Prinsessan salaisuudet

Kaikki aidot prinsessat mököttävät aina välillä. Silloin ei kannata yrittää antaa niitä viisaita neuvoja ja ohjeita. Mökötin eilen ja mökötin tänään. Minulla on reppu täynnä porkkanoita ja appelsiinejä ja silti haluan mustikoita. En ole tyytyväinen mihinkään vaikka tiedän, että minulla on kaikki hyvin. *murjotus*

Känkkäränkkäpäivinä ei ole kivaa. Kaikki tuntuu niin kurjalta, kaikilla muilla on asiat olevinaan paremmin. Löydän vain negatiivisiä asioita minne tahansa katson (omaan napaani 99% kerroista). Olen yksin. Linnani on hyvin pieni. En omista sohvaa. Huuli on kipeä. Näytän vanhalta. Olen yksin. Käyn vain töissä ja sitten taas kotiin tekemään ei mitään. Muilla on parisuhteet, autot, talot, lapset, paljon harrastuksia, paljon tekemistä.

 MUTTA TOISAALTA:

Rakastan tätä pientä omituista asuntoani. Tämä on minun turvallinen koloni minne maailman pahuudet eivät pääse.

Olen yksin. Jes!! Olen yksin, mutta minulla on ystäviä ja perheeni. He rakastavat minua ja minä heitä. Halipula iskee aina silloin tällöin, mutta minkäs teet. Sen takia on olemassa ihania pehmoleluja joita kyllä löytyy jokaisen oikean prinsessan sängyltä läjäpäin.

Minulla on töitä. Sehän on nykyään mielettömän hyvä saavutus jos saa työtä mistä pitää. Minusta on ihanaa mennä töihin joka päivä! Rankkaa, mutta antoisaa. Ja sitäpaitsi siellä on sellaisia työkavereita joita ei ihan joka oksalla kasva…Mahtavia persoonia, enkeleitä maan päällä.

En omista sohvaa. No just, olen omistanut sohvia ja kaikkea muuta materiaa ja valinnut luopua niistä. Sohva ei tee elämästä elämää. Se antaa vain uuden mahdollisuuden löhöillä.

Huuli on kipeä pienten tunnekuohujen takia. Se menee ohi parin päivän sisällä. On sentään tunteita mitä kuohautella, se jos mikä on hyvä asia.

Näytän vanhalta, mutta kasvoni kertovat elämästä jota olen elänyt. Siinä on kaikkien naurunpyrähdysten ja kyyneleiden jättämät kuviot. Miksi sitä peitellä? Miksi hävetä elämää?

Tulen töistä kotiin tekemään en mitään koska en ole jaksanut keksiä uutta harrastusta. Ja sitäpaitsi ehkä muiden ihmisten harrastukset ovat ajan täyttöä, sitä että ei tarvitse mennä tyhjään kotiin tekemään ei mitään. Jotkut pelkäävät olla yksin. Minäkin välillä.

Muilla ihmisillä on paljon kaikkea, mutta niillä saattaa olla paljon vähemmän sellaista mitä minulla on. Elämänkokemusta, muistoja, tunteita, melodioita. Käsi ylös jos tiedät miltä tuoksuu Geneven yliopiston kahvilassa kello 8 aamulla? Tai mitä löytyi kauppakassista aina silloin kun pienenä olin kipeä? Tai millainen sotku tulee kun kaksi pientä tyttöä yrittää musertaa omenamehujäädykkeestä palasia? Tai miltä se tuntuu kun yhtäkkiä muistaa miltä edesmenneen isoäidin nauru kuulosti. Tiedäthän, silloin kun ihminen nauraa sydämensä pohjasta niin, että vedet valuvat silmistä ja niissä loistaa tuhat tähteä.

Näitä asioita kun mietin, huomaan, että elämä on niin paljon parempaa kuin me tajuamme. Kuinka paljon olemme kokeneet ja kuinka paljon meitä on johdatettu. Mökötykseni muuttui hymyksi tätä tekstiä kirjoittaessani. Juuri tämä on se syy miksi kirjoitan. Saan ajatukseni esille, mitä niitä turhaan pyörittelemään mahassa… saa vain mahanpuruja.

Lähden siis hymy naamallani kauppaan, ties mitä tapahtuu.

On vain tämä hetki.

Päivä valkeni harmaana ja sateisena. Aamukahvi kupissa höyryten istuin ikkunalaudalla ja katselin kuinka ihmiset kiirehtivät töihinsä. Näin yhden punatakkisen naisen joka hymyili, ilmeisesti hän muisti juuri jonkun mukavan asian tai sitten hänellä oli vain loistava olo. Äiti työnteli lastenvaunuja ja vieressä käveli pieni poika itkien, ei ilmeisesti halunnut mennä tarhaan. Äidin silmistä kuvastui pohjaton väsymys ja stressi. Ohi pyöräilee mies joka ei huomaa vesilätäköitä ja roiskuttaa mennessään vettä pienen pojan päälle. Miksi emme huomaa toisiamme? Miksi emme pysähdy hymyillen toivottamaan hyvää huomenta vieraille ihmisille?

Avasin koneeni. Tällä kertaa olin saanut sähköpostia minun valtakuntani kuningattarelta, eli äidiltäni sekä kommentin kirjoitukseeni prinsseistä. Kommentti oli Oikealta Prinssiltä. Ilmeisesti maailmassa on joku joka lukee ajatuksiani ja ymmärtää jopa niitä. Kiitos siitä! Piristit päivääni monen auringonsäteen verran.

Äidille kiitos niistä lyhyistä, mutta niin tärkeistä viesteistä.

Kuinka valtava voima kosketuksella onkaan. Iho värähtelee, energiat virtaavat ja silmäkulmaan nousee kyynel. Iho muistaa asioita jotka me olemme jo unohtaneet. Muistaa toisen ihmisen karheat sormenpäät, pehmeät posket, lämpimän hengityksen.

Olen varma siitä, että jokaisella kohtaamallani ihmisellä on funktio elämässäni. Jotkut viipyvät vain hetken, jotkut jäävät pidemmäksi aikaa. Yritin järkeillä erään prinssin pois elämästäni, mutta turhaan. Koska miten voin kuunnella järkeäni jos ihoni menee kippuralle jo pelkästä eron ajatuksesta?

Oikean silmän vieressä on arpi, siitä alaspäin mentäessä pystyy näkemään miten elämä on prinssiä kohdellut. Karhean parransängen jälkeen leuan alta löytyy paras paikka. Siinä missä solisluut kohtaavat, on kuoppa jonne piiloutuisin jos olisin hyvin hyvin pieni. Selässä on jälkiä menneistä vuosista, jälkiä kovasta elämästä. Vasemman käden tatuointi sekä viallinen sormi kuvastavat sitä voimakasta persoonaa jonka kanssa olen saanut puhua unelmistani ja peloistani. Siivet hänen selässään ovat näkyvät minulle. Tunnen kuuman energian virtaavan juuri siinä missä siivet kasvavat. Päälaella arpi, leuassa pienen pieni kuoppa, tummat ja paksut hiukset, karheat kämmenet, kauniit lihakset, pitkä selkäranka, vahvat piirteet, viisaat silmät, luottavainen hymy ja ääni joka saa sydämeni rauhoittumaan. Sellainen on se prinssi. Sen verran ihoni muistaa.

Hymyilen, nauran, juttelen. Tunnen olevani onnellinen. Olen luonut itselleni täydellisen illuusion, kerännyt itselleni tärkeät asiat lähelleni ja kuvittelen, että ne asiat ovat onneni syy. Se ihminen kuka vielä toissapäivänä oli illuusioni sisällä, on nyt ulkona.

Mutta kuten kaikki oikeat prinsessat, jatkan matkaani pää pystyssä. Hymyilen vaikka itken. Nauran vaikka haluan murjottaa. Juttelen vaikka haluaisin vain olla hiljaa. Kuuntelen kaikkea mitä ympärilläni tapahtuu tiedostamatta kuitenkaan yksityiskohtia. Olen siellä missä muut kuitenkin vain ollakseni omassa maailmassani. Siinä minkä itselleni olen rakentanut. Näen asiat omien referenssieni mukaan ja yritän omaan elämänkatsomukseeni punoa muiden näkemykset sekä kokemukset. Kokonaisuus on vain illuusio.

Sillä on vain tämä hetki. Juuri nyt kun istun tässä lattialla. Ympärilläni on palasia todellisuudesta, sirpaleita menneisyydestä, vivahteita illuusiosta. Katselen niitä. Pyörittelen sormissani, kuuntelen tuttuja ääniä, vanhoja melodioita. Ne laulut jotka ennen olivat vain teoksia, ovat nyt osa minun historiaani. Osa minun leikekirjaani. Maistelen basilikan makuisia muistoja matkoilta, hypistelen pehmeiksi hioutuneita lapsuuden leikkejä. Saan sormeeni haavan terävästä reunasta, huomaan sen olevan erään illuusion vääristynyt palanen. Laitan sen sivuun. Ehkä sekin jonain päivänä on vain pieni hioutunut osa jota tuskin huomaan.

Meistä jokainen istuu omien palastensa äärellä. On vain osattava nähdä kaikki kerralla, löytää se punainen lanka mikä sitoo kaiken yhteen. Sillä vain silloin jokaiselle palalle löytyy merkitys, jopa sille kaikista terävimmälle.

Ystäväni ja perheeni ovat minun todellisuuteni. He ovat minun jalat silloin kun en enää jaksa kävellä. He ovat minun puheeni kun en löydä sanoja. Heistä heijastuu menneisyyteni kaikkine väreineen ja melodioineen. Rakkauteni heitä kohtaan on todellista - puhdasta ja aitoa.

 Äitini sydämen lyönnit, isäni hengitys, sisareni hymy ja ystävieni teot ovat kauneimpia asioita mitä olen saanut.

Kun kuunvalo koskettaa poskeani tiedän eläväni pimeydessä. Pimeys joka pehmeän silkin lailla kääriytyy ympärilleni tehden elämästäni hiljaisen. Kuuntelen hengitystäni, tiedostan sen. Yritän tarttua pimeyden reunoihin ja siirtää sitä. Tartun siniseen hetkeen, nostan harmaata massaa. En löydä mitään.

Pimeydestä huolimatta tunnen oloni turvalliseksi. Tiedän, että pimeät hetket kuuluvat jokaiseen elämään. Jokaisen sielun tarvitsee kulkea pimeyden läpi kehittyäkseen. Olla valmis kun valo tulee.

Olen jo tottunut pimeyden kylmiin henkäyksiin. Tiukkaan puristukseen, siihen tukahduttavaan tunteeseen. Olen oppinut hyväksymään ne viiltävät kivut ja synkät ajatukset. Tiedän, että ne ovat osa matkaani valoon.

*

Päivittäin mietin sinua, rakas sielunsiskoni. En voisi kuvitella mitä olisi elämä ilman kauniita sanojasi, nauruasi sekä taivaallista lauluasi.

Sielunsiskoni asuu toisessa maassa, mutta välimatkasta huolimatta tunnemme toistemme ilot ja surut, pystymme aistimaan jokaisen hetken mikä merkitsee. Hän ymmärtää minun ajattelutavan, hän tuntee minut tasolla jolle muut eivät yllä. Me olemme vanhoja sieluja, tunnettu toisemme satoja vuosia, tutustuttu vasta vähän aikaa sitten.

Hassu juttu, sitä vain tietää kuka tulee olemaan oman elämänsä yksi merkittävimmistä henkilöistä. Sen tietää samalla hetkellä kun katseet kohtaavat ja välille kehittyy täyden tietoisuuden kontakti. Sen tietää siitä, että ei pysty pitämään maskia yllä. Voi vain olla oma itsensä. Puhtaasti ja rehellisesti.

Minkähän takia nykyajan prinsessat ovat prinssejä rohkeampia? Mihin ovat hävinneet ne uljaat prinssit jotka ratsastivat maailmojen ääriin ja taistelivat tultasyökseviä lohikäärmeitä vastaan - vain saadakseen suudella nukkuvaa prinsessaa?

Saattaa jopa olla niin, että prinssit ovat pysyneet samana, mutta prinsessat ovat muuttuneet. Minut on kasvatettu pärjäämään yksin, eikä haikailemaan prinssien perään. Mutta silti haikailen. Ajattelen. Unelmoin. Odotan. Kaipaan. Olen varma siitä että jokaiselle prinsessalle on maailmassa varattuna yksi prinssi. Tosin monelle prinssille on oma prinssi ja prinsessalle prinsessa. Kaikki on hujan hajan. Mutta silti kasvatan hiuksiani, jotta jonain päivänä se Prinssi Oikea voisi kiivetä torniin ja pelastaa minut synkältä tulevaisuudelta vanhana piikana.

No onko se vika sitten minussa? Että olisin jo ehkä saattanut antaa pakit Prinssi Oikealle? Olenko liian vaativa, liian kranttu? tsss… mene ja tiedä. Mielestäni minulla on oikeus vaatimuksiini eikä tyytyä yhtään vähempään.

*