Harri Hertell - runoJA JA novelleJA

Meren aivastus on laskeutunut
saarien ymmärtäväiseen syleilyyn.

Lokkien laulu on jatkuvuutta,
jota kaipaavat ja pelkäävät
karun kallion männyt,
jotka itkevät suruaan,
josta ovat niin pitkään kiinni pitäneet
siitä koskaan uskaltamatta luopua.

Miksi pelätä jokaista lainetta?

Miksi olla luottamatta niihin?

Miksi pelätä, ettei västäräkki tule enää takaisin?

Miksi asiat eivät järjestyisi,
jos kerran tuhannet vuodet
ovat täällä elementit olleet
jo meitä ennen?

Eihän elämääkään voi levittää pöydälle
sen olematta aluksi tyhjä.

Lapsena olin kuoleman kovassa kyydissä
ja pelkäsin sitä.

Nyt se ei enää ole niin ajankohtaista,
mutta pelkään joskus vieläkin.

Kaiketi vain siksi,
että olen elossa.

Kaiketi vain siksi
olen elossa.

Kelalta pyysin
en elämää uutta
vaan toista mahdollisuutta,
mutta ne sanoivat:

ei sinua voi auttaa
parempi vain pajauttaa
ja nostaa sitä lasia
ei se ole meidän asia.

Niinpä tein
ja puotiin menin
viinaa pääni täyteen vedin
ja poltin ruohoa vihreää
nenään pulveria kiihkeää
ja astuin yli ikkunan
tein lähdön sanattoman.

Maailman olemme tuoneet tänne asti
ja vakaassa uskossa sitä veistelleet
halujemme mukaan, kuin halpaa leppäpuuta.

Mutta minä sanon sen nyt,
kun ei käy enää kieltäminenkään:

ei lastut puuksi palaa.

Elämä on sävellyksistä mielenkiintoisin:

improvisoitu ja ainutlaatuinen,

mutta kuolema on aina samanlainen:

kappale jatkuu
vaikka soolo loppuu…

Talojen yllä on kaikki niin pysähtynyttä,
että saattaisin epäillä Jumalan olemassaoloa,
jos sää ei olisi näin kurja:

sade härnää mustia peltikattoja,
pilvet ovat lössähtäneet suttuiseksi harmaaksi taivaalle
ja elosta kertoo vain keskeneräinen kupolin kunnostustyö.

On vaikea luottaa mihinkään
nähdessään nuorten hyppivän ikkunoista,
etsiessään itseään, koskaan itseään löytämättä
tykittäessään hihaan
kaivatessaan rakkautta, jota ei koskaan saavuttanut.

Ikkunat ovat pimeitä,
on tiistai-iltapäivä,
eikä siinä ole mitään erikoista.

Joku juoppo Kivenhakkaajankadulla laskee viimeiset lanttinsa,
ostaa Alepasta kaksitoista olutta
ja päättää vielä sinnitellä
ainakin yhden krapulan verran,
ainakin vielä yhden päivän pidempään.

Luultavasti ihan vain siksi,
että parempiosaisia vituttaa katsella kattohuoneistoista,
kun hän huutelee alkuillasta humalassa kadulla
ja kertoo kaikille, kuinka hiukset lähtee tasaista vauhtia päästä
eikä kullikaan ole seissyt
enää vuosiin.

Kätensä kylmässä vedessä pessyt maa
herää uuteen alkuun,
jossa jokainen askel kulkee oikeata tietä,
mutta sitten pitäisi vielä ymmärtää miksi,
ja kuka on,
mistä tullut, kenen lapsi.

Olemme jokaisena päivänä varjomme mittaisia,
kun usva nousee merestä
katsoo kuolleen kiiskin silmä
tyhjää harmaata,
josta lipuu esiin puhumaton lapsi
häntä kainalossaan.

Jokaisen varjon aikana
me ehdimme sulkea silmämme.

Päivän alkamatta, koskaan loppumatta,
me rakastamme aina
yhden hetken kerrallaan.

Sinun kasvosi on rakkauteni kaltainen:
kiero, kuin korkkiruuvi,
mutta ainoa, mitä minulla on.

Jos minä olisin sellainen ihanneihminen,
jota aina itsessäni kaipailen
en olisi tarpeeksi edes jättämään varjoa.

Sillä, jos en olisi joskus masturboinut, juonut viinaa, polttanut pilveä, juonut kahvia, pahoittanut kenenkään mieltä, puhunut kenestäkään pahaa, aiheuttanut jätettä, jättänyt hampaita pesemättä, syönyt epäterveellistä ruokaa, urheillut liian vähän,
enkä olisi koskaan jättänyt auttamatta niitä ihmisiä, joilla oli vaikeampaa, kuin itselläni silloin niin luultavasti tuntisin nyt huonoa omatuntoa ainakin siitä, että olisin niin paljon parempi ihminen, kuin mitä muut ovat.

Yksinkertaisesti: jos olisin parempi ihminen, olisin joku toinen.

Niin monta turhaa kertaa
mieli toisiin itseänsä vertaa
vaan ei koskaan kohtaa kaltaistansa
siinä on sen pahin ansa.

Linnun laulussa ihmeellinen anteliaisuus:
kukkien nousta
ja minun luopua
molempien talvesta.

Vielä viimeisen kerran
minä ikävöin sinua,
koska haluan tuoda sen lahjan,
jota en silloin uskaltanut.

Jos hymyilet myötätuntoisesti sen jälkeen
voin pyytää vielä anteeksikin,
sen jälkeen.

Kestän jo melkein kaiken:
sanomalehden hauraan rapeuden ranteillani,
mutten hymyä
ilman epäilystä ja pelkoa,

siihen luottaen,
siihen vastaten.

Kestän
jo melkein kaiken…

Tässä maailmassa kaikki on suljettua:
niin kuin vääriä ovia olisi olemassa.

Olisi niin paljon kaikkea
nähtyä ja koettua
ettei siitä tullut sanaakaan ulos
kun yritin avautua
mille tahansa.

Peittelin väsymykseni
ja väsymys pöyhi minun tyynyni
ennen nukahtamista
päätin vielä uskoa itseeni
ja vähän kaltaisiini
ihmisiini.

Kaipaus on kyky muistaa
mitä rakastaa…

Koiran unen muotoinen päivä:

hieman liian ruskea
ja hieman liian yksinkertainen
ollakseen edes osa viikkoa.

Mutta viikkohan on keksittyä
niin kuin tämäkin runo
ja nämäkin sanat
valumassa lapsen
nenästä
kuin
räkä.

Nerous ja syyllisyys
se, että asiat ovat järjestyksessä,
arvojärjestyksessä
lukuja – ei asioita.

Hylkään sen tähän runoon
kuin kukka joka kasvaa vihaiseksi
lyöden kirveellä kahtia tunteet
hikeä otsalta tippuen
vihaten
niin paljon, että muuttuu harmaaksi
kiveksi.

Niellä,
olla itkemättä,
pelätä antaa virran kulkea,
pelätä astua virtaan
pelätä antaa höyhenten lentää.

He ovat kuin tuuli ei puhaltaisi
tänäkin iltana näkymättömien ikkunoiden sillä puolella
jossa yön sininen pimeys viheltää kutsuen mukaan.

Anna tarttumisen irrota
tai kaikki tekemättömät matkat
jäävät tekemättä.

Minun on täytynyt viiltää se iholleni,
maalata se seiniin,
kirjoittaa se raitiovaunuihin,
sivellä se tauluihin,
riimitellä se runoihin,
polttaa se käteeni
ja oksentaa se vessanpöntöstä alas.

En ole osannut olla siitä hiljaa.

Minun on täytynyt lyödä se reikinä oviin,
potkia se kylkiluihin,
hajottaa se sirpaleiksi,
polttaa se tuhkaksi,
huitaista se säpäleiksi,
varastaa se itsestäni,
hujauttaa se tuhannen pillun päreiksi
ja takoa se nyrkillä tummaksi.

En ole osannut olla siitä hiljaa.

Sillä ruuhkavuosina
se
on puhunut paljon puolestani.

Läpinäkyviä ja kevyitä,
valkoisia, pehmeitä ja lempeitä,
lähes merkityksettömiä,
pumpulisia sanoja.

Sellaisista on vaikea rakentaa yhtään mitään.

Saati sitten runo.