pevikan pallosalama

Onkin tovi vierähtänyt siitä, kun olen viimeksi ehtinyt touhuistamme kirjoitella. Ilo on kasvanut mainioksi akaksi, voisi kait sanoa jo että aikuiseksi kun kahdet juoksutkin on takana. Juoksut eivät ole juurikaan vaikuttaneet Iloon ja se siivoaakin niin tehokkaasti, etten olisi toisia juoksuja edes tajunnut ellen olisi sattumalta yhtä tippaa huomannut lattialla ennen kuin Ilo ehti siivoushommiin. Käytös ei juuri muutu, ehjä aavistuksen enemmän ja intensiivisemmin haistelee ulkona, mutta näitä toisia juoksuja en tosiaan olisi edes huomannut ilman tuota sattumaa. Kovin siistinä pitää neiti itsensä.

Pääsimme viikonloppuna Hyvinkään koiraurheilukeskuksen avajaisissa piiitkästä aikaa kokeilemaan esteitä upealle tekonurmimatolle ja ai ai, mikä namu minulla onkaan käsissäni. Nyt odotan innolla valmennusryhmämme starttaamista syyskuun alusta, niin innolla etten tahdo pysyä housuissani. Kotona olemme päässeet tekemään pientä treeniä, lähinnä ohjausharjoituksia hypyillä ja putkella. Ilo on putkihullu ja itseasiassa työhullu, se tekee juuri sen mitä siltä pyydetään ja se tekee sen upeasti, nopeasti, himolla ja vietillä. Ah Olemme tehneet sen kanssa keppejä viimeksi joulukuun alussa, silloin vaan kuudella kepillä, ja sen jälkeen Ilo pääsi käsittääkseni muutaman kerran Kouvolassa kokeilemaan. Kun nyt ohjasin sen kepeille, itse hieman epävarmana siitä kuinka hyvässä muistissa ne ovat, paineli Ilo suoraa päätä 12 keppiä mahtavalla vauhdilla ja rytmillä kertalaakista. Kentällä sen silmiin syttyy himo, halu tehdä minun kanssani. Sille ei ole olemassa mitään muuta, ketään muuta, eikä se edes ymmärrä häiriintyä muista vaikka sitä ei ole ehdollistettu eikä naksuteltu olemaan niin taikka näin. Se sama yhteistyön himo syttyi nyt minuun lopullisesti, enkä malta odottaa että pääsemme täysipainoisesti treenaamaan. Vaikka olen harmitellut sitä, että Ilo pääsi näin pitkälti yli vuosikkaaksi ilman säännöllistä treeniä, näen nyt asian valoisatkin puolet. Olen keskittynyt täysin suhteemme luomiseen ja vaalimiseen, nyt pääsen ottamaan siitä kaiken irti.

 Ilosta on kehkeytynyt myös oiva kotiapulainen. Se tuo puhelimen pyynnöstä sen soidessa, se ottaa pyykit koneesta ja antaa ne minulle kun ripustelen, se tulee kertomaan kun vauva itkee ulkona. Miten pärjäisinkään ilman? En mitenkään. Turhankin usein sieppaa rinnasta se ajatus, että joskus joudun vielä luopumaan tuosta elämäni koirasta. Joku ajattelee, että mitä sitä tuhlata elämää tulevien murehtimiseen, mutta se on tämä luonteenlaatu mikä sen tekee. Ja Onnin opetus minulle.