Harri Hertell - runoJA JA novelleJA

Kun tuuli juoksee silmät vettyneinä pakoon
niin nopeasti,
etten ehdi haistaa sen tuomia tervehdyksiä
pitelen kuollutta kalaa ylpeänä käsissäni
kosken partaalla
pellavapäisenä, etuhampaattomana,
polvet ruvella, kesyttämätön polte katseessani,
joka voisi potkaista niin lujaa, niin monta maalia,
että kaikki verkot repeäisivät, kuin se ensimmäinen immenkalvo,
joka huusi mennyttä kuten meri huutaa hukkujaansa.

Sellaisina ja tällaisina hetkinä
ei toisista voi puhua sanallakaan:
vain luonnon liikkeet ja minä
olemme yhtä
olemme totta.

Vain etanan lima nurmikolla,
jänisten kaivamat kuopat ja sisään pyrkivä hyönteinen
ovat pensseleiden myötämielinen liike,
joka maalaa menneen
ja valöörittää tulevaisuuden.

Ei veljeys katoa
vaikka sanat loppuisivat.

Ei sitä valita,
ei sitä kadoteta
vaan siihen synnytään
ja se eletään läpi
katuen ja katsoen,
vihaten ja rakastaen.

Ja sitä miettiessäni
minä ihmettelen
mihin aikaan on huuhkaja ehtinyt lehahtaa
sinä mustana henkäyksenä
sinun rintakehäsi päälle?

Onko hiekka kengissämme hiertävää
vai olemmeko me vain kasvaneet ulos luonnosta,
josta niin kauniisti aina puhumme?

Ja silti minä haluaisin ojentaa sinulle osan sitä
ikään kuin lupauksena ja muistutuksena,
että osaan minäkin vielä vähän rakastaa
ja pitää sinua, niin kuin pidetään sellaista, josta välitetään,
muttei missään nimessä
kuten kukkaa kämmenellä.

Ei siis turhan hellästi - ei liian karheasti
vaan niin kuin sulka,
joka
tippuu
lintunsa
takista

koskaan siihen lupaa pyytämättä
minä haluaisin katsella sinua,
sinun silmiäsi
metsässä,
joka ei vastaa kuten sinne huudetaan,
mutta joka on rauhaisa sille,
jolla ei ole syntejä tunnollaan.

Niin ovat valuneet tähänastiset ajat,
kuin rapparin laasti:
kovettunut arvaamattomaksi veistokseksi,
joka ei ole vielä valmis.

Ja silti olen minä
jo sitä kiireisesti esille viemässä.

Nuori kun olen
ja siksi vähän hätäinen…

Vanhat runoilijat hautautuvat aurinkoon,
kun hiekka valuu tunkkaisten pöytien päältä
maahan,
jossa virtaavat muistot, kuin tango.

On hetkiä,
joista ei osaa puhua,
kuin vertauskuvin:
huulia, joita tahtoisi suudella,
mutta nurmikko on liian kuivaa,
sänki karheana maailma suostuu yhteen syleilyyn
ja tervapääskyt liitävät kierolla taivaalla
yhden illan ajan
me nostamme maljakoita kohti sitä
palvomme sitä,
kuin kadotettua rakasta.

Vielä onko katseita, jotka ottavat vastaan,
uskaltavat?

Nuku!
Nuku, lapsi vaan!

Nuku!
Nuku nurmilintu,
mutta muista myös herätä.

Sillä lapsen koti
on maalla,
maanpäällä.

Kylmä tuuli voi puhaltaa,
vanhemmat rikkoa vastaan,
opettajat sortaa,
mutta haaveile! elä! uskalla!

Aapisesta älä kaikkea usko,
televisiosta älä ollenkaan,
internetistä vielä vähemmän.

Silti muista rakastaa,
vaikka maa on levoton
pysy sinä rauhallisena.

Anna kukkien kasvaa,
kerää niistä muutamia
pahojen päivien varalle
ja katso kaukaisimpiinkin tähtiin.

Pyri aina tekemään
niin kuin tiedät.

Älä pelkää polkuja,
älä kiviä niillä.

Anna sydämesi sykkiä,
peuhata, pomppuilla.

Juokse, sure, itke ja huuda!

Sillä elämä on armoton,
mutta unelmilla on suuret siivet.

Käytä niitä jokaisena päivänä.

Ei sinua voi mikään pidellä,
jos tahdot.

Mies löytää navetasta vieraan talikon
ja taittaa siitä piikin poikki:

naapurin isännältä katkeaa jalka
samaan aikaan saunapolulla.

Ymmärtämättömyys on autuutta:
metsässä kymmeniä kieliä,
joita en osaa tulkita
vain kuunnella.

Tämä visertävä totuus
on siittiön kaltainen:
välinpitämätön ja pulppuava.

Se ei ole kiinnostunut meistä.

Se elää sokeana, alkuvoimaisena, ajattelemattomana.

Luo nahkansa uudelleen
jokaisen siitepölyhiukkasen myötä.

Räjähtää tulvaksi.

Musta hauki nousee mustasta vedestä,
kun huuhkaja huhuilee
ja käki kukkuu.

Mietin
mikä minut oikeuttaa päättämään
kalan vapaan tahdon?

Vaikka kaislikko ei liiku
tikka jaksaa edelleen nakuttaa
reikää, joka on merkityksellisempi,
kuin mikään televisiosarja.

Äiti tiskaa talon takana,
luonto kilisee
ei ymmärrä sen kieltä.

Olemme todellisuuden ytimessä
ja siksi hieman apeina.

Närhen sulka on tippunut laiturin viereen,
kuin kertoakseen elämästä,
jota se on uskaltanut elää
niin vapaasti,
että napitkin irtoavat paidasta.

Hiljaisuudessa on helppo ajatella
ihmisiä, joita harvoin muistaa
kaivata oikeissa määrin.

Niin kuin lapsi ihmettelisi,
miksi kuusi kasvaa vinoon,
mikä sen lopulta taivuttaa.

Hyvinhän se sen tietää,
mutta haluaa vain vähän leikkiä
ajatuksiemme kanssa.

Lapsi, kun sattuu olemaan.

Kostean heinän maassa
ei ole halveksuntaa
tai epäoikeudenmukaisuutta.

Kaipuuta kylläkin
ja ripaus nuorta kiimaa,
laulujoutsenten läpyttelyä
ja kaislikoiden murheellista valssia.

Kuikan kaikuva kutsu
on kuin aamuherätys toisesta maailmasta;
menneestä, erilaisesta,
tekisi mieli sanoa rehellisemmästä,
mutta siitä ei ole minkäänlaista varmuutta.

Soutuveneen airo katkeaa
ollessani keskellä järveä
tuulen voiman nöyränä alamaisena.

Kesällä en tarvitse suksia,
kuin haaveiluun
sinun luoksesi hiihtämiseen.

Pelkistetyssä illassa
kylmä hengitys lennättää savun tuoksun
onton kannon luokse.

Heinä heiluu väsyneenä
vie uneen,
josta herättyä ei tunne aikaa,
ei muista kieltä.

Kivitasku pyrähtää pois
jonnekin
missä ei ole kaihomielistä kansaa
ainakaan jokaisessa torpassa.

Koiran karvan kasvun korkuinen kyykäärme käyskenteli kuistilla.

Sinne saapui suolta suorasanainen siili.

Kumpikin kaipasivat kavereitaan kukkien kukoistusta karkeloimaan.

Mutta maasta matalasta, möngertäen, mölisten, murisi mahtava mäyrä:

“Täällä turma, tyhjyys, tuho, tuollaisille tapahtuu.

Pian paikalta parempiin porukoihin pelokkaina poistukaa!”.

Kauas katosivat kaksi kaverusta,

suurta sanomaa suussaan suunnattomasti soitellen.

Ikävät ajatukset,
kuin kiviä:
niitä potkii päivittäin
pois elon poluilta.

Lauantaiaamuna harvinaisia vieraita:
paskat lattialla,
alli lipuu laiturilta pakoon
ja Rachmaninov levittää utopiaa
saarien aamukasteen kaveriksi.

Aamiaiseksi kahvia
ja lintujen viserrys.

Verkot nostetaan:
on uusi päivä
ja uusi alku.

Säteet kerääntyvät jälleen yhteen.

Punainen aurinko
hyväilee lempeää merta
sorsien narinan aikaan,
kun koira nukkuu koiranunta
on maailmassa vielä viattomuutta
ja vihreää nurmea.

Sinussa on mustarastaan epäluulo
ja minussa ornitologin vikaa
usein liiaksikin asti:

katselen, kun lennät
metsän vihreään hämärään.

Alakerrassa valuu
juopon läpi pisara
putoaa maahan
eikä enää nouse
elämä, ei-mikään.

Nenäontelot tukossa minä nukun
ja näen unia mustista harjuksista.

Vaikea niitä on tulkita,
Harreja nimittäin.

Sunnuntaisin tiskataan astiat
otetaan hauet sumpusta
ja tehdään niistä fileitä.

Sunnuntaisin peippo laulaa eri väreillä,
toisilla, kuin toisina päivinä.

Sunnuntaisin kaikki on ohi
ja vasta alkamassa.

Sunnuntaisin on hyvä muistella
ja muistaa.

Sunnuntaisin meri tuoksuu rehellisemmältä,
kun pilvet muodostavat kuluneen viikon
heitetään perskeet pois kompostiin.

Sunnuntaisin koirien haukunta lakkaa
ja minä palaan kotiin.

Sunnuntaisin minä rakastan häntä
enemmän, kuin minään muuna päivänä,
sillä sunnuntaisin haahkat lipuvat saarien taakse
mustavalkoisina, mustavalkoinen päivä mukanaan.

Meren aivastus on laskeutunut
saarien ymmärtäväiseen syleilyyn.

Lokkien laulu on jatkuvuutta,
jota kaipaavat ja pelkäävät
karun kallion männyt,
jotka itkevät suruaan,
josta ovat niin pitkään kiinni pitäneet
siitä koskaan uskaltamatta luopua.

Miksi pelätä jokaista lainetta?

Miksi olla luottamatta niihin?

Miksi pelätä, ettei västäräkki tule enää takaisin?

Miksi asiat eivät järjestyisi,
jos kerran tuhannet vuodet
ovat täällä elementit olleet
jo meitä ennen?

Eihän elämääkään voi levittää pöydälle
sen olematta aluksi tyhjä.