Sikaosasto

Raju herätys, kello plilipatteli soida 04.00! Eipä siinä itkut auttaneet. Aamupalalle ja kamat kasaan. Pilotti Hotellin kyyti vei Helsinki-Vantaalle. Lähtöselvitykseen päästiin ja selvittiin suuremmitta kommelluksitta, mitä nyt Tepi hämmästytti lopuksi kenttävirkailijaa kuitenkin kysymyksellään: ”Minne sitä tästä mennään?”

Siitä sitä sitten päräyteltiin Tukholmaan, jossa Arlandan lentokentällä seikkailtiin jo useamman miehen voimin. Liityttiin etsimään seuraavaa porttia veturimiesten kisajoukkueen kanssa, ja pienellä peesillä portti löytyi ja matka jatkui kohti pelättyä Heathrow’ta.

Kaera aloitti lennon lukemalla tiistain Veikkaajaa, jossa oli eritelty Selänteen Teemun arvokisat. Torinon olympialaisten osiossa Suomi hävisi ainoan pelinsä kisoissa ruotsalaisille, jota Kaera sitten kommentoi tapaansa hiukan äänekkäästi: “Vitun ruotsalaiset!” (ihan hyvä veto SAS:n koneessa, kun ympärillä on pelkkiä ruotsalaisia). Sen jälkeen ympärilleen katsellen Kaera lisäsi: “Ei kai nämä ymmärrä suomea.”
Heathrow’lla reissu jatkui turvatarkastusten läpi sulassa jonossa noin kymmenen miehen suomalaisporukan kanssa. Pieni ruokailu O’Neills’ssä, jossa Tepi sulatti tarjoilijan sydämen olemalla antamatta tippiä miehelle. Kortinmaksukone tuotti hivenen ongelmia, ja tipit jäi maksamatta, mutta tilannetta yritettiin korjata jättämällä viisjuoronen pyörimään pyötään. Uuteen koneeseen ja mantereen vaihtoon.

Air Canadan koneessa Tepille alkoi jo iskeä matkaväsymystä, jutut lentoemojen kanssa pienellä finglishissä olivat puolisekavia. Yksi lentoemoista yllätti osaston luulemalla heitä ensin paikallisiksi muusikoiksi ja sitten grönlantilaisiksi. Mutta ei paha, siitäkin selvittiin, kun kapteeni Mike lennätti pirssinsä melkein ajoissa Halifaxiin.

Pitkän lentomatkan jälkeen päästiin pihalle ja ulkoilmaan Tepi alkoi pössyttelemään kessua suomalaiseen tapaan ulko-oven vieressä (mainittakoon, että Tepi ei polta, mutta kisojen aikana saa hiukan pössytellä) ja melkein loppuun asti sauhuteltuaan huomasi seinien olevan täynnä “No Smoking near entrance”-kylttejä. Näin olivat hulppeat kainuulaiset saapuneet Kanadaan.

Halifaxin lentokentältä Georgen kyydillä hotellille. Heathrow’n sekoilujen jälkeen osasto antoi Georgelle 10 euron tipin, jolloin kyytimieheltä heti lennähti: ”Good luck!”. Huonekin hotellista saatiin ja Slovakia-peliä katsomaan. Kyyti on ollut viime päivinä kylmää, kun unta on tullut kolmen päivän sisään kuutisen tuntia.

Peli katsottiin ja singottiin voittohuumassa (3-2) kaupungille. Halifax Metro Centre löytyi ilman sen kummempia ongelmia (olihan sitä matkaa peräti 500m). Hallilla suunnistettiin lippupisteelle ja ruvettiin rallienglannilla kertomaan, että pitäisi saada ennakkoon varatut ja maksetut Kanada plus –lippupaketin liput. Noo, vartin selkkauksen jälkeen liput löytyivät ja suunnattiin Fortress Chtadelliin (siis valloittamaan vuorta).

Vuoren valloituksen jälkeen kierrettiin pari korttelia kävellen ja suunnattiin paikalliseen sporttipubiin olssille ja syömään. Ruoka oli hyvää ja sitä oli vähintäänkin riittävästi. Mutta tästähän ne vaikeudet taas alkoivat. Pyydettiin tarjoilijalta lasku. Tarjoilija toi laskut pöydälle ja lähti latomaan sen kummempia selittelemättä. Sikaosastohan oli tästä aivan ymmällään: miten maksetaan lasku ja ennen kaikkea minne? Aikamme pohdittuamme tarjoilija pyydettiin takaisin paikalle. Ja olihan se tarjoilija pihalla, kun Kaera räväytti pöytään seuraavan lauseen: ”We don’t know how to pay this bill!” Hienoisen hölmistyksen jälkeen tarjoilijalta saatiin tieto, että maksu maksetaan sille. Noo rahamiehethän maksoivat laskun ja antoivat vielä 5 dollaria tippiä mieheen.

Ja ei kun hotellille elpymään. Hotellilla allekirjoittaneet tajusivat vasta, että tippi oli jo sisällytetty laskuun (15% gratuit)… noo mitäs me rahamiehet.