Kari Laurila

Marko Hoikkaniemi kirjoitti tänään 30.12.2006 sanomalehti Kalevassa työllisyyden parantamisesta. Hänen mukaansa vasemmistoliiton yhtenä vaaliohjelman tavoitteena on määräaikaisten työsuhteiden vähentäminen tiukentamalla vakinaistamisvelvoitetta. Keppinä toimii sosiaaliturvamaksujen korottaminen paljon määrä- ja osa-aikaisia työllistävissä yrityksissä.

Olen Marko Hoikkaniemen kanssa samaa mieltä mm. siitä, miksi ihmeessä ohjelmassa puhutaan vain “yrityksistä”. Kuntapuolella määräaikaisia työsuhteita on vaikka kuinka paljon. Myös yhteistoimintalain laajentaminen koskemaan yhä pienempiä ja pienempiä yrityksiä ei todellakaan ole omiaan lisäämään työllisyyttä.

Hoikkaniemi kirjoitti työllisyydestä ilmeisesti yrittäjän näkökulmasta. Työttömän kannalta kirjoituksesta puuttui yksi näkökulma. Pätkätöiden ihmeellinen vainoaminen kuuluu mielestäni vanhentuneeseen poliittiseen kulttuuriin. Mielestäni työn tekemisen tulisi aina olla työttömyyttä kannattavampaa, myös pätkätöiden. Vanhoissa Suomi-Filmeissä viljeltiin kulkuriromantiikkaa, jossa kiertolainen saattoi kysyä tilan isännältä töitä, sai työtä vastaan majapaikan, ruokaa ja ehkä vähän palkkaakin. Miksi samoin ei voisi olla nykyäänkin?

Moni työtön olisi valmis tekemään töitä vaikka lyhyenkin aikaa, jos se parantaisi vähänkään hänen toimeentuloaan. Nykyisen tukiviidakon aikana tilapäisen työn tekeminen on tehty kuitenkin kannattamattomaksi. Tilapäisestä työstä saatava palkka pienentää mm. puolison mahdollista työttömyyskorvausta, asumistukea saatetaan tarkistaa (vaikka asumistukilakiin onkin lisätty muutos, ettei tarkistusta tehdä pitkäaikaistyöttömän kohdalla ennen kuin kolmen kuukauden kuluessa, lakiin on myös merkitty poikkeukset: jos tarkistus osuu muutoin tuolle ajalle tai sitä on muuten syytä tarkistaa. Kokemukseni mukaan tukea tarkistetaan lähes aina, koska työvoimatoimisto ilmoittaa aina KELA:lle työttömän työllistymisestä) ja palkka vaikuttaa alentavasti myös toimeentulotukeen.

Tapahtuneiden etuuksien menetysten lisäksi niiden takaisin saamiseen voi mennä hitaan käsittelyn takia viikkoja tai jopa kuukausia, jolloin ns. “elintaso” on entistä heikompi. Miksi kukaan haluaisi hankaloittaa elämäänsä entisestään sillä, että menisi lyhyeksi aikaa töihin?
Sosiaali- ja terveysministeriön tiedotteen 383/2006 mukaan hallitus esittää toimeentulotukilakiin liittyvän etuoikeutettua tuloa koskevan kokeilun voimassaoloaikaa jatkettavaksi kahdella vuodella. Kokeilulain mukaan toimeentulotukea hakevan henkilön tai perheen ansiotuloista vähintään 20%, kuitenkin enintään 150 euroa jätetään huomioimatta tukea myönnettäessä. Etuoikeutetun tulon määrä on kotitalouskohtainen. Kokeilulaista tehdyn selvityksen mukaan kokeilu on kannustanut erityisesti yksinhuoltajanaisia hankkimaan ansiotuloja.
Kokeilulaki on oikean suuntainen, mutta riittämätön. Työn tekemisen tulisi olla työttömyyttä kannattavampaa. Miksi ei saman tien voisi olla niin, että työtön voisi tehdä lisätuloja itselleen tai perheelleen esimerkiksi vaikka viiteensataan euroon asti ilman, että se vaikuttaisi muihin etuuksiin? Vaikka työtön tulonsiirtoineen tienaisi näin lähelle minimipalkkaa ja olisi töissä vain osan aikaa, on tilanne kuitenkin tilapäinen. Työssä oleminen tuo elämään säännöllisyyttä eikä vieraannuta sillä tavalla kokoaikaisesta työstä kuin pitkäaikaistyöttömyys tekee. Koska osa-aikaisen tuloilla ei kuitenkaan päästä siihen, mitä kokoaikainen työssäkäyvä tienaa, kasvaa nälkä syödessä. Osa-aikainen työntekijä hakee näinollen todennäköisesti aktiivisesti kokoaikaista työpaikkaa. Lisäksi hän on kuitenkin yhteiskunnassa tuottava henkilö, ei pelkästään verovaroja kuluttava.
Myös yrityksillä on tarve tilapäiseen työvoimaan. Nykyisen käytännön mukaan yrityksellä tulisi olla tulevaisuus tiedossa kuukausiksi tai vuosiksi eteenpäin, ennen kuin uskaltaa palkata uuden työntekijän. Sellaista ennustajaa nykyisessä maailmassa on vaikea löytää. Toisaalta kausiluontoisesti tarvetta voisi olla useallekin työntekijälle. Niin kuin edellä kirjoitin, myös innokkaita tekijöitä löytyisi jos työn tekeminen olisi kannattavampaa kuin työttömyys.

Kannustinloukkuja on purettava. Vasemmistoliiton vaaliohjelman mukainen köyhyysohjelma, jossa työllistäminen tehdään entistä vaikeammaksi ei todellakaan ole omiaan tätä asiaa tukemaan.

***

19.1.2007

Työministeriön selvityksen mukaan yrittäjäraha ja oppisopimuskoulutus näyttävät olevan varmin väylä, jolla työvoimapoliittisiin toimiin osallistunut löytää töitä, selviää tämän päivän sanomalehti Kalevassa olleesta sähkeestä.  Sen mukaan heistä töitä saa kolmen kuukauden kuluessa  70%.

Kaikista työvoimapoliittisiin toimiin osallistuneista töitä löysi tässä ajassa vain joka neljäs.

Uutisen mukaan muita useammin töitä saivat myös ne, jotka olivat työllistettyinä yksityisaloille tai osa-aikasijaisiksi tai osallistuneet ammatilliseen työvoimakoulutukseen.

Myös työministeriön selvitys tukee siis käsitystäni siitä, että myös lyhytaikaiset työsuhteet voivat toimia väylänä kokoaikatyöllistymiseen vapailla työmarkkinoilla.  Aiemmin kirjoitin myös yrittäjälle tarjottavasta starttirahasta, jonka saamisen esteenä voi olla maksuhäiriöt.  Maksuhäiriöt taas ovat tavallisia pitkään köyhyydestä kärsineillä.  Ehkä yhteiskunnalle tulisi kuitenkin halvemmaksi tukea todellisia työllisyyttä edistäviä toimenpiteitä?

Hankin ensimmäisen digiboksini yli kaksi vuotta sitten. Olen siis tekniikasta kiinnostunut ja ajattelin, että kun digitekniikkaan ollaan joka tapauksessa siirtymässä, miksei laitetta jo hankkisi. Toinen painava syy oli se, että digiboksin avulla sai myös SubTV:n näkymään antenniverkossa. Seuraavassa kokemuksiani:

Digikanavat sai näkymään useammassa televisiossa puheista huolimatta

Ensimmäinen digiboksini oli halpa, erillisellä muuntajalla varustettu perusversio ilman Conax-salauksenpurkua (Conaxilla saa maksulliset kanavat näkyviin). Laitteen tehot eivät ilmeisesti riittäneet, sillä kun yritin kytkeä digiboxin sekä videonauhuriin voidakseni nauhoittaa ohjelmia että televisioon, laite jumiutui totaalisesti. Sitä ei saanut auki, tai jos sai niin kanavia ei voinut vaihtaa. Päädyin parin tunnin asentelun jälkeen siihen ratkaisuun, että kytkin laitteen vain videoon. Digikanavia katselimme siis sillä tavalla, että ensin avattiin video, kytkettiin televisio videokanavalle ja video AV-kanavalle. Yksinkertaista, vai mitä?
Kytkennästä oli se etu, että videosta eteenpäin jakamalla (sähköliikkeestä saa televisioantenniin osia, jolla yhdestä lähtevästä antennikaapelista saa kaksi lähtevää, muutamalla eurolla) sain digikanavat näkymään kolmessa televisiossa samanaikaisesti. Ne kaupunkitarinat, jotka kertoivat jokaiselle televisiolle tarvittavan oman digiboksinsa eivät siis pitäneet paikkaansa.

Tekstitykset tuottivat ongelmia, asennus edelleen vaikeaa

Yleisradion kanavilla tekstitykset eivät toimineet. Ne mennä vihelsivät omaan tahtiinsa eikä ohjelmien seuraamisesta sieltä tullut mitään.

Laitteella oli pitkä takuu, joten vein sen huoltoon päivitettäväksi. Sillä aikaa hankin toisen boksin, tällä kertaa korttipaikallisen, saksalaisomistuksessa olevasta halpakauppaketjusta.

Asennus vei taas kaikkineen pari tuntia. Tästä boksista oli se etu, että pääsimme Conax-salauksenpurun myötä katselemaan SM-liigaa maksulliselta MTV3+ -kanavalta (mistä ne tuolloin tulivat). Kortin aktivointi oli oma kuvionsa. Vaikka maksukortin myynyt liike aktivoi sen jo liikkeessä, digiboksi vaati kymmenkunta “resetointia” ennen kuin se suostui hyväksymään sen ja näyttämään maksullista SM-liigaa. “Resetointi” tarkoittaa sitä, että laitteen virtajohto on irroitettava seinästä ja kytkettävä sitten uudelleen. Jokainen tietää, miten hauskaa televisiotason tai kirjahyllyn taakse on mennä vatsalleen kurottelemaan useita kertoja peräkkäin. Yleisradion tekstitykset eivät toimineet tässäkään digiboksissa.
Ensimmäinen digiboksini tuli huollosta. Koko ohjelmisto oli vaihdettu, joten käyttöohjekirjan sai heittää menemään. Laite toimi täysin eri tavalla kuin alunperin. Yleisradion tekstitykset tosin toimivat, joten laite siirrettiin pojan huoneeseen. Kahta SCART -johtoa laitteeseen ei edelleenkään voi kytkeä, silloin se jumittuu. Toisinaan laite tosin jumittuu muutenkin omia aikojaan, silloin se herätetään henkiin irroittamalla se sähköverkosta, odottamalla n. 5 minuuttia ja kytkemällä uudelleen. Helppoa!

Maksukorteissa omat murheensa

Seuraavana talvena jääkiekon SM-liiga siirtyi maksulliselle CanalDigitalille. Heidän puhelinmyyjänsä ahkeroivat meille maksukortin, jolla voimme katsella SM-liigan lisäksi myös muita CanalDigitalin ohjelmia. Maksukortti vain laitteeseen ja katselemaan!

Käytännössä maksukortti piti asettaa laitteeseen, CanalDigital päälle ja odotusta vuorokausi, jotta kortti aktivoituisi. Niin teimme, mutta mitään ei tapahtunut. Usean puhelun jälkeen ongelma selvisi. Koska boksissa oli aikaisemmin käytetty MTV3+ -maksukorttia, pitää digiboksi taas “resetoida” muutaman kerran. Ei muuta, kuin vatsalleen olohuoneen lattialle television takaa sähköjohtoa irroittelemaan ja kiinnittelemään. Puolen kymmenen tällaisen operaation jälkeen kanavat näkyivät! Jippii! Mukavaa.

CanalDigital vaatii, että kuukauden vaihteessa maksukortin pitää olla paikallaan ja jokin maksukanavista päällä, jotta maksukortti voidaan aktivoida uudelleen aina, kun seuraava kuukausi on maksettu. Koska meidän perheessämme seurataan vain Kärppien ja HIFK:n pelejä ja elokuvakanavilta tuli niin huonoa ohjelmaa, maksukanavaa ei usein käytetty päällä kokonaiseen kuukauteen vaikka se tunnollisesti maksettiinkin aina ajallaan. Pettymys oli siis melkoinen, kun varauduimme koko päivän katsomaan peräti Kärpät-HIFK -peliä. Pelin alkaessa television ruudulla luki vain “scrambled channel” eikä mitään näkynyt. Maksukortin aktivointi veisi vain noin vuorokauden, meille lohdutettiin maksu-TV-yhtiöstä. Kyllähän tällainen olisi meidän pitänyt tietää, eikö? Katselimme maksukanavalta 7 kuukauden määräaikana ehkä neljä peliä. Jäähallissa olisi tullut halvemmaksi.

Laitteen päivittäminen ei onnistunutkaan
Koska voin katsoa itseni ATK -ammattilaiseksi työkokemukseni perusteella ja olen saanut sähkömiehen koulutuksen, päätin yrittää digiboksin päivittämistä tietokoneen avulla. Perehdyttyäni käyttöohjekirjaan huomasin, että käyttöohjeissa neuvottiin sekä RS232C -liittimeen kytkettäväksi suoraa kaapelia että toisaalla ns. loop through -kaapelia. Oulunsalolaisessa ATK-alan liikkeessä keskustelin vielä digiasennuksia tehneen työntekijän kanssa. Hän ohjasi minut internetissä keskustelupalstalle, missä on käytännössä kaikki Suomessa myynnissä olevat digilaitteet testattu käyttäjien toimesta yrityksen ja erehdyksen kautta. Sain vielä ystävällisen lupauksen siitä, että hänen suosittelemansa kolmannen -useimmiten toimivan- vaihtoehdon, ns. nollamodeemikaapelin voin tarvittaessa vaihtaa ja kokeilla toista tai kolmatta. Jos ne eivät toimisi, saisin rahani takaisin -kuten myös sain. Laite ei siis tunnistanut yhtäkään näistä kolmesta vaihtoehdosta.

Tämä digiboksi siirrettiin toisen pojan huoneeseen. Hän ei yleensä katsele YLE:n kanavilta mitään eikä näinollen tarvitse YLE:n tekstityksiäkään.

Pian tekniikkaan on siirryttävä, muidenkin kuin asiasta kiinnostuneiden

Sain puhelun Tampereelta. Vaimoni, Sirpan, vanhemmat olivat useita tunteja yrittäneet asentaa uutta digiboksia käyttöön siinä onnistumatta. Laitteen merkkiä tuntematta ja käyttöohjetta näkemättä neuvoin irrottamaan sen seinästä ja kytkemään sen uudelleen. Kas, digiboksi heräsi eloon ja toimii hyvin.

Itse hankin vasta muutamia päiviä sitten tallentavan, kahdella virittimellä varustetun version. Kaksi viritintä tarkoittaa sitä, että voin nauhoittaa yhtä kanavaa ja katsella toista. Näinhän vanhoilla laitteilla on voinut tehdä jo vuosikymmeniä sitten. Kytkentä sujui jo nopeasti ja laite toimii hyvin. Tosin, jos ohjelmansiirto-ominaisuutta käytetään ja siirretty ohjelma päätetäänkin tallettaa, ääni- ja tekstiraita jäi tallentumatta. En osaa vielä sanoa, oliko kyseessä virhetoiminto vai laitteen ominaisuus.

Vielä ei olla valmiita

Kokemuksieni perusteella digiaikaan siirtyminen on kuin yrittäisi käärmettä pulloon. Suomessa on otettu käyttöön omat standardinsa, joita ei muualla maailmassa tunneta ja kansalaisia yritetään pakottaa ottamaan digiboksit vastaan. Tekniikassa ollaan menty taaksepäin. Perhe, joka on tottunut katselemaan televisiosta yhtä kanavaa ja nauhoittamaan videolla toista, ei enää voikaan tehdä sitä. Tarvitaan kaksi digiboksia tai itse käyttämääni kahdella virittimellä varustettua versiota. Asennus ei puheista huolimatta ole helppoa, eivätkä ihmiset lopultakaan tiedä, miksi laite pitäisi hankkia.

Itse tekniikan ihmisenä ymmärrän kyllä, ettei analogisella tekniikalla lahetyksillä enää ollut tulevaisuutta ja digitekniikkaan on pakko siirtyä. Kahden rinnakkaisen lähetystekniikan ylläpito on kallista. Mutta pitääkö siirtyminen tehdä väkisin, laitetoimittajien ehdoilla, omilla suomalaisilla standardeilla ja vielä ennen kuin tekniikka on valmista?

Nykyisellä tavalla toimien laitevalmistajat ja maahantuojat voivat siekailematta käyttää hyväkseen sitä tosiasiaa, että laite on pakko hankkia. Silloin voidaan myydä edullisesti perusbokseja jotka eivät edes kunnolla toimi. Jatkossa markkinoille tuodaan kehittyneempiä ja varmempia laitteita, jotka tottakai maksavat enemmän. Vielä, kun teräväpiirtotekniikkaan siirrytään, laitekantaa joudutaan uusimaan.

Oikeanlaisella ohjelmasisällöllä ihmiset oltaisiin saatu siirtymään digiaikaan vapaaehtoisesti. Siis digikanavilla tulisi tarjota sellaista ohjelmatarjontaa, mitä ihmiset haluavat katsoa, vaikka sitten uusintoja. Toimimattomat laitteet palautettaisiin kauppiaalle. Kun riittävän moni on digiboksin hankkinut, voidaan analogisista lähetyksistä luopua vähitellen. Tällä tavalla toimien ohjelmantuottajat ja laitevalmistajat olisi pakotettu tuomaan markkinoille sellaista tekniikkaa, mitä ihmiset haluavat ostaa.

Jos minulle tarjotaan mahdollisuutta päättää siitä, vieläkö siirtymäaikaa tulisi jatkaa, tulen harkitsemaan asiaa vakavasti. Reilun puolen vuoden päästä Suomi ei ole valmis. Varsinkaan vanhemmat ihmiset eivät tule näkemään televisioistaan mitään syyskuussa, digitalkkareista huolimatta.

Vaarana on illuusio hyvinvointivaltiosta

Yhteiskuntapolitiikka-lehdessä (5/2006) on julkaistu yhteiskuntatieteiden tohtori Juho Rahkosen artikkeli “Printattu hyvinvointivaltio”, jossa tarkasteltiin Helsingin Sanomien, Aamulehden ja Ilkan sosiaali- ja terveyspoliittista kirjoittelua vuosilta 1986, 1996 ja 2006.

Lehdet osoittautuivat myönteisiksi pohjoismaista hyvinvointimallia kohtaan: suurimmassa osassa juttuja lehtien sosiaali- ja terveyspoliittinen kirjoittelu nojautuu vahvasti julkisen sektorin rahoittamaan toimintaan, ja kolmas sektori toimii vain sen täydentäjänä. Myönteisyys näkyy kautta linjan uutisten sävyssä ja painotuksissa. Hyvinvointivaltio on mukana jutuissa eräänlaisena kyseenalaistamattomana lähtöoletuksena, kulttuurisena syvärakenteena. Tutkittaessa juttujen toimijoita havaittiin, että lehdet välittävät sosiaali - ja terveyspoliittisista kysymyksistä hyvin virallisen, kenties jopa byrokraattisen kuvan. Tämä sopiikin suomalaiseen ajatusmaailmaan: meillä perusturvaa, sairaanhoitoa ja muita hyvinvointipalveluja pidetään nimenomaan virallisten toimijoiden, ei niinkään satunnaisten harrastajien toimenkuvana.

Itse toimin kolmannella sektorilla. Olen perustajajäsen ja hallituksen puheenjohtaja vuonna 2002 perustetussa hyväntekeväisyysjärjestössä, Help for Underprivileged HFU ry:ssä. Järjestö perustettiin, koska me perustajat koimme, että yhteiskunnan järjestämä turvaverkko ei ole tarpeeksi kattava; siinä on ihmisenkokoisia reikiä. HFU ry on jakanut avustuksia, ohjeita ja neuvontaa säännöllisesti joka kuukausi. Mikäli media lähtee siitä olettamuksesta, että meillä Suomessa on kaikki hyvin, luodaan illuusiota hyvinvointivaltiosta mitä Suomi ei enää ole.

1990 -luvulta lähteneet leikkaukset niin eläkeläisten, lapsiperheiden, yksinhuoltajien kuin työttömienkin perusturvassa ovat syöneet toimeentuloa ja ovat synnyttämässä uutta luokkayhteiskuntaa. Pahimpana kehityssuuntana pidän, että enää työssä käyminenkään ei välttämättä ole turvana köyhyyttä vastaan.

Nykypäättäjä ei voi ymmärtää köyhyyttä, koska ei ole sitä itse kokenut

Toimittaja Riitta Snellman kokeili taannoin 45 minuuttia -ohjelmassa, miltä tuntuu elää kaksi viikkoa minimitoimeentulolla. Kokeilu oli sinällään mielenkiintoinen, mutta siinä oli puutteensa. Snellman ymmärsi tämän itsekin. On eri asia kokeilla kaksi viikkoa ja tietää kokeilun päättyvän siihen. Sitten elintaso on taas samanlainen kuin ennenkin. Kuitenkin kokeilun loppuvaiheessa huomasin, että jopa toimittaja Snellmanin olemuksessa tapahtui muutos. Hänen ryhtinsä laski, ilme oli vaisu eikä kommentointikaan sujunut niin kuin ennen. Tämä tapahtui vajaassa kahdessa viikossa; hän näyttikin pitkäaikaistyöttömältä!

Omasta kokemuksestani tiedän, että jopa omassa lähipiirissäkään ei ymmärretä köyhyyttä. Sain asiantuntevia kommentteja siitä, kuinka voisin säästää ostamalla halvempaa ruokaa. Novoihyvänenaika! Kun yrittää venyttää viimeisiä pennejään, nykyisin senttejään, saadakseen rahansa riittämään, ostaa varmasti halvinta mahdollista ruokaa. Sen terveellisyyden kanssa taas on niin tai näin. Jokainen pidempiaikaisen köyhyyden kokenut tietää, että rahoja ei saa kaikesta huolimatta riittämään. Kuukauden “palkan” tullessa on mietittävä, minkä laskun voisi siirtää maksettavaksi myöhemmin. Sekään ei auta, seuraavassa kuussa tulevat taas uudet laskut. Tavallista onkin, että köyhyydestä kärsivä huolehtii lähinnä vuokran ja puhelimensa maksuista ajallaan. Kaikki muut laskut priorisoidaan itse kunkin oman harkinnan mukaan. Väistämättä niistä saattaa jäädä jokin maksamatta -sitten ollaan maksuhäiriökierteessä. Usein koko loppuelämän.

Toinen hyvä kommentti on, että onhan niitä halpojakin harrastuksia. Niin onkin. Uimahalliin pääsee edullisesti, kävely on ilmaista ja niin edelleen. Monesti se, joka ei itse joudu laskemaan jokaista senttiään ei edes huomaa, että uimahalliin pitää tavallisesti matkustaa. Matkustaminen maksaa edestakaisen bussilipun verran, ja sillä rahalla söisi vaikka pari päivää.

Köyhäkin tarvitsee ihmissuhteita. En tarkoita tällä sitä, että pitäisi mennä ravintolaan. Tutkimuksen mukaan 40% yksinäisistä miespuolisista pitkäaikaistyöttömistä on alkoholisteja (Rauhan tervehdys-seurakuntalehti 16.11.2006, diakoni Riku-Matti Järvi). Miksi se pitää noin uutisoida? Sehän tarkoittaa, että 60% heistä ei ole ongelmia alkoholin kanssa!

Em. halpoja harrastuksia on, mutta missä niistä tapaa toisia ihmisiä? Uidessa on hankalaa keskustella. Toimittaja Snellmankin yritti kuljeskella ostoskeskuksessa mutta huomasi sen toivottomaksi. Hän oli usein aikaisemmin kierrellyt siellä vain katselemassa, ostamatta mitään. On eri asia tiedostaa ettei voikaan ostaa mitään halutessaan.

Nykyistä minimitoimeentuloa (toimeentulonormi) jonka pitäisi kattaa välttämättömän ravinnon ja asunnon lisäksi mm. lehdet, puhelimen jne. ei ole alunperin tarkoitettukaan kuin lyhytaikaisen, esimerkiksi työttömyydestä johtuvan väliaikaisen elämäntilanteen ylitse pääsemiseksi. Köyhyyden pitkittyessä se ei enää millään riitä. Jokainen odottamaton ylimääräinen rahanmeno voi sekoittaa talouden lopullisesti.

Olen itse joutunut aikoinani antamaan lapsilleni joululahjaksi lyijykynäpiirrokset, valokuvasta piirretyn muotokuvan, kun muuhun ei ollut varaa. Onneksi minulla on edes välttävä sellainen lahja. Moni ei voi antaa tänäkään jouluna lahjaksi lapsilleen juuri mitään. Lasten tilanne surettaa eniten. Tiedän lasten kaveripiirin vertailevan joulun jälkeen lahjojaan ja tässä on erinomainen mahdollisuus joutua kaveriryhmän ulkopuolelle ja hyljeksimäksi. Syrjäytyminen voi jatkua toiseen sukupolveen jo pienestä pitäen.

Etuuksien (työttömyyspäiväraha, eläke jne) vuosittaiset indeksikorotukset eivät helpota ihmisen elämää millään tavalla, ellei myös toimeentulonormia tarkasteta. Vuosina 1993 - 2005 reaaliansiotaso on noussut kaikkiaan 30 prosenttia, mutta samalla lapsilisien realiarvo on pudonnut 11%, lasten kotihoidontuen 34%, opintotuen lähes 20% ja toimeentulotuen perusosan 4%.

Päättäjän tulisi itse kokea köyhyys. Muuten hän ei sitä voi ymmärtää.