. Mitäpä sitä syömään puruluita, joita oli kuonon ulottuvilla…
Sunnuntaina oli taas tyyntä, mutta pienoinen tuulenvire kävi välillä. Mitään ei nähty, mutta yksi iso lintu säikäytettiin siiven roiskeesta päätellen ja lähtökohtakin löytyi Leimun hännästä päätellen. Reilu kahden tunnin iltapäivälenkkikin jäi hajujen haisteluksi ja hirvikärpästen ihasteluksi.
Maanantaina vietiin Suvin porukoiden matkalaukkuja ja eikös pellolla ollut fasaaneita yllin kyllin. Leimu mukaan ja kerrankin oli vastatuuli ja tarkka havainto missä niitä oli. Leimu juoksi ensimmäisen kohdan ohi, missä piti olla fasaani ihan läheltä ja ajattelin, että on siirtynyt. Vielä mitä. Fasaani hyppäsi nenäni alta lentoon ja Leimu ryntäsi perään. Sain onneksi pysähtymään jahtaamisen viheltämällä. Hajuja ei saatu muista ja takaisin tullessa, kyllä otettiin sitten kaksi komeaa hajuseisontaa, jotka purettiin nopeasti. Nyt vielä mietitään ja suunnitellaan loppuloman kuluttamista ja Leimun kanssa harjoittelua. Ehkä sieltä saadaan vielä seisontakin aikaiseksi törmäilyn sijasta. Noutoja treenattiin yhtenä päivänä ja kolmannella kerralla vietiin sadan metrin päähän dami ja käskystä räväkkä lähtö noutoon. Voi sitä vauhtia ja riemua ja takaisin oli yhtä kiire. Istuen vielä luovutus, niin jo oli sydän pakahtua (Heikin vinkki toimii hyvin: odota koiraa kyykyssä ja kun koira on lähellä nouse pystyyn ja anna käsky istu, koira pyllähtää takalistolle väkisinkin).Viikon pohjoisissa olon jälkeen suosittelemme Suvin kanssa, että koira kuin koira kannattaa opettaa pillillä luoksetuloon. Se toimi meillä upeasti.
Näihin kuviin ja näihin tunnelmiin…
