Harri Hertell - runoJA JA novelleJA

Eräs nuorehko mies oli huomannut useamman vuoden aikana, että hänen aamukahvinsa tarttuivat poikkeuksetta aina hänen kurkkuunsa. Näin ei kuitenkaan käynyt milloinkaan muuten, kuin aamuisin. Niinpä tämä nuori mies päätti lopettaa aamukahvin juomisen kevyen maidon kanssa ja siirtyi rasvattomaan maitoon. Se ei auttanut ja siksi hän siirtyi rasvattomasta maidosta juomaan kahvinsa mustana. Tämäkään ei auttanut, joten hän lopetti aamukahvin juomisen kokonaan ja siirtyi aamuisin juomaan teetä. Tee takertui myös hänen kurkkuunsa ja hän päätti lopettaa hunajan käytön teen kanssa. Tämäkään ei auttanut, joten mies päätti juoda teensä sokerin kanssa. Sekään ei auttanut, joten mies alkoi juoda aamuisin piimää. Piimäkin takertui miehen kurkkuun, joten hän siirtyi piimän juomisestä tuorepuristettuun appelsiinimehuun. Appelsiinimehukin takertui miehen kurkkuun, joten hän päätti aloittaa aamukahvin juomisen uudestaan.

Hän ei koskaan varsinaisesti oppinut nauttimaan aamukahvistaan, mutta pysyi sen avulla kuitenkin virkeänä aamun ensimmäiset ja siten myös raskaimmat tunnit. Koskaan ei myöskään selvinnyt mikä kahvissa oli aamuisin vikana.

Ari oli postinjakaja ja poikkeuksellisen laiska mies. Työpäivien jälkeen hän ei koskaan tehnyt mitään. Hän ainoastaan makasi yksiönsä mustalla nahkasohvalla ja raapi kiveksiään televisiota katsellen. Ari ei koskaan harkinnutkaan vaihtavansa parempipalkkaiseen tai arvostetumpaan ammattiin. Hän oli yksinkertaisesti liian laiska siihen. Jos Arilta kysyttiin mielipidettä politiikasta, kirjallisuudesta tai jostakin muusta ajankohtaisesta ilmiöstä ei kysyjä koskaan saanut mitään järkevää vastausta. Ari ei jaksanut miettiä sellaisia asioita. Niihin ei voisi kuitenkaan itse vaikuttaa.

Ari oli laiska, mutta työnsä hän teki. Se oli ainoa asia, jonka hän suoritti edes melko reippaasti. Viitenä päivänä viikossa Ari kantoi postit sinisessä kantolaukussaan ja tunki lehtiä, mainoksia, kirjeitä sekä pieniä paketteja postiluukuista sisään. Sen verran laiska Ari kuitenkin oli, ettei hän viitsinyt ottaa edes kengästään pientä kiveä pois, vaikka sellainen oli häntä alkanutkin hiertämään jakelun aikana.

Ärsyttävää hiertämistä jatkui kaikkiaan puolitoista viikkoa. Sinä aikana Arilla oli yhdet ja samat sukat jalassaan, sillä hän ei niitäkään jaksanut turhan usein vaihtaa. Ari huomasi, että kengässä ollut kivi oli hiertänyt sukan rikki tuona aikana. Hän päätti vaihtaa kotonaan uudet sukat jalkoihinsa. Kuitenkin vaatekaapillaan hän joutui toteamaan, ettei komerossa ollut ainoatakaan ehjää sukkaa. Hän ei ollut jaksanut ostaa uusia sukkia vuosiin.

Ari tunsi jostakin syystä hetken ajan erityistä reippautta ja tekemisen iloa. Ehkä juuri siksi hän heittikin kaikki rikkinäiset sukat roskakoriin ja tunki kengät paljaisiin jalkoihinsa. Sen jälkeen hän lähti ostoksille. Kaksisataa metriä Arin kotiovesta keskustaan päin tapahtui kuitenkin seuraavaa. Ari jäi bussi numero 62:n alle ylittäessään suojatietä. Hän kuoli välittömästi. Linja-auton renkaat ajoivat nimittäin hänen rintalastansa yli.

Seuraavana päivänä useimmat Arin työtovereista ottivat kuolinuutisen hyvin rauhallisina vastaan. Hänen kollegat olivat yksimielisesti sitä mieltä, että hän kuoli silkkaa laiskuuttaan. He sanoivat, ettei hän jaksanut enää vain yksinkertaisesti elää.

Kolme miestä lähti aikaisin aamulla keräämään kekäleitä luonnonsuojelualueelta. Kaksi miehistä palasi illalla kädet pahoin palaneina. Kolmas miehistä ei koskaan palanut. Hän oli jäänyt metsään keskustelemaan lintujen ja kivien kanssa. Tai niin hän oli ainakin ystävilleen sanonut.

Eräänä poikkeuksellisen leutona talvena tapahtui niin, että Andrej Belone haistoi aamulla mennessään töihin kotinsa rappukäytävässä pistävän virtsan hajun. Hän tiesi, että alakerrassa asui eräs juoppo, joka syystä tai toisesta kutsui itseään Norpaksi. Belone päätti kostaa Norpalle tämän aiheuttaman vakavan hajuongelman. Hän juoksi kotirappunsa alatasanteelta takaisin asuntoonsa hakien jääkaapista savukampelan tähteet, jotka olivat jääneet yli edellisillan päivälliseltä. Belone kääri kampelan jämät sanomalehteen ja tunki sen kokonaisuudessaan Norpan postiluukusta sisään. Tämän jälkeen Belone vielä pyyhki likaiset kenkänsä rakkaan naapurinsa ovimattoon ja muutti Norpan nimikyltin kirjainten järjestystä.

Sen jälkeen Belone lähti vikkelästi kohti bussipysäkkiä, mutta aiemmat toimenpiteet olivat venyneet sen verran pitkiksi, että linja-auto oli jo ehtinyt mennä. Tätä harmitellessaan hän huomasi naapuritalon kuudennen kerroksen ikkunasta kajastavan valoa. Samaan aikaan viereisestä puistosta alkoi kaikua mustarastaan laulua ja siksi Belone päättikin mennä kysymään, miksi asunnossa oltiin jo niin varhain hereillä ja olisiko heillä mahdollisesti tarjota kahvia. Kuitenkin rappukäytävän oven edustalla hän muisti, ettei tiennyt tarvittavaa koodia. Belone sylkäisi pitkän ja nautinnollisen tervaklimpin rapun ovenkahvaan ja lähti puoliksi juosten kohti työpaikkaansa, jonne oli matkaa alle kaksi kilometriä.

Työmatka sujui varsin tavanomaisesti eikä päivän muissakaan vaiheissa ollut enää mitään erityisen mielenkiintoista. Töistä palatessaan Belone haistoi torilla tuoreen kalan merkityksellisen hajun. Hän muisti aamuiset tapahtumat ja tuli niistä hyvälle tuulelle. Viekas hymy kasvoillaan Belone astelikin kalakojun luokse ostaen sieltä kaksi kokonaista madetta, ihan vain kaikelta varalta.

Andrej Belone oli ukrainalaista syntyperää oleva postinkantaja, jonka jakelureitti kulki Katajanokan rannassa, jäänmurtajien välittömässä läheisyydessä. Postia jakaessaan hänellä oli tapana kuunnella, kuinka sinitiaiset söivät kuivaa ruohoa ulkoasiainministeriön rakennuksen edustalla. Tuota tuttua hiekkapolkua kulkiessaan Belone joutui päivittäin erään erikoisen, mutta sangen ikäväluontoisen tapahtuman uhriksi.

Vuosien ajan oli Belone kantanut postia mustassa kantolaukussaan ainoana huolenaan koirien ulosteet, jotka keväisin nousivat lumen alta esiin. Koirien kulahtaneet jätökset kuitenkin muuttuivat pieneksi harmiksi eräänä tiistaiaamupäivänä kello yhdentoista aikoihin, kun jäänmurtajien edustalla häntä ammuttiin ilmapistoolilla kaulaan. Belone tunsi viheliäistä kipua niskassaan ja pysähtyi tunnustelemaan kaulaansa, joka vaikutti siltä, että ampiainen tai jokin muu hyönteinen olisi siihen ärhäkästi pistänyt.

Tämän tapauksen sattuessa ensimmäistä kertaa Belone uskoikin, että kysymyksessä oli ikävä sattuma, jossa jokin ötökkä oli häntä kaulasta puraissut. Tapaus kuitenkin alkoi toistua tuon kohtalokkaan aamupäivän jälkeen viikon jokaisena arkipäivänä ja pian hän ymmärsi, että jäänmurtajilta ammuttiin häntä tarkoituksellisesti ritsalla, ilmapistoolilla tai jollakin muulla kivuliaalla aseella.

Belone oli saanut isältään lempeän ja harkitsevan kasvatuksen, joka on ukrainalaismiehille varsin tyypillinen. Sen takia hän ei koskaan puuttunutkaan ilkivaltaan, joka häntä kuitenkin vaivasi merkittävissä määrin. Belone uskoi, että kysymyksessä oli jokin suomalainen rituaali, jota hän ei vielä ollut omaksunut. Siitä huolimatta jokaisena aamuna töihin kulkiessaan Belone toivoi, ettei tapaus enää toistuisi. Kaikista toiveista huolimatta ilkivalta jatkui päivä toisensa jälkeen. Belone ei tehnyt asialle mitään, mutta lintujen kuivan ruohon syömisestä lähtenyt ääni ei kuulostanut enää yhtä rauhoittavalta, kuin aikaisemmin, ennen hyökkäyksien alkamista. Belone ei myöskään osannut enää tervehtiä vastaantulevia ihmisiä yhtä vilpittömän kohteliaasti, sillä epävarmuus ja rauhattomuus olivat vallanneet hänen mielensä.

Vuosien kuluessa Belonen niska kovettui jonkin verran ammuksista, eivätkä pistokset siksi enää tuntuneetkaan aivan niin pahoilta, kuin alkuaikoina. Belone oli kulkenut kolmena vuotena, kahtena kuukautena ja neljänä päivänä rantatietä pitkin, kun hän ilokseen huomasi, ettei kukaan ampunutkaan häntä koko jakelureitin aikana. Belone tunsi riemua, mutta pysyi silti hieman skeptisenä kunnes hän muutaman viikon kuluessa saattoi todeta, ettei hyökkäyksiä enää tullut jäänmurtajien suunnalta.

Rauhalliselle ja ymmärtäväiselle postinkantajalle ei koskaan selvinnyt, kuka häntä oli laivojen suunnasta ampunut tai miksi hänelle oli niin ilkeästi tehty. Ainakaan se ei johtunut Belonen työskentelyn laadusta, sillä hän oli tunnetusti eteläisen Helsingin taitavimpia postityöntekijöitä ja Helsingin Postimiesliiton arvostettu aktiivijäsen.

Mies oli seisoskellut koko aamupäivän sammaloituneen ison kiven päällä ja tarkkaili hyvin intensiivisesti mustikanvarpuja, koska hän halusi nähdä, olisiko mahdollista silmin havaita niissä kasvua. Puoli kolmen aikaan iltapäivällä miehelle tuli kuitenkin ankara tarve päästä virtsalle. Juuri silloin hän oli näkevinään yhden varvuista kasvavan ainakin senttimetrin tai ehkä jopa kaksi.

Silloin mies hyppäsi kiveltä iloisena ja huusi niin kovaan ääneen, että kaikki lähitienoon palokärjet pelästyivät pahanpäiväisesti. Tämän jälkeen hän pissasi kasvaneen varvun päälle. Mustikat varvussa muuttuivat kullan hohtaviksi ja mies lähti tyytyväisenä vihellellen kohti kotiaan.

Kuusikymmentäkolme (63) miestä oli kokoontunut mustien nahkanojatuolien kanssa meren rannalle, jossa he istuivat tuoleissaan odottaen nousuvettä. Aurinko paistoi taivaalta kuorien miesten kasvojen ihoa. Kolmen (3) viikon ja muutaman päivän päästä miehet olivat kovin janoissaan, vaikka nauttivatkin suuresti veden kiehtovasta kuohunnasta.  

 

Kahden (2) mustan yön jälkeen nousuvesi toi mukanaan satatuhatta (100 000) kuollutta kilpikonnaa. Miehet olivat jo siinä vaiheessa itsekin nääntyneet nälkään ja kuolleet tylsyyteen. Naakat olivat nauttineet miesten silmämunat tyhjiksi, sillä neste niiden sisällä on varsin mehukasta. Kuin rapukeittoa…  

 

Kaikki olivat kokoontuneet pihalle, jonka keskellä makasi kuollut hirvi. Pihalla seinään nojasi harja, joka oli luultavasti nukahtanut. Lapset tanssivat hirven ympärillä, kuin se olisi ollut heidän suuri henkinen johtaja. Lapset heittelivät konvehtien papereita hirven päälle. Oli jouluaika. Aikuiset katselivat lapsia paheksuvasti, mutta kukaan ei kuitenkaan uskaltanut sanoa mitään merkityksellistä. Muuan mies oli kaatunut, mutta hän ei itse ymmärtänyt, miksi hänen polvensakin olivat veressä. Pienellä pipopäisellä pojalla oli taskussaan vihreä ikoni, jota hän puristi niin lujaa, että tuli melkein itku.

Hirven ympärillä leijaili epämiellyttävä talin ja rasvan tuoksu. Sappikivensä menettänyt harakka hyppeli pihan mustalla peltikatolla hyvin itsevarmana ja tyytyväisenä. Vanhempi herrasmies, jolla oli viikset, murisi linjurin kaltaisesti väkijoukossa. Eräs nainen oli aamutakissaan ja seisoskeli sisätohvelit jalassa parvekkeella. Hän poltti savuketta ja katseli pihalla makaavaa kuollutta hirveä sekä suurta ihmismassaa, kuin jokapäiväistä tylsää tapahtumaa.

Edelliskesänä rakennusmiehet olivat kaataneet mustaa pikeä pihalle. Yksi lapsista katseli kohtaa, jossa tiesi kovettuneen pien olevan, mutta siinä ei näkynyt mitään, koska päällä oli valkoista lunta. Pian seinään nojannut luuta kaatui maahan, mutta lapsista vain kaikkein tarkkakorvaisimmat kuulivat sen. He lähtivät pihalta pois ja tämän havaittuaan poistuivat muutkin pihan lapsukaiset. Kun kaikki lapset olivat poistuneet aikuisetkin kokivat olonsa naurettavaksi ja he hajaantuivat kukin tahoilleen.

Pihalle jäi vain kuollut hirvi ja sappikivensä menettänyt harakka, jonka sulka putosi katolta laskeutuen kohti viemäriä.

Juopunut, hoiperteleva, merkityksetön, mekaaninen ääni toistaa raitiovaunun tavoin kaupunkikierrostaan. Kuolema, tuo mustanappisilmäinen höyry, valkosipulilta löyhkäävä ajatus, alkamaton ja päättymätön painajainen. Nallekarhu, jota ei halua halata. Ruumisarkkukuljetus mukulakivetyksellä. Sitä ovat naakat hyppimässä pois. Takasulissa hieman violettia kiiltoa. Uskolliset hovimestarit mustat rusetit kauloissaan. Kalan ruodot takertuneena kurkkuun ei halua pelata golfia. Iäkäs eukko hiihtää pois näistä päivistä. Sanoja ui suusta ulos. Mustetahroja käsissään poika tarttuu airoihin kiinni. Irronneet hiukset liimattuna kuolleen delfiinin poskeen. Tämän karnevaalin aikana meri ei naurata ketään.

Leivänpaahdin puhui tänään aamulla ja se kuulosti typerältä. Sitä katseli naakka puhelinlangalta, joka ei laulanut. Sähkömies kutsuttiin korjaamaan leivänpaahdinta, mutta hän kompastuikin eteisen kynnykseen, löi päänsä tuoliin ja päätti ryhtyä puusepäksi. Pilvet taivaalla olivat sinitarran värisiä ja puhelinkopeissa puhelimet tuuttasivat koko iltapäivän varattua. Sähkölaatikot olivat harmaita ja niiden kyljissä oli kirjoituksia, joita luolamiehet ymmärsivät paremmin.

Paikallinen shamaani istahti kahden kadun risteykseen, lausui muutaman sanan ja pian paikalle käveli vaikeasti määriteltävän värisen turkin omaava koira, joka lipaisi häntä kämmenestä. Shamaani koki sen merkkinä. Hän osti omakotitalon Espoosta ja kaivautui omalle takapihalleen puisessa laatikossa.

Kokki niisti nenäänsä kokonaisen minuutin, mutta se ei tuntunut vaikuttavan sieraimiin millään tavalla. Vanha mies leikkasi nenäkarvoja ja muisteli nuoruudestaan tyttöä nimeltä Maire. Mairella oli huulipunaa ja hän tykkäsi Georg Malmstenista. Ruohikko oli vihreää nurmea ja heinä keltaista, kuin saippua, joka luiskahtaa aina käsistä niin kuin ajatukset, kun luulee ymmärtävänsä jonkin asian olemuksen.

Vanhan miehen nenäkarvat olivat harmaita kuten myös myöhemmän ajan Mairen hiukset.

Kun kaksi viulua oli aikansa suudellut toisiaan kiihkeästi puiston penkillä he muistivat alkuperäiset suunnitelmat, jotka eivät olleet aivan yhtä vetiset. Puolentoista mailin päässä roskalava syttyi tuleen, mutta kukaan ei tullut sammuttamaan sitä. Autot olivat parkkeerattu oikein eikä näin ollen lappuliisojakaan enää tarvittu. Oli tullut aika, jolloin kaikki pyyhkivät itse omat perseensä, mutta sekään ei miellyttänyt ketään, joten palattiin takaisin alkuun, jossa kaksi kiihkeä selloa suuteli soitellen toisiaan puiston penkillä.

Mustan karun saaren ainoa kuollut pieni pusikko seisoi yksin. Sininen ja punainen aurinko istuskeli taivaalla yhdessä. Leveästä hymystä tippui varoittamatta kokonainen hammas. Se oli päättänyt erota puolueesta, koska sitä ei haluttu ymmärtää tai niin se ainakin asian koki. Pienen saaren yksinäinen valkohäntäpeura söi mustikan varpuja katsellen välillä kaihoisasti merelle, jonka pinnalla näytti kelluvan pitkiä fregatteja. Saaren suttuisella kalliolla istui sinitarrasta rakennetut huulet, jotka vilvoittelivat pyyhe päällä. Huulet olivat juuri saunoneet ja siksi niitten pinnalla oli väkevää kosteutta. Mökin sisällä kynäteline oli tyhjä eikä kukaan osannut odottaa sitä. Kynnysmattoon oli ajautunut rannasta kalan suomuja, joita erilaiset kovakuoriset hyönteiset kuljettivat määrittämättömiin paikkoihin. 800 terävää hauen hammasta seisoi tikun nokassa kuukauden päivät. Kompassin neula seisoi, kuin hopeinen lusikka kahvikupissa sojossa. Purjeveneiden mastot olivat jykevinä pystyssä. Viereisen valkoisen saaren tukeva koivu tapitti uhkeana tolpillaan. Purjeet olivat pullistuneet lounaistuulen voimasta ja soutuveneet tyhjentyivät syyssateista, kuin itsestään. Mustan karun saaren rakkaus oli saanut viivan valkoista itseensä eikä se enää ollut niin yksin, kuin toisina päivinä.

Katselin puolivillaisilla silmillä kahden nuoren jäniksen liikehdintää. En löytänyt otusten liikkeistä mitään symmetriaa tai muotoa, mutta logiikkaa kylläkin. Katkoviivan innoittamana päätin istahtaa aloilleni ja suorittaa itselleni jonkin asteisen lobotomian. Puu tiputti neljättäkymmenettä vuottaan lehtiä ja koki luultavasti elämän kiertokulun yhtä tragikoomisena, kuin minäkin sillä hetkellä.

Potkujen, kehysten ja rikottujen tupakantumppien maailmassa minusta kasvoi ajattelija, joka ajatteli itsensä surulliseksi. Kaivoin mielestäni kaikkia koskettavia hetkiä esille, mutta ainoastaan aiemmin syödyt spagetit yrittivät löytää vanhan muotonsa. Muistilehtiö oli saanut saman tytön nimen joka kerta, joten odotin kellon olevan tarpeeksi aikainen, jotta voisin mennä elokuvateatteriin.

Kauaa en ollut häntä ajatellut ja niin vähän jo tiesin kaikesta.

Raavin nopeasti kiveksiäni vilkuillen samalla häpeillen ympärilleni. Onneksi kukaan ei nähnyt sitä, joten nostin kytkintä, potkaisin pienen kiven syrjään, sylkäisin vielä nurmikolle ja tiesin, että tulisin voittamaan useimmat peloistani.

Kirjastossa kuusi kirjaa katoaa hyllystä pölyttymästä. Kaksi ala-asteikäistä tyttölasta suutelee salaa toisiaan porttikongissa. Talonmies heittää hiekkaa asvaltille ensimmäistä kertaa sinä talvena. Kolmannen kerroksen juoppo valittelee vatsavaivoja ja hänen naapurinsa kirjoittaa sen kaiken alastomana ylös ja lähtee lenkille. Lenkkipolun varrella lumessa on keltaisia hieroglyfejä.

Harjasin koko illan valuvaa posliinivessanpöntön sisärengasta. Sitten rapsutteleminen alkoi tuntua oikean käteni ranteessa pakottavalla voimalla. Nukahdin ja huomasin näkeväni unta vedestä, joka pyöri lavuaarissa vaahdoten kohti putkia. Uni tuntui suuresti painajaiselta ja koin merkittävää tarvetta herätä. Herätessäni suussani oli paha maku ja näköäni esti punainen muovinen kelmu. Taustalta kaikui rumpusoolo, jossa oli iso ja pieni rumpu. Niiden pyöriessä savu kiersi huonetta enkä voinut käsittää, mihin olin joutunut.

Pian veljeni avasi vetoketjun ja huomasin makaavani kuolleille tarkoitetulla ruumishuoneella. Nousin hengenahdistusta tuntien ylös ja katsoin itseäni peilistä. V-kirjaimen -muotoiset kasvoni olivat kalpeat ja silmissäni oli pistävän pelokas katse. Kaivoin takataskustani muovisen mustan kamman ja vedin mustalla muovisella kammalla muutaman kerran kiiltävän kultaisen tukkani taakse. Ängin vääriä kolikoita purkkakoneeseen enkä voinut millekään mitään, sillä olin pohjallisen rakastunut erääseen isokorvaiseen tyttöön, josta oli kasvanut nainen.

Minusta oli tullut hyljeksitty yksilö. Tungin jokaiseen turhauttavan pitkään kapakkajonoon ja revin passini viimeiset kaksi sivua irti. Soitin hätäkeskukseen ja utelin typeriä asioita maamme tunneleiden lepotilasta sekä maagisen orkestroiduista unelmista. Tunsin leukaluitteni jäytävän hauenpoikasta hakkelukseksi, joten tiesin olevani jälleen väsynyt. En kuitenkaan mennyt nukkumaan, koska minut oli määrätty harjaamaan posliinivessanpöntön sisärengasta, joka oli valunut koko illan.

Se oli päivän kahdeskymmeneskuudes rappu, jonka hissi ei syystä tai toisesta toiminut. Kaikkiin edellisiin tapauksiin olin suhtautunut varsin rauhallisesti ja ohittanut epäonnisuuteni lähinnä olankohautuksilla. Tämä rappukäytävä ei kuitenkaan jostain syystä antanut minulle siihen enää mahdollisuutta. Olin muuttumassa pettyneeksi ja silminnähden ilottomaksi.

Talon, jossa kuljin, oli suunnitellut Eliel Saarinen ja viime vuosisadan alussa pahat kielet olivat kuiskutelleet arkkitehtipiirien hämärissä salongeissa, että itse Theodor Höijer olisi suurta kateutta tuntien katsellut tätä Saarisen luomusta. Rakennuksen jugendinomainen jylhyys ei kuitenkaan helpottanut tehtävääni kantaessani selässäni säkillistä valkoisia kiviä, joita oltiin hiottu useita vuorokausia maamme taidokkaimpien mestareitten toimesta. Otsallani valui katkera ja suolainen hiki, joka muistutti minua asemastani tässä jänisten valtakunnassa. Olin kuhnuri, työläinen, nokinen ja halveksittu, edes vaimoni ei halunnut kulkea kanssani julkisilla paikoilla. Minun oli määrä kuljettaa kivet asuntoon, jonka oven yläpuolelle oli maalattu musta kruunu. Kukaan ei ollut kuitenkaan kertonut minulle, missä päin tätä kaupunkia tuo asunto mahtaisi olla, joten olin rationalisoinut ongelmani ja tullut siihen tulokseen, että vain yhdessä paikassa tässä kaupungissa on varaa ostaa tuollaisia kiviä.

Siten olin siis päätynyt tuohon nukahtaneeseen, mutta arvovaltaiseen kaupunginosaan, jonka ummehtuneessa rappukäytävässä hikoilin kivet selässäni. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani edessäni avautui seinämaalaus, joka esitti läheistä torialuetta, joka myöhemmin tultaisiin muuttamaan Hummer -mallisten autojen parkkipaikaksi. Maalaus oli hieno ja varsin kuvauksellinen, mutta mielenkiintoni kuitenkin keskittyi taideteoksen vieressä jököttävään oveen, jonka päälle oli maalattu hyvin lapsenomaisella tavalla musta kruunu, jossa oli kolme tylsää sakaraa. Suurta helpotusta tuntien laskin reppuni maahan, pyyhin suurimmat hiet otsaltani ja soitin ovikelloa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Soitin uudestaan ovikelloa ja kuulin, kuinka joku käveli minua kohti. Hänen askeleensa heiluivat, kuin öljytty pihakeinu. Ne kuulostivat erehdyttävän paljon kaappikellon nakutukselta. Ovi aukaistiin ja minua katsottiin terävien, mutta paksujen silmälasien läpi. Viiksekäs mies ei sanonut mitään, mutta pystyin lukemaan hänen kasvoiltaan, että olin odotettu vieras.

Tuo ovenvartija, joka ilmeisesti oli asunnon varsinaisten omistajien hovimestari, ohjasi minut kylmän eleettömästi kohti olohuonetta, jonka tunkkaisten verhojen välistä paistoi iltapäivän uupunut aurinko. Valo osoitti harmahtavaan sikarinsavuun, jota leijaili huoneistossa valtoimenaan, ikään kuin se olisi mitä luonnollisin elinympäristö. Olohuoneen keskellä oli ruskeasta puusta tehty arkku, jossa makasi harmaakasvoinen vanha mies kuolleena. Tunnistin tuon miehen kasvot välittömästi ja säikähdin omia ajatuksiani, jotka olivat varsin yksinkertaisia ja yksisuuntaisia. Hovimestari poistui huoneesta vääntäen kahvaa yhtä hienovaraisesti, kuin aiemminkin.

Tiesin, mitä minun tulisi tehdä. Olin kuullut tällaisista tapauksista paikallisradiosta, mutta en olisi ikinä uskonut, että se voisi osua minunkin kohdalleni. Otin hienoksi hiotut valkoiset kivet repustani ja asettelin ne vainajan ympärille arkun sisälle. Tämän jälkeen suljin arkun kannen ja etsin käsiini hovimestarin, jolle nyökkäsin nöyrästi merkiksi, että olin hoitanut oman osuuteni asiasta. Hovimestari poistui hetkeksi asunnon länsisiipeen ja takaisin palatessaan hän kantoi mukanaan hopeavadilla paksua mustaa nuottiavainta. Otin nuottiavaimen ja laitoin sen reikäiseen taskuuni. Hovimestari osoitti kättään nytkyttäen, ettei minun palveluksiani enää tarvittu. Kävellessäni hämmentyneenä rappusia alas mietin, miten selittäisin illalla vaimolleni tapauksen niin, ettei hän syyttäisi minua uskottomuudesta.

Sidoin neljäkymmentäviisi minuuttia kengännauhojani kiinni. Minulla oli turkishattu päässä, jonka olin saanut lahjaksi eräältä kyyniseltä ja itsekeskeiseltä runoilijalta. Minulle muodostui paksu hiki selkäni iholle. Muistelin erästä hoikkaa naista, jota olin himoinnut nähdessäni hänet hikisenä ja alastomana vierelläni. Takkini taskuun oli joku vahingossa laittanut Fiskarsin sakset. Niiden muovinen kahvaosuus oli oranssin värinen. Huomasin maassa halpamaisen kolikon ja otin sen tyytyväisenä taskuuni. Kaupasta oli jauheliha loppunut. Päätin käydä katsomassa sitä vielä toisestakin kaupasta, mutta palasin kuitenkin takaisin kotiini. Avasin kengännauhojani kaksikymmentäkaksi ja puoli minuuttia.

Olin juuri saanut luettua päivän sanomalehdestä sarjakuvat, kun asuntoni ovikello soi. Laitoin lehden syrjään ja kävelin ovelle katsomaan, kuka siellä mahtoi heti aamusta soitella. Yllätyin melkoisesti huomatessani, että rappukäytävä oli säkkipimeä eikä kukaan tuntunut myöskään hengittävän pimeydessä. Ihmeteltyäni aikani tilannetta suljin oven ja istahdin takaisin kahvikuppini sekä päivän sanomalehden äärelle.

Kahvikuppini oli mustavalkoinen ja sen kuviointi muodosti mustia ja valkoisia neliöitä. Tuijotettuani joka-aamuiseen tapaani hetken aikaa neliöiden lumoavaa olemusta täytin kupin kahvilla, jonka olin ostanut kaupasta. Silloin joku soitti taas asuntoni ovikelloa. Kävelin aiempaa reippaampana ovelle, sillä minua alkoi hermostuttaa se, että aamuista kahvihetkeäni häirittiin näin röyhkeästi. Huomasin jälleen, että rappukäytävä oli pimeä, eikä kukaan ollut rapussa soittamassa oveni kelloa. Silloin ymmärsin, mitä naapurini oli tarkoittanut.

Juoksin hirmuisella vauhdilla keittiöön ja viskaisin sanomalehden lattialle. Sanomalehden päälle kaadoin kahvini ja kahvin päälle heitin puoli kiloa sokeria, joka kastuessaan muuttui ruskeaksi. Avasin keittiön tuplaikkunat, kaivoin kaapistani kaikki lakanat, jotka omistin ja sidoin ne sitten yhdeksi pitkäksi köydeksi. Tämän tehtyäni sidoin köyteni keittiön lämpöpatteriin kiinni ja siitä riippuessani joku vihainen koiranulkoiluttaja huuteli minulle kadulta mitä epämiellyttävimpiä sanoja. En voinut kuitenkaan pysähtyä kuuntelemaan koiranulkoiluttajan puheita kovinkaan tarkasti, sillä minun täytyi laskeutua lakanoita pitkin alas asvaltille. Saavuttaessani asvaltin, joka lämmitti miellyttävästi minun kantapäissäni ammottavia syviä avohaavoja, tiesin tarkalleen mitä minun täytyisi tehdä.

Juoksin kaksi korttelia valtavalla vauhdilla lähimmän kukkakioskin luo, josta tilasin kaksi nippua violetteja tulppaaneja. Olin niin kiihtynyt, että nappasin tulppaanit floristin kädestä ja muistin vasta kotitaloni edustalla, että minun olisi tietysti pitänyt myös maksaa ne. Uskottelin itselleni hoitavani maksun myöhemmin, kunhan olisin ensin selvittänyt tämän tilanteen.

Päästyäni kotitaloni rappukäytävään tarkistin vielä alatasanteen peilistä, että rusettini oli suorassa. Tämän tehtyäni en sytyttänyt rappukäytävään valoja, mutta tilasin hissin neljänteen kerrokseen, jossa asuin vielä siihen aikaan. Kaksi violettia tulppaaninippua kädessäni soitin määrätietoisesti seinänaapurini ovikelloa vasemman silmäni nykiessä samalla pahaa enteilevästi.

Olin kahden harmaan betonitalon välissä haravoinut jo ainakin tunnin ajan, kun yhtäkkiä huomasin viereisellä tuolilla istumassa vanhan harmaahiuksisen naisen, joka silmälasit nenällä roikkuen luki ääneen jotakin eroottista kirjaa. Yritin olla huomioimatta rouvan kiihkeitä lauseita purppurapäisestä kostajasta tai tihkuvasta lemmenhyytelöstä. Haravoin ruskan värittämiä syksyisiä lehtiä kasoihin ja huomasin, että hiekkalaatikkoon oli joku pieni lapsi unohtanut punamustan muovisen paloauton, josta joku oli ilkivaltaisesti sulattanut takaosan. Haravoin kosteita lehtiä, joiden pintoihin oli tarttunut hiekkaa ja muuta raastavaa likaa.

Nainen istui tuolillaan, luki kirjaansa ääneen ja narskutteli hampaitaan yhteen, kuin höyryveturi, joka jyskyttää päättäväisesti kiskoillaan. Haravoin lehtiä edelleen kasoihin, vilkuilin sivusilmällä tuon epäilyttävän rouvan toimia ja päässäni liikkui näky, jossa kaksi nuorta rusakkoa raiskasi kreikkalaista maakilpikonnaa. Ajatus oli erittäin ahdistava ja varmasti myös osittain rouvan omituisen käytöksen aiheuttama. Taivaalla lensi pieniä lintuparvia, joissa oli suuria lintuja, jotka lensivät minulle tuntemattomiin suuriin ja kuumiin maihin. Nuo linnut tiputtelivat paskaa pihan omenapuun vieressä seisovalle grillipaikalle ikään kuin se olisi ollut Runebergin tai jonkin muun kuuluisan kuolleen henkilön patsas. Ihmettelin lintujen poikkeuksellista osumatarkkuutta, mutten kuitenkaan lopettanut pihan haravointia, vaikka joku seisoikin toisen harmaan talon parvekkeella tamppaamassa mattojaan ja tuijottamassa minua kissamaisilla silmillään.

Haravoin ja haravoin, mutta vanha rouva oli ilmeisesti myös päättänyt lukea kirjaansa yhtä pitkään, kuin minä teen työtäni. Yritin edelleen näyttää välinpitämättömältä, vaikka rouva oli selvästi niin kiihottuneessa tilassa, kuin hänen ikäisensä nainen voi vain olla. Tilanne tuntui iljettävältä, mutta minulla oli työ, minun tärkeä työpaikkani ja ammattini, jonka arvokkuutta piti puolustaa. Touhuttuani kaksi tuntia ja kaksi minuuttia olin saanut aikaiseksi pihalle valtavan kasan luonnon kuollutta ihoa. Kasa oli ainakin viisi metriä leveä ja vähintään yhtä pitkä. Sen täytyi olla myös ainakin metrin korkuinen, sillä kasa ylettyi minun silmieni korkeudelle.

Lopetettuani haravoinnin rouva mekaanisesti sulki suunsa, joka jatkoi silti narskuttamistaan. Tarkkailin hartaasti lehtikasaani, haistelin syksyistä pihamaata ja päätin lopettaa työt siltä erää. Lähdettyäni pois pihan nurmelta laskeuduin pitkät harmaat betonirappuset alas, nostin roskakorien vieressä olevan kaivon kannen ja hyppäsin alas. Olen melko varma, että vielä tippuessanikin kuulin vanhan rouvan hampaiden narskunnan.

vaikka tietysti asian sopimattomuudesta on esitetty kuluneiden viikkojen aikana eriäviä mielipiteitä. Olimme kulkeneet märkiä sanomalehtiä pitkin ainakin kahden yön verran. Päivällä liikkuminen tuntui jokseenkin mahdottomalta, sillä olimme nukahtaneet junaraiteiden äärelle ja veturien jatkuva sivuttaissuunnassa kulkeva suhina häiritsi ratkaisevalla tavalla meidän ajatustoimintaamme. Punertavat pilvet tiputtivat Johann Strauss nuoremman säveltämän polkan tahdissa jonkinlaisia metallisia hankoja, jotka maahan tippuessaan hakeutuivat toistensa lomaan, ikään kuin jonkin valtavan magneetin voimasta. Näiden epäsäännöllisten sateiden äärellä jouduimme havahtumaan siihen tosiasiaan, että ihminen on melko voimaton näinkin voimakkaita luonnonilmiöitä kohdatessaan. Emme voineet muuta kuin tarkkailla pelokkaina tapausten etenemistä siihen suuntaan, joka vääjäämättömästi oli edessä.

Pian sateiden loputtua havahduimme valtavan kuopan ääreltä, jonka pohjalla kaikui sulkakynien kiireinen raapustus ja vaimea kiinalainen höpötys, josta emme saaneet oikeastaan mitään selvää. Eräs meistä rohkaisi mielensä näiden mustavalkoisten koskettimien painallusten valamana ja hän tarrautui vieressä seisovaan liikennemerkkiin, joka kehotti hidastamaan tulevien töyssyjen takia. Kuopan pohjalta ei enää kuulunut minkäänlaista epäilyttävää radiosuhinaa, joten päätimme edetä hurjaa vauhtia kohti ratsastajapatsasta, jonka vatsasta meidän tulisi löytää Attila tai jokin muu kullattu soppakattila. Olimme kuitenkin paksun liimaavan liman peitossa, koska eräs nimeltä mainitsematon ystävämme oli hävinnyt hyvällä kädellä salakapakassa korttipelin, jonka seurauksena jouduimme elämään, kuin etanat. Sen lisäksi, että liikkuminen oli muodostunut sangen vaikeaksi oli olemassa myös suuri riski joutua jonkun herkkusuun ateriaksi, sillä kotilosesonki sattui olemaan kuumimmillaan ja tämän vuoden pakastekotilotarjonta oli heikoimpia miesmuistiin.

Myöhemmin aamuyöstä, kun lehdenjakajat olivat jo reittiensä loppusuorilla, huomasimme, että taskuihimme oli ilmestynyt valtavat määrät toisen luokan postimerkkejä. Aloimme nuolemaan merkkejä, kuin huumatut kamelit, jotka ovat saaneet päähänsä ajatuksen, että kaarna maistuu tikkukaramellilta. Nuoltuamme kaikki merkit käyttökelvottomiksi täytyi meidän lähteä hinaamaan toisiamme kohti lähisairaalan päivystystä, sillä kielemme olivat täynnä rakkuloita. Pian kuitenkin yksi meistä heräsi pitkien ajatustensa ääreltä ja hän oivalsi, että henkilöllisyystodistuksemme oli vienyt säälimätön yövartija, joka kantoi mukanaan epäkäytännöllisen pitkää taskulamppua.

Hauskuutettuamme toisiamme hetken sibeliaanisella huumorilla olimme valmiita myymään pois ne lukuisat sellot ja viulut, joita olimme pinttyneesti päättäneet raahata mukanamme kaikkien ohikulkijoiden ja sattumanvaraisten tiedustelijoiden kielloista huolimatta. Potkimme märkiä sanomalehtiä kasaksi, muodostimme niistä patsaan, joka hetki hetkeltä muistutti enemmän sitä salaperäistä ratsastajaa, jota emme olleet koskaan kokeneet omaksemme, mutta, josta koulussa oltiin meille aina kerrottu niin ihannoivalla tavalla.

Yön edetessä maiseman tapetti alkoi hiljalleen revetä kellertäväksi ja siniseksi ja hieman punaiseksikin, mutta silloin emme osanneet kiistellä värien merkityksestä, sillä tiesimme, että pian olisi taas aamu. Se merkitse meidän kaltaiselle sopimattomalle ryhmälle väistämätöntä huomiota, jota emme kertakaikkisesti kaivanneet, sillä päämäärämme oli edelleen hyvin selkeä. Olimme valmiita rullaamaan asvaltin peitoksi ja tekemään rakentamattomista taloista sänkyymme patjan, jotta päiväunemme olisi ollut mahdollisimman luonnollisen näköistä. Epäilys kuitenkin katkesi, kun heinäsirkat alkoivat hangata jalkojaan erästä graffitia vasten, johon oli maalattu huolimattoman huolitellusti sana petos. Tiesimme olevamme oikean väylän äärellä, joten rohkenimme antaa aivojemme laukata eri tasolla, kuin valvetilassa, jota emme halunneet uskoa paremmaksi todellisuudeksi. Olen valmis paljastamaan sisäiset värähtelyni Teille,