Jääpeili
Jääpeili
Vuonna 1928 runoilija, luonnontieteilijä, aviomies, perheen isä ja intohimoinen kuvataiteen harrastaja Aaro Hellaakoski lähti perheensä kanssa loman viettoon Sääksmäen Kalalahdelle. Hänellä oli pitkä ja raskas talvi takanaan. Hellaakosken tieteellinen ura oli vaatinut kovia ponnisteluja väitöskirjan muodossa. Kirja oli kuitenkin viimein valmis ja Hellaakoskella oli vihdoin aikaa kirjoittaa taas runoja. Tuon kevään ja kesän aikana, jota Hellakoski itse kutsui myöhemmin “kesien kesäksi”, syntyi hänen ehkä tunnetuin runoteoksensa Jääpeili.
Jääpeili on värikäs kokoelma, jossa monet erilaiset ainekset kohtaavat. Se on toisaalta liekehtivä oodi vakiintuvalle rakkaudelle ja avioliitolle, mutta Jääpeilissä näkyy myös tummia vivahteita kuolemasta ja elämän synkistä puolista. Se on Hellaakosken mestarillinen todiste hänen kyvystään ottaa myös humoristisia aineksia lyriikkaansa mukaan. Jääpeilissä kohtaa elämän synkät ja valoisat puolet, mutta yhtälailla teoksesta on nähtävissä myös runoilijan hyvin läheinen, lähes mystinen, suhde luontoon. Jääpeilin luonnonkuvaukset ovat paikoin, kuin kevätauringon paistetta, mutta samalla esiin nousee tummia metsiä ja korkeiden kuusien latvoja. Jääpeilin konkreettisimmat maisemat eivät kuitenkaan sijoitu ainoastaan maaseutuun ja sen tarjoamaan luontoon vaan teoksessa pilkahtelee myös kaupunkilaiselämän vilkas ja äänekäs maailma.
Jääpeilin monipuoliset ainekset eivät rajoitu ainoastaan sisällölliseen ilotulitukseen. Teoksesta tekee poikkeavan myös typografiset kokeilut, jotka ovat selvästi omaa aikaansa edellä. Tarkan säännöllisistä loppusoinnuista ja rytmityksistä luopuminen on myös yksi tekijä, jonka ansiosta Hellaakosken Jääpeiliä pidetään edelleenkin suomenkielisen lyriikan vahvana modernismin peruspilarina ja uranuurtajana. Ennen kaikkea Hellaakoskelle itselleen Jääpeili merkitsi lopullista runollisen itsevarmuuden löytämistä, joka varmisti hänen tuotantonsa jatkuvuuden aina kuolemaan asti. Runoilija kirjoittaakin teoksessaan oman “sydämen laulunsa”, kirjallisen ennustuksensa ja testamenttinsa, hänen henkilökohtaisen lempirunonsa, Hauen laulun.
Hauen laulu
Hauen laulussa jo pelkästään runon nimi kertoo itsestään paljon. Kysymyksessä on varsin perinteikkään (suomalaisen) kalan laulu. Hauen laulu on kuvaus jostakin hyvin poikkeavasta tapahtumasta tai tapahtumien jatkumosta. Se on runo kalasta, joka poiketen kaikista muista kaloista, jopa muista hauistakin, alkaa laulamaan, ilmaisemaan itseään. Kysymys on erittäin poikkeavasta yksilöstä, ehkä jopa jostakin Nietzschen yli-ihmisen kaltaisesta olennosta.
Hauen laulussa runon kala rikkoo ensitöikseen kaikki ymmärrettävissä olevan, tavanomaisen, rajat. Hauki nousee pois “kosteasta kodostaan” eli perustilastaan ja rauhallisuudesta, tavanomaisesta ympäristöstään. Runon hauki nousee “puuhun laulamaan” täysin vieraaseen ja jopa järjettömältä tuntuvaan ympäristöön. Puussa laulaminen on kaikin puolin jotakin hyvin poikkeavaa, ehkä jopa seksuaalista. Se on nousu korkealle taivaisiin, runouden alkulähteille. Puuhun nouseminen kuvaa jotakin sellaista, mihin vain harvat pystyvät, kenties se on vertauskuva kyvylle kirjoittaa Hauen laulun kaltaisia runoja.
Runon poikkeusyksilö, hauki, nousee puuhun, kun aamulla “jo himersi päivän kajo”. On tullut siis oikea hetki, luultavasti hetki, jota on jo odotettu. Odotus on mahdollisesti ollut tiedostamatonta, alitajuista. “Harmajat pilvet” ovat kadonneet, joten hauella on juuri sopiva hetki näyttää kykynsä, laulaa laulunsa, luoda runonsa. Hauki huomaa, että “järvelle heräsi nauravain / lainehitten ajo”. Luonto, perustila ja ympäristö, heräilee henkiin vilkkaana ja iloisena. Aaltoja alkaa muodostua, tulee liikettä, ympärillä tapahtuu. Hauki tietää, että nyt, jos koskaan, on hetki nousta “kuusen latvukseen / punaista käpyä purrakseen”. Mutta mikä tai mitä “punainen käpy” oikeastaan on?
Punainen käpy on jotakin tavoiteltavaa. Punainen käpy on inspiraatiota ja luomisen vimmaa tai ainakin keino edellä mainittujen saavuttamiseksi. Punaisen kävyn värikkyyden voisi nykyrunoudessa helposti sivuuttaa ja nähdä vain punertavana, tavallisena, käpynä. Modernismissa myös värien merkitys on kuitenkin suuri; punainen kuvaa rakkautta, tulta, intoa ja himoa, mutta tuskin tässä yhteydessä kuitenkaan mitään poliittista. Punainen käpy on kenties rakkaus, jota tarvitaan luomiseen. Jotain erittäin toivottavaa se kuitenkin on, sillä runon hauki on valmis nousemaan pois omasta rauhallisesta ja turvallisesta ympäristöstään. Hauki on valmis lähtemään pois kosteasta kodostaan vain saadakseen maistaa punaista käpyä.
Hauki “lie nähnyt kuullut haistanut / tai kävyn päästä maistanut”, sillä se on melkein valmis laulamaan, toteuttamaan kaikkein hurjimmatkin tekonsa, luomaan jotakin uutta. Hauki on maistanut kävyn päästä “sen aamun kasteenkostean / loiston sanomattoman”. Hauki on ymmärtänyt tilanteen ja aistii sen vahvemmin, kuin koskaan aikaisemmin. Hauki on uuden ympäristönsä kanssa tasapainossa ja luonto tuntuu puhuttelevan sitä varsin voimakkaasti. Haukea ei pelota seisoskella kuusen latvassa, korkeammalla, kuin missä yksikään hauki on ennen käynyt. Hauki on itsevarma, se ei enää pelkää. Hauki uskoo hallitsevansa itseään ja tilannetta, vaikka onkin ehkä jonkin suuremman, “punaisen kävyn”, vaikutuksen alaisena. Inspiraatio vie runoilijaa mukanaan ja ulkomaailma katoaa sitä kauemmaksi, mitä tarkemmin sen todellisen luonteen oivaltaa.
Hauen täytyy kuitenkin vielä valmistautua lauluunsa, sillä kaikki ainutlaatuinen vaatii harjoitusta ja aikaa. Hauki “aukoellen / luista suutaan / longotellen / leukaluutaan “, odottaa vieläkin, että hetki on oikea “laulamiselle”, luomiselle, poikkeavuudelle, itsensä ilmaisemiselle. Laulaminen on jotain, mistä muutkin voivat nauttia tai johon muutkin voivat ainakin keskittyä. Laulaminen on jotain, mitä ei tehdä pelkästään itselleen. Laulaen kerrotaan tarinoita, viihdytetään ja lohdutetaan muita. Mutta tämä hauki kuitenkin “niin villin-raskaan / virren veti / että vaikeni / linnut heti”.
Linnut, tavanomaiset laulajat, säikähtävät heti, kun hauki aloittaa laulunsa. Runoilijat pysähtyvät ihmettelemään tätä uutta, joka tulee ja kirjoittaa runoja roiskien kirjaimia viistossa sekä vinottain, täysin uudella tavalla. He pelkäävät uutta runoilijaa, poikkeusyksilöä, joka tekeekin kaiken erilailla, kuin mitä on totuttu näkemään. Varmasti hauen “laulu”, jonka voisi konkreettisesti mieltää karheaksi korinaksi tai vinkumiseksi, kuulostaa täysin erilaiselta, kuin lintujen kaunis viserrys. Tämä hauen laulanta on niin voimakasta ja erilaista, että kaikista tuntuu “kuin vetten paino / ois tullut yli / ja yksinäisyyden / kylmä syli”. Kaikki ovat kauhuissaan ja ahdistuneena, heitä pelottaa hauen laulu.
Toisaalta myös hauki, itse poikkeusyksilö, kokee nuo samat tuntemukset. Vetten paino, vanhan ympäristön ja tavallisuuden paino, tulee runoilijankin ylle. Kun inspiraation (punaisen kävyn) voima on lakannut ja runo (laulu) on loppunut, silloin tulee “yksinäisyyden / kylmä syli”. Runoilija muistaa sekä tuntee arjen, tuon tavallisen järven ja kostean kodon, josta se on korkealle aina kuusen latvukseen asti noussut laulamaan. Hauen laulu kertoo siis myös poikkeusyksilön elämän pimeistä puolista, kylmästä sylistä. Erilaisuudella on kova hinta, laulujen lunnaat ovat kalliit. Luova yksilö voi inspiraation hurmoksessa kokea jotakin metafyysistä, josta voi ammentaa eläviä runoja, mutta lopulta korkealta täytyy aina laskeutua myös alas.
Hauen laulu on metalyyrinen runo eli runo runojen kirjoittamisesta, niiden luomisesta. Ei tarvitse tuntea paljoakaan Hellaakosken taustoja, jotta osaa yhdistää voimakkaat luontoon liittyvät kokemukset ja hauen laulamisen myös hänen omaan luomiseensa. Hellaakoskella luominen saattoi kuitenkin tarkoittaa yhtälailla konkreettisesti puiden latvojen ääressä luonnontieteellisen tutkimuksen tekemistä, kuin myös runojen kirjoittamista tai taulujen maalaamista.
Hellaakoskella Hauen laulu kulki hänen rakkaimpana runonaan aina mukana ja se jaksoi ihmetyttää häntä itseäänkin aina loppuun asti. Hauen laulu on runona siitäkin poikkeuksellinen, että se on ensimmäisiä Hellaakosken runoja, joiden “tarkka” tekotapa ja aika tiedetään. Hellaakoski oli noussut tuona Jääpeilin luomiskesänä sängystään aamuyöllä ja hän oli puolittain unessa kirjoittanut runon, jonka oli tavalla tai toisella kokenut hetkeä aiemmin unessaan. Hellaakoski on kertonut, että Hauen laulu syntyi juuri niin metafyysisesti, kuin millainen itse runonkin tunnelma on. Aamulla herätessään Hellaakoski oli ihmetellyt kirjoittamaansa. Hän oli kirjoittanut mystisen, aistikkaan, poikkeuksellisen runon, joka hyvällä tavalla vaivasi häntä koko ikänsä ajan.
Hauen laulu on mitaltaan jambirunoutta, joka vaihtaa epäsäännöllisesti, mutta varsin loogisesti ja ymmärrettävästi nousujen sekä laskujen asemaa. Runon mitta perustuu melko voimakkaasti loppusointuihin, mutta se ei kuitenkaan edusta puhtaasti loppusoinnullista lyriikkaa. Hauen laulussa on myös paljon puolisointuja eli assonansseja. Runo jakautuu kuuteen eri mittaiseen säkeistöön ja se käyttää paikoittain alliteraatiota eli alkusointua (”kosteasta kodostaan” tai “puhki pilvien harmajain”. Hauen laulun muutamat alliteraatiot tuovat runoon lisää poljentoa ja rytmiä.
Runon kuvallisuus perustuu hyvin pitkälti metaforiin, mutta joukossa on myös yksi selkeä vertaus (”kuin vetten paino / ois tullut yli”). Metaforista mainittakoon mielenkiintoisempana “yksinäisyyden kylmä syli”. Hauen laulun kuvallisuuteen vaikuttaa myös se, että joillekin asioille annetaan normaalia suppeampi ja yksityiskohtaisempi merkitys, kuin tavallisesti on tapana. Tällaisia synekdokeja löytyy runosta muutamia. Runossa myös personifisoidaan asioita kuten “nauravain / lainehitten ajo”.
Hauen laulussa runon puhuja kuvailee tapahtumia ulkopuolisesti, mutta tarkasti. Hauen laulu on lyyrinen runo ei niinkään eeppinen. Puhuja ei kuitenkaan ole kaikista tapahtumista täysin vakuuttunut tai varma, sillä hän arvuuttelee hauen “syitä” laulamiseen “lie nähnyt kuullut haistanut / tai kävyn päästä maistanut”. Runon puhujalla ei kuitenkaan tule runon aikana selkeitä asennevaihdoksia tai näkökulmien muutoksia.
Hauen laulu on Jääpeili -kokoelman parasta antia ja teoksen muitten runojen joukossa se on varsin poikkeuksellinen, vaikkakin luontoaiheet esiintyvät muissakin runoissa voimakkaina. Hellaakosken “kesien kesän” alkua ja haaveita kuvaa hyvin myös hänen runonsa nimeltään Keväinen junamatka.
Keväinen junamatka
Hellaakosken kahdeksannen runokokoelman, Jääpeilin, yksi rytmillisesti mielenkiintoisimmin kirjoitettu runo on epäilemättä Keväinen junamatka. Runossa käydään, kuten nimikin jo kertoo, junamatka “halki kenttäin vihreäin”. Runo on ennen kaikkea muistutus siitä, että elämä kulkee aina kohti jonkin uuden syntymistä. Keväinen junamatka on tunnelatauksiltaan harvinaisen positiivinen ja tulevaisuuteen luottava runo.
Pitkän ja pimeän talven jälkeen väsyttää, kun runon ensimmäisessä ja toisessa säkeessä “Trolliusten vasarat / silmiäni takovat”. Mies istuu junassa, maisemat vaihtuvat, eikä ajatus ehdi, eikä jaksa, pysähtyä sen suuremmin keskittymään mihinkään tiettyyn yksityiskohtaan. Jo Keväisen runomatkan ensimmäisten säkeiden poljento ja rytmi on, kuin vanhan junan eteenpäin jyskyttävä ääni. Ensimmäiset säkeet ovat assonanssisia, puolisoinnullisia, kuten runo lähes kokonaisuudessaan. Mitta on laskevaa, junamaisesti jyskyttävää lyriikkaa, mutta siitä huolimatta matkustajan silmät painautuvat umpeen. Hän nukahtaa.
Pian kuitenkin kohdalle astelee konduktööri tai sitten jokin kanssamatkustajista huomaa, kuinka väsyneeltä matkaajalta jää kaunis kevätpäivä huomaamatta. Nukkujan vierestä kuuluu herättelevä huudahdus, joka sekin pienin nykäyksin ravistelee uneliasta matkustajaa olkapäistä: “hoi / mies herää! / kevät tekee terää”. On kevät, luonto herää henkiin, ulkona on valoisaa.
Kevät kuvaa uuden alkua ja syntymistä, siinä missä syksy kuvaa kuolemaa ja loppumista. Lupaava tulevaisuus ei saa mennä ohi, runossa ei haluta nukkua valoisaa tulevaisuutta pois. Kaksi tämän ensimmäisen säkeistön viimeistä säettä ovat puhtaasti loppusoinnullisia “herää! / terää“. Ensimmäisen säkeistön viimeisessä säkeessä on myös kalevalamittaisille runoille hyvin tyypillinen alliteraatio, joka Keväisessä junamatkassa lisää jyskyttävän junan illuusiota: “kevät tekee terää”.
Uninen matkustaja herää siihen, että ulkona “kevät tekee terää”. Hän avaa silmänsä ja “juna juoksee jyskyttäin”. Toisen säkeistön ensimmäisessä säkeessä esille nousee komea personifikaatio, jossa kevään keskellä juna “juoksee”. Juna kuvastaa elämää, joka kulkee hurjaa vauhtia eteenpäin, mutta silmät avatessa ulkona onkin loistava aurinkoinen sää, jos sen vain haluaa nähdä. Myös tässä on komea ja perinteikäs alliteraatio “juna juoksee jyskyttäin”.
Toisen säkeistön toisessa säkeessä elämä kulkee vauhdikkaasti “halki kenttäin vihreäin”. Esiin nousee vehreä, vihreä väri, joka kuvastaa eloa ja kasvua, niin kuin kevätkin. Tässä säkeessä poikkeuksellista on runon ainoa konsonanssi eli sisäsointu: “kenttäin vihreäin“. Myös konsonanssi tukee runon eteenpäin nakuttavaa junan jyskettä ja pauketta. Vasarat takovat, juna jyskyttää ja luonto kukkii, sillä vihreiden kenttien lomasta voi tarkasti katsottaessa huomata: “rentukoita / kulleroita / kevään kultavasaroita”.
Viimeistään tämä toisen säkeistön loppu tuo “vasaroille” ja “keväälle” symbolistiset merkitykset. Toisaalta vasarat tuovat lukijalle myös välittömän, alitajuisen, vaikutelman naputtamisesta, joka liittyy vahvasti runon teemaan ja kulkuun, jopa sen mittaan. Tällaiset vasaroiden takomisten luomat mielikuvat tekevät Keväisestä junamatkasta jo omalta osaltaan varsin modernistisen runon. Ne ovat uuden maailman ääniä ja merkkejä, ne kuvaavat eloa, työntekoa, liikettä ja junaa, elämää.
Uuden syntymä ei kuitenkaan tapahdu koskaan hetkessä, sillä alkava kukkaisloisto on vielä osittain “valkoisessa harsossaan”. Sulava lumi kimaltelee ja ympäröi vihreää, kasvavaa, nurmikkoa. Matkaajasta tuntuu, että “tuomet tanssii syliin”. Runossa myös tuomet viittaavat kevääseen luonnonilmiönä. Luonto on tällä keväisellä junamatkalla niin voimakkaasti läsnä, että vaikutelma on, kuin se vyöryisi suorastaan konkreettisesti päälle. Tuomet ovat nuoria ja kasvun haluisia. Ne haluavat tulla ikkunan läpi ja hypätä matkaajan syliin. Runon rytmiin ja äänelliseen sointiin vaikuttaa kolmannen säkeistön toisessa säkeessä jälleen alliteraatio “tuomet tanssii”. Runon modernistisia piirteitä lisää juuri tuomien tanssin kaltaiset troopit. Runo tulvii kielikuvia ja metaforia, jotka ovat keväisen eläväisiä. Kevään ja uuden syntymän mielikuvaa vahvistaa myös elottomien asioiden elollistaminen, sillä eloa, jos jotakin, kevät todella on.
Runon junamainen poljento muuttuu viimeisen säkeistön loppupuolella. Vaikuttaa siltä, kuin juna yhtäkkiä pysähtyisi kohdassa: “pian / pian joudutaan”. Runon rakenteessa muutos on ratkaiseva, sen vaikutus on pysäyttävä. Runossa pysähdytään lopulta pitkän kiireisen matkan jälkeen ja joudutaan “kukkivihin kyliin”. Matka on loppu tai ainakin juuri loppumassa ja päämääränä on kesä, kukkivat kylät. Keväisen junamatkan lopetus on mielenkiintoinen säkeenylitys: “tanssii syliin / pian / pian joudutaan “. Runossa tuomet ovat vielä tanssimassa syliin, kun tilanne pian muuttuukin siihen, että joudutaan kukkiviin kyliin.
Keväisen junamatkan sinetöinti on itselleen uskollisen alliteraatiomainen “kukkivihin kyliin”. Runo on lopulta päätynyt kesään ja vallitsevana ollut muutosvaihe on vihdoin puhjennut kukkaansa, taipunut lopulliseksi päämääräksi.
Aaro Hellaakosken Jääpeili on kokoelmana niin monipuolisista aineksista koottu, ettei luonnon rikkaus ja valovoimaisuus ole ainoa teoksen tapahtumaympäristö. Hellaakoski vietti Jääpeilin kirjoittamisen aikoihin suurimman osan ajastaan maaseudulla virvoittavien metsien äärellä. Hänellä on kuitenkin ollut mielessään myös Helsingin kiihkeämpi ja hektisempi kaupunkiympäristö. Siksi onkin mielenkiintoista tehdä havaintoja siitä, millaiseen asuun kaupunki -aiheiset runot ovat lopulta Jääpeilissä päätyneet. Dolce far niente on Jääpeilin typografisesti kokeilevaisimpia ja siis ainakin sillä osa-alueella myös moderneimpia runoja. Se on kiireiseltä tuntuva kaupunkilaisruno, jonka pelkästä nimestä on löydettävissä osoitus Hellaakosken huumorintajusta ja kyvystä asettaa vastakohtia rinnakkain. Se on esteettinen ja eloisa runo. Se on rauhoittavassa luonnossa kirjoitettu runo kiihkeästä betonin ja raudan valloittamasta kaupungista. Se on ihanaa mitään tekemättömyyttä.
Dolce far niente
Jääpeilin kokeilevaisimpiin runoihin lukeutuva Dolce far niente on ajalleen täysin poikkeuksellisesti vapaarytminen runo. Siinä ei ole juurikaan säännöllistä, toistuvaa rytmikaavaa. Dolce far niente luo itselleen oman mitattoman systeeminsä, joka paikoittain on myös varsin puheenomainen. 1920-luvulla suomenkielisessä lyriikassa ei oltu aikaisemmin koettu varsinaisesti mitään vastaavaa. Vapaarytmisyyden lisäksi Dolce far nienten typografinen ulkoasu on poikkeuksellinen. Runon ulkoinen olemus tuo mieleen kiemurtelevan pyörremyrskyn tai silmittömästi eri suuntiin sinkoilevien autojen kahakan.
Dolce far nienten kaltaisten runojen kirjoittaminen ei ollut Jääpeilin aikoihin edes Hellaakoskelle mitenkään itsestään selvää. Hellaakosken aiemmat seitsemän runokokoelmaa käsittivät melko perinteisesti kirjoitettuja, pääsääntöisesti puolisoinnullisia, runoja, joiden ulkoasut eivät poikenneet ajan hengestä mainittavasti. Ei siis ole ihme, että omana aikanaan lähes jokainen noin kolmestakymmenestä Jääpeilin arvostelusta hyökkäsi Dolce far nienten kimppuun. Sittemmin modernismin myötä vapaarytminen runous ja typografinen “leikittely” yleistyi. Omana aikanaan Dolce far niente oli kuitenkin rohkea ja itsevarma kokeilu ottaa suomenkieliseen lyriikkaan mukaan futurismille ja dadaismille tyypillisiä aineksia.
Runon nimi Dolce far niente tarkoittaa suomeksi käännettynä suurin piirtein “ihanaa” tai “mahtavaa” mitään tekemättömyyttä, laiskottelua. Dolce far niente on erityisesti eteläitalialaisten suosima elämäntapa, johon olennaisesti liittyvät hyvä ruoka, viinien nauttiminen ja leppoisa yhdessäolo. Dolce far niente on arjen unohtamista ja hetkestä nauttimista, vaikka vain lyhyeksikin hetkeksi. Tällaisen rauhallinen ja nautittava tunnelma ei kuitenkaan yksioikoisesti välity Dolce far nientestä, kun edessä on “klo 9 / illan-virkeä katu”.
Runon kaksi ensimmäistä säettä muodostavat yhdessä jo varsin rohkean avauksen. Ensimmäisen säkeen “klo 9″ on lyhennetty ja epärunollinen ilmaus. Ensimmäisessä säkeessä luodaan siis jo poikkeuksellisen kulmikas alku runolle. Kielikuvana “illan-virkeä katu” on myöskin varsin erikoinen. Tällainen trooppi aiheuttaa lukijalle ristiriitaisia mielikuvia ja ajatuksia. Miten iltaan voisi liittyä virkeys? Illathan ovat nukkumaanmenon ja väsymisen aikaa, jolloin kiire ja touhuaminen ovat hiljalleen väistymässä. Myös kadun personifisoiminen luo häiritsevältäkin tuntuvan aloituksen runolle.
Kaupungin katujen tunnelma tiivistyy ja käy intiimimmäksi, sillä katu on nähtävissä “kiiltävin kivin / niinkuin värikäs satu”. Autoista tippuneen öljyn pinnalla kimaltelee kaupungin valot. Katujen kivitykset ovat märkiä ja se tuo värikkään iltasadun mieleen. Kuvallisesti kolmas säe “kiiltävin kivin” käyttää Hellaakosken runoille tavanomaista alliteraatiota “kiiltävin kivin”. Alliteraatioiden kaltaiset ilmaisukeinot tuova lisää potkua runoon, joka ensisilmäykseltä saattaa vaikuttaa varsin rytmittömältä. Kuitenkin Dolce far nientestä on tarkemmassa tarkastelussa havaittavissa jopa onomatopoeettisia piirteitä.
Värikäs satu jatkuu ja runon puhuja siirtyy tavanomaisesta poiketen puhuttelemaan suoraa lukijaa: “on kotipolkusi alla lyhtyjen rivin / hauska kiire”. Samalla runo aloittaa myös typografisen maalailunsa “kun työstä palaat“, joka saman aikaisesti “on kotipolkusi alla lyhtyjen rivin” -säkeen alapuolella kulkee kursivoituna, kuin heiluva lyhtyjen rivi, joka kulkee tasaisen ja pitkän polun (säkeen) alapuolella.
Edellä mainitut kolme säettä muodostavat lukijalle hankalan tilanteen. Ei ole varmuutta missä järjestyksessä runoa tulisi lukea. Automaattisesti nousee pintaan myös kysymys, miksi yksi säe kulkee tasaisen väljästi alaspäin, niin kuin rappuset. Samalla myös aiempien säkeiden puolisoinnullisuus muuttuu kokonaan vapaarytmiseksi “satu / rivin / kiire / palaat”. Mitkään säkeiden viimeisten sanojen viimeisistä soinnuista ei soinnu keskenään harmonisesti. Tässä vaiheessa runosta ei ole löydettävissä varsinaisesti mitään kohtaa, johon lukija voisi tarrautua kiinni. Runo on säntäilemässä moneen paikkaan eri näköisenä ja kaiken lisäksi saman aikaisesti. Juuri sellainen monialaisuus luo hektistä ja nopeaa tunnelmaa, joka on tämän kaupunkilaisrunon luonteelle ominaista.
Kuudennen säkeen “kun työstä palaat” -rappusten kulkiessa varmasti alaspäin alkaa niiden viereen, oikealle puolelle, kehittyä säkeiden tasainen kasa “hauska kiire / soipa jymy / mannekiinein / tylsä hymy”, joka muistuttaa hieman kulmikasta betonitaloa. Lukijan tehtävää kuitenkin helpottaa, että näiden uusien säkeiden myötä runoon palaa takaisin assonanssit: “jymy / hymy“.
Viimeisimpien säkeiden myötä vahvistuu myös katujen ja kaupungin vilkas tunnelma. Tapahtumien “tarkkailija”, runon puhuja, havaitsee “hauskan kiireen”. Runon puhuja ilmeisesti itse nauttii dolce far nienteä ja siksi onkin kykeneväinen näkemään kaduilla kiirehtivien “mannekiinien” hektisyyden hauskana. Runon puhuja myös havaitsee jotakin teennäistä ja epäaitoa kadunkulkijoissa, sillä mannekiinien hymyt ovat “tylsiä” ja siten myös epäaitoja. Runon puhuja ei selvästikään käsitä, miksi nämä ihmiset antautuvat kiireen ja hektisyyden maailmaan. Työpaikoiltaan palaavista kansalaisista on muodostunut mannekiineja, jotka ovat pelehtimässä runon puhujaa varten.
Horjuva runo saa erikoisen käänteen, kun rappusten ja talojen keskeltä näkyy aiempaa suuremmin sekä harvemmin kirjaimin ” p u o t i e n l o i s t a v a t a k k u n a t / t u h a n n e t o u d o t k u l k i j a t”. Kaupungin iltatunnelman illuusio vahvistuu entisestään tällaisten trooppien myötä. Ilmeisesti varsin keskeisen kaupunkialueen kauppojen ikkunat loistavat. Kaupat ovat ehkä jo suljettuina tai sitten niitä ollaan juuri sulkemassa. Kaduilla sinkoilee eteenpäin tuhannet oudot ja tuntemattomat kulkijat, joiden määränpäistä ei ole tietoa.
Nämä runon kaksi säettä ovat puolisoinnullisia ja molempien säkeiden sisällä on oma tietty poljentonsa, jota vahvistaa ensimmäisen säkeen sisäsoinnutus (puotien loistavat akkunat / tuhannet oudot kulkijat ). Myös runon puhujan suhtautumisesta kertoo paljon ilmaisu “oudot kulkijat”, sillä kaikki kaduilla kulkevat ihmiset tuskin ovat “todellisuudessa” erityisen outoja. He ovat juuri runon puhujalle outoja, tuntemattomia, siksi jopa jollakin tapaa uhkaavia.
Typografinen liikenteen sekamelska jatkuu, kun oikealta vasemmalle alkaa viistosti liikkua kursivoidut “autojen / käpälät / katua / kynsivät“. Runon kaupunkimiljöö vahvistuu ja runon sisäisessä poljennossa on mestarillista otetta. Sanat liikkuvat sulavasti laskevalla mitalla ja tämäkin yksityiskohta vahvistaa mielikuvaa keskustan hälinästä. Toisaalta myös autojen personifisoiminen tuo eläimellisiä piirteitä runoon. Runon puhuja ilmeisesti näkee autojen trafiikin jonkinlaisena petoeläinten kamppailuna. Myös näiden säkeiden vastakohta-asettelu herättää lukijan mielenkiinnon. Autoilla on käpälät, jotka kynsivät katua. Autot ja kadut liittyvät loogisesti toisiinsa siinä missä käpälät ja kynnetkin.
Runossa tapahtuu muutos, sillä lukijaa puhutellaan taas suoraan: “silmien täydeltä / valoa päähäsi ryöppyää”. Runo muuttuu jälleen vapaarytmiseksi ja loppusoinnuttomaksi. Autojen lampuista paistaa “silmien täydeltä” valoa, joka häikäisee, se suorastaan ryöppyää päähän. Runon puhujan varauksellisesta suhtautumisesta kaupungin kiireeseen kielii myös verbi “ryöppyää”, joka luo hyökkäävän mielikuvan. Autojen valot ovat jotakin negatiivista, joka hyökkää ja ryöppyää päälle, sekoittaa ajatukset.
Hektinen liikenne ja sen luomat singahtelevat valot saavat jonkinlaista järjestystä, kun “valkea hansikas / SEIS / valkea hansikas ojennetussa kädessä” viitoittaa autoja kulkemaan määräysten mukaan. Tuntuu, kuin runo ja liikenne pysähtyisi yksinäisen ja painotetun “SEIS” -sanan kohdalla. Valkean hansikkaan toisto liittyy varmasti siihen, että lukijalle pyritään luomaan mahdollisimman voimakas mielikuva liikennettä ohjailevasta miehestä. Tällaiset toistetut synekdokeet antavat lukijan mielikuvituksen laukata vapaasti samalla, kun runo pysyttelee edelleen täysin vapaarytmisenä. Uutena piirteenä runoon tulee mukaan myös puhekielinen SEIS -säe. Se ikään kuin käskee runon lukijaa pysähtymään hetkeksi miettimään lukemaansa. Pysähdyksen jälkeen liikennettä ohjaileva “valkea hansikas” viitoittaa “katua kynsiville” autoille ajosuunnat ja runossa alkaa moottorien kursivoitu hyrräämään: “hrr-rr-rh”. Tällaiset luonnon ääntä jäljittelevät eli onomatopoeettiset piirteet tekevät myös omalta osaltaan Dolce far nientestä modernin runon.
Autot hyrräävät rauhallisesti pois liikenteenohjaajan käskeminä ja jalankulkijalla, runon lukijalla, on nyt mahdollisuus kulkea turvallisesti kadun yli: “turvallisesti kulje uupunut mies”. Runon puhuja jatkaa näin runon lukijan suoraa puhuttelua. Kaikki koteihinsa palaavat kulkijat voivat huolettomasti, mutta uupuneina, kulkea suojatien yli kohti kotia, kohti runon lähenevää loppua.
Runon ensimmäinen selkeä säkeenylitys tulee, kun runon puhuja mantramaisesti rauhoittelee vielä jalankulkijoita: ” ilta iltaties ties”. Runossa on ilta ja kaupunkilaiset voivat kulkea turvallisesti tiensä loppuun. Tällaiset yhteen säkeeseen sisään kirjoitetut säkeenylitykset ovat olleet omana aikanaan varsin moderneja, lukijan mielenkiintoa kirvoittavia yksityiskohtia.
Yö on saapumassa Dolce far nienten kaupungin ylle, mutta vieläkin “ikkunat akkunat paistavat / aatokset unta jo maistavat”. Kaupunkilaiset ovat viimein päässeet koteihinsa, päivä on jo päättymässä, mutta ikkunoista vielä hohtaa väsyttävä valo, joka hetki sitten paistoi pirteänä kauppojen ja puotien ikkunoista. Ihmisten mielet käyvät kuitenkin jo nukkumista kohti, kun runo väsyneesti muuttuu jälleen puolisoinnulliseksi: “paistavat / maistavat“.
Vielä viimeiset unten maille tuudittelevat säkeet “suloinen, suloinen uupumus / illan kiihkeä kauneus / dolce far niente”. Runon lopetus oikeastaan tiivistää koko runon sanoman. Kolme viimeistä säettä ovat, kuin yksinkertainen laskutoimitus: “suloinen uupumus” + “illan kiihkeä kauneus” = dolce far niente. Runo on viimein viety päätökseen, kaupungin liikenne, tuhannet oudot kulkijat ja kaikki niiden aiheuttama hälinä on kadonnut. Lukija on päässyt runossa päätökseen ja runon kaupunkilaiset voivat lopulta nukahtaa.
Dolce far niente on kaupunkilaiskuvauksena varsin onnistunut ja voimakas runo. Katua kynsivät autot, päähän ryöppyävät valot ja tuhannet oudot kulkijat ovat jokaisen kaupunkilaisen arkipäivää. Mielenkiintoista on myös huomata, että runo on kuitenkin saanut rauhallisen, “suloisen”, lopetuksensa. Hellaakoskelle Kalalahden kaunis luonto on vaikuttanut runojen sävyyn rauhoittavasti. Voisi olettaa, että Helsingissä kirjoitettuna tällainen kaupunkiruno olisi todennäköisesti saanut varsin toisen näköisen lopetuksen. Toisaalta myös Dolce far nienten typografinen modernistisuus sopii hyvin juuri kaupunki -aiheiseen runoon, sillä yleensä kaikki ulkoiset uudistukset saapuvat ensimmäisinä kaupunkeihin, joista ne sittemmin leviävät muualle.
Yhteenveto
Jääpeili -kokoelmassa on kolmen edellä analysoidun runon lisäksi myös useita muita Hellaakosken tunnetuimpia runoja, joista tärkeimpinä mainittakoon ainakin Kahleet ja Niin pieniksi. Jääpeili on kokonaisuutena typografisten kokeilujen lisäksi myös väkevä voimannäyte itsevarman runoilijan sisällöllisen mestaruuden löytämisestä. Jääpeilin herkkää puolta edustaa useat perhekeskeiset ja rakkautta käsittelevät runot. Teoksen humoristista ja paikoittain ivallistakin puolta kuvaa myös muutamat oman aikansa ilmiöitä piikittelevät runot, joista tärkeimpiä lienee Pyhät päät ja Muurari. Jääpeilin tuoreet kielikuvat, runojen monipuoliset aihealueet ja teoksen paikoittainen vapaarytmisyys tekee kokoelmasta merkittävän modernistisen taidonnäytteen, joka kestää vertailun vielä tämänkin päivän suomenkielisessä runoudessa.
Lähteet: Hellaakoski Aaro, Jääpeili (Otava 1928), Kupiainen Unto, Aaro Hellaakoski; Ihminen ja runoilija (WSOY 1953) sekä lukuisat Aaro Hellaakoskea käsittelevät internetsivut.