Jannen blogi

Kaupungin kadut, vihertävä nurmikko ja lämmin tunnelma. Ei pilven pilveä taivaalla, aurinko paistaa vinosti taivaanrannasta suoraan silmiin. Sekö on kevättä?

Ihmiset kulkevat kesäisissä asuissa, aurinkolasit leväten silmien edessä. Suuret ihmisjoukot kulkevat teatteriin, baariin, rannalle…kesän alkulähtö. Mitä tapahtuu kun kevät tulee? Lukematon määrä asioita tulee ulos piiloistaan; avoautot, kesäautot, hyttyset, karhut, moottoripyörät, shortsit, hameet, kesäkengät, kimalaiset… Valitettavasti tämä hupi on Suomessa hyvin lyhyt, usein kuulostaa masentavalta kun sanotaan: “Kohta se työ taas alkaa” tai “Kohta on jo juhannus”. Tietää että talvi tulee, arki tulee, ei ehdi nauttimaan lomasta. Miksei ihmisen naturaalisella inhimillisyydellä ole enää mitään väliä? Ihmisten suhteet jäätyvät ja unohtuvat työn tai opiskelun takia, toisinsanoen yhteiskunnan takia. Elämä on tehty ihmiselle liian rankaksi, elämästä pitäisi ehtiä nauttia jo ennen kuin työnantaja tai jonkinsorttinen “korkeamman” statuksen omaava henkilö myöntää eläkettä. Elämässä jää liian paljon kokematta koulutuksen ja työn takia.

Yksinkertaisuudet ja inhimillisyys kunniaan: tämäkin hetki on arvokas ja ikuinen, elämä on tärkeä, eikä sitä saisi haaskata työn tekemiseen. Kuten edesmennyt Aki Sirkesalo sanoo laulussaan:

“Iltapäivä hikinen, kaikki kauhassa kaupungin. Kiiltää pinta jokaisen, mennään puiston varjoihin. Toiset töihin kiiruhtaa, toiset juuri nukahtaa. Yksi nousee miettien “kaupunkiin mä jäädä tahdo en”.”

Levätkää hetki, nauttikaa hetkestä, oli se sitten hieno tai vähemmän hieno mutta arvokas se hetki on.

Janne

Niin se vain menee, aika kuluu. Vuodet vierivät, kuukaudet, tunnit, sekunnit… Usein sitä haluaisi pysäyttää ajan ja palata hetkeä taaksepäin. Mutta mitä jos näin kävisi ja pystyisi tekemään? Menettäisikö ihminen ajan ja paikantajunsa ja tulisi hulluksi? Onneksi kuitenkin aikakonetta ei ole keksitty, että tarinat historiasta pysyvät myytteinä ja legendoina. Tämän blogin ylläpitäminen oli jäänyt hieman vähemmälle hetkeen, kun yhtäkkiä tekemistä olikin paljon.

Olen koittanut kuitenkin aina pitää yhteyttä lähimmäisiini ja tärkeisiin ihmisiin vaikka kuinka paljon olisikin työtä ja tekemistä. Ihmisistä saa voimaa ja jaksamista kuitenkin näihin juttuihin. Ja helposti käy niin, että jos tietty “rytmi” yhteydenpidosta joku päivä siirtyykin, se siirtyykin yhtäkkiä parilla päivällä, viikolla, kuukaudella…hetken päästä huomaa unohtaneensa itselleen tärkeimmän ihmisen tyystin. Se on automaattista, mikäli ihmistä ei tapaa väistämättä joka päivä kuten esimerkiksi töissä.

Työelämässä, koulumaailmassa ja opiskelussa painotetaan oppimista ja numeroita, paremmuutta. Kumpi on kuitenkin tärkeämpää, ystävät vai työ? Ystävät ovat itsestäänselvyys, heitä ei tarvitse laittaa mustaa valkoiselle. Ja jos ystävät pistää itselleen paremmuusjärjestykseen, huomaa yhtäkkiä menettävänsä kaikki ne ihmiset ympäriltään. Työssä ei väkisinkään ole aikaa ajatella omaa elämäänsä, mikäli työnantaja on tarkka. Jotkut ihmiset purkavat stressin työhönsä, mikä on sinänsä hyvä tekniikka. Mutta missä menee raja? Eräänä Joulupäivänä näin koulun rehtorin menevän kouluun sisälle ja näin kouluun syttyvän valot. Ylittääkö se jo rajan?

Elämässä on paljon hyvää, ihmiset ovat varmasti ensimmäinen hyvä asia useimmille ihmisille. Jos välittäviä ystäviä on ympärillä, heistä kannattaa pitää kiinni. Liialla työnteolla menettää helposti kaiken, ylemmyydellä myös. Mutta ei tietenkään kukaan voi sanoa mikä on oikein ja väärin. Nämä asiat ovat asia erikseen. Ystävät ovat suoja sateella, lämmin peitto kylmänä pakkasyönä, pelastusliivit soutaessa, suojaköysi kiipeillessä, apu hädän keskellä.

En tiedä olenko ainut ihminen josta tuntuu kuin olisi “audioslaved”. Jokatapauksessa, tuntuu liian automaattiselta ottaa kannettava mp3-soitin mukaan tai kääntää radio auki aina kun saapuu kotiin. Kuitenkaan ei sitä musiikkia tule kuunneltua, kunhan se on soimassa taustalla. Soitinta on myös liian helppo kiusallisissa tilanteissa räplätä ja osoittaa olevansa huomaamaton ja omissa oloissaan.

Jokatapauksessa, Audioslave -niminen yhtye on erittäin mahtavaa kuunneltavaa ehkä suurimmaltaosin laulajansa, Chris Cornellin vuoksi. Audioslaven alternativerockin ja 80- sekä 90- lukujen vaikutukset ovat erittäin mieleenpainuvat. Audioslavehan perustettiin Rage Against the Machinen juurille, yhtyeen hajottua. Tästä aika useat vaikutteet ovat tietenkin tulleet. Chris Cornellin kiljuminen biisien lopuissa luo aina todella huimaavan nosteen loppua kohden. Audioslavea ennen Cornell oli yhtyeessä Soundgarden. Yhtäläisyys yhtyeiden välillä on ilmiömäistä, mutta siksi nämä kaksi bändiä kuuluvatkin suosikkeihini. Syntikkaulitukset, taustalaulut, korostettu kitarasoundi ja bassot ovat maukas yhdistelmä Cornellin äänen kanssa. Joskus tosin Cornellin ääni tuottaa päänsärkyä, mikäli oikein väsyttää, mutta muuten hänen eri kokoonpanojensa musiikkia on mukava kuunnella. Cornellin solo-laatta “Carry On” on tosin hieman erilaista genreä, mutta kuitenkin useimmissa biiseissä kuuluu hänen uransa eri vaiheet ja yhtyeet. “Carry On” on enemmän herkempää ja tunteellisempaa kuin esimerkiksi Audioslaven levyillä.

Tässäpä muutamia kappaleita, joita kannattaa ehdottomasti kuunnella:

- Doesn’t Remind Me - Audioslave

- Gasoline - Audioslave

- Cochise - Audioslave

- Be Yourself - Audioslave

- Black Hole Sun - Soundgarden

- The Day I Tried To Live - Soundgarden

- Disappearing Act - Chris Cornell

- Arms Around Your Love - Chris Cornell

- Ghosts - Chris Cornell

- Your Soul Today - Chris Cornell

- Billie Jean - Chris Cornell (Michael Jackson cover- biisi)

Audioslaved on and on

Janne

Johtojen sekamelskaa… Ne taistelevat toistensa kimpussa ja suuren ja paksun pölykerroksen keskellä. Sieltä pitäisi löytää yksi USB-piuha. Sieltä vaan etsimään sitten.

Tuttu tilanne, alkaa pikkuhiljaa rasittaa. Kun löytää oikean piuhan, tökkää laitteen kiinni tietokoneeseen niin kone jo sanoo ettei tunnista laitetta. Se on suorastaan rasittavaa. Sitten pitää etsiä vielä ohjelmistolevy ja asentaa koko juttu uudelleen tietokoneelle että toimisi. Mutta kas kummaa, kun olet sen asentanut, sama palkki hyppää ylös. Sama juttu kameran kanssa, jos yrität kuvia laittaa tietokoneelle, ei tietokone ole tunnistavanaan korttia. Mitä se tämä nyt sitten on? Tietokoneet sun muut elektroniikkalaitteet vihaavat minua, osoittavat mieltään.

Yksi laite menee kuitenkin edelle muiden. Vanha kunnon RADIO. Eipä tarvitse kuin etsiä oikea asema, antenni tietenkin kohdillaan ja jo kuuluu. Se on sen verran yksinkertainen kapine, ettei se minulle kettuile. Tosin kun selaat kanavia niin miltei jokaiselta asemalta kuulee vain radiojuontajia nauramassa kovaäänisesti omille vitseilleen. Mielipiteitä on tietenkin monia, itse en jaksa sellaista kuunnella.

Tuntuu että tietokoneet ja kännykät yms. vievät elämästämme todellisuuden. Ihan kuin kaikki keskusteleminen ihmisten kanssa pitää käydä internetin välityksellä. Todellisuudessa sitten ei uskalleta sanoa sanaakaan, kummallista. Netti imaisee helposti sisäänsä, kellon viisarit tuntuvat pyörivän huimaa vauhtia kierroksia uudelleen ja uudelleen. Samalla kokoajan uskottelee itselleen, “vielä viisi minuuttia”.

Helpompi sanottu kuin tehty…

Janne

Harmi se on, ettei pääsiäisen merkitystä ymmärrä. Kyllähän sitä itse kukin kovasti yrittää, mutta tuntuu siltä, ettei itsekään ymmärrä juuri oikeaa tarkoitusta sille. Sitäpaitsi, miltä pääsiäinen on näyttänyt pari tuhatta vuotta sitten?

Todella vaikea on nykyihmisen ymmärtää saati Jeesuksen kärsimystä, että omaa osuuttaan maailmassa. Elämän polku on erittäin outo asia, kysymyksiä tulvii jokaisella pysähdyskohdalla. Kun tällä elämän polulla kaatuu, tuntuu pystyyn nouseminen todella raskaalta ja turhalta. Elämä olisi paljon helpompaa makaillen maassa, maan tomua tunnustellen. Kun pohjalta taas kuitenkin on päässyt pystyyn, matka jatkuu.

Kristuksen kärsimyskertomus, joka tuli Yleltä pitkäperjantaina näyttää Jeesuksen viimeiset päivät omasta mielestäni erittäin uskottavasti. Sitä katsoessaan voi tuntea väkijoukon pilkat, vaikkei latinan kielestä ymmärräkään sanaakaan. Vaikken Raamattua tunne kovin hyvin, tuntui elokuva hyvin kirjaimellisesti toteutetun juuri tämän kärsimyskertomuksen mukaan. On erittäin vaikeaa ajatella, miltä tuon ajan tapahtumat ovat tuntuneet itse kullekin, mutta sen tiedän että maailma on muuttunut vuosisatojen myötä.

Kyllä se joskus mietityttää, miten elämämme on näin helppoa. Kaksituhatta vuotta sitten ei olla istuttu sohvalla, tuijotettu tyhjään, sydämmettömään laatikkoon, joka työntää valoa sisältään samalla, kun jossain puolen maailmaa uraania halkaistaan, vedellä lämmitetään kattiloita, turvetta poltetaan…aamulla näemme toiselle puolen maailmaa, kuinka siellä suomalaiset ja monen muun maan “kuskit” ajavat autoillaan monen sadan kilometrin tuntivauhdilla samaa rataa ympäri kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja. Samalla luemme kaupaan kävellessämme huomaamme kun lööpit hehkuttaa, kuinka nämä samat ihmiset tienaavat miljoonia ajamalla useita ja taas useita kierroksia samaa rataa.

Mutta ei nyt mennä sen syvemmälle jorpakkoon, 2. pääsiäispäivä on vielä aikaa levätä ja kerätä voimia tulevien päivien kommelluksiin ja sen polun eteenpäin kävelemiseen.

Hyvää pääsiäistä kaikille tasapuolisesti!

Janne

Bloggaaminen alkaa olla jo melko nykyaikainen juttu. Vielä olen pidättäytynyt blogeista ja muista kotisivuista, mutta tässä vaiheessa ajattelin pitää itseni ajan tasalla ja perustaa itselleni oman blogini. Kesän tullessa ja lumien sulaessa pidän täällä päiväkirjaa moottoripyörämatkoistani. Tällä hetkellä ajokoulu on menossa ja kohta on teoriakokeen aika. Kerron täällä (luonnollisesti) myös mietteitäni ja mielipiteitäni viimeaikaisista tapahtumista.

Näkemisiin ja kuulumisiin!

Janne