Harri Hertell - runoJA JA novelleJA

Seinässä luki Viva la revolution!
ja me näimme kuinka silmät muuttuivat mustiksi renkaiksi,
joista paistoi häivähdys pelkoa.

Kaikki muu
oli tavalla tai toiselle epätodellista,
pois tästä maailmasta.

Hiekka puhalsi puistikoissa,
paksua savua leijui ilmassa,
kun me katselimme nuoruutemme katoavan hetki hetkeltä
kohti jotakin tuntematonta,
jossa vallankumouksella ja kapinalla
ei ole enää minkäänlaista arvoa tai sijaa.

Olimme kasvaneet läpi laman
nähneet myös paljon kultaa ja kunniaa,
valkoisia linjoja ravintoloiden vessoissa,
ja kuulleet kaikki suhisevat puheet,
jotka kumpusivat jostakin toisesta maailmasta.

Me olimme juoneet niin monta maljaa,
ettei kukaan pystynyt enää erottamaan,
missä edellinen loppui ja uusi taas alkoi.

Olimme tunteneet tuoreen ruohon tuoksun sieraimissamme,
jättäneet mustaa aerosolia seiniin
ja lyöneet pullot sirpaleiksi
toisten samanlaisten kalloihin.

Aamunsarastuksen ja lokkien roskakorirääkymisten myötä
me olimme kuluttaneet kaiken mitä kulutettavissa oli
eikä jäljellä ollut enää mitään
vaikka oikeastaan melkein kaikki kokemuksemme olivat valheellisia
ikään kuin oikeiden tapahtumien ja tunteiden heijastuksia.

Jäljellä oli enää vain ystävyys
ja senkin muoto sekä kestävyys
tuntui hauraalta.

Uskoimme ehkä liikaakiin siihen kirjoitukseen,
joka taas jonain arkisena päivänä
buffataan pois tuosta tutusta kiviaidasta.

Muistaako kukaan meitä enää silloin
tai sen jälkeen?

Sen näyttää aika
ja me päätämme.

Kaupungit nousevat mudasta.
Korealainen salkkumies kantaa papereita sininen kravatti kaulassa.
Levä tarttuu sisuksiin kiinni.
Kasvoilla on pelkkää vihaa.
Lapset eivät osaa pelätä.
Juoppo tukehtuu omaan huutoonsa.
Roskakorit täyttyvät sanomalehdistä.
Bussi hengittää syvään asvaltilla.
Juha Mieto puhuu Kiinan puolesta.
Tiibettiläiset puhuvat miedon puolesta.
Paperit rypistyvät.
Eduskuntatalo palaa.
Nainen kaivaa nenäänsä vihreässä Volvossa punaisissa valoissa.
Pöly laskeutuu silmien parvekkeilta.
Alistetut ihmiset eivät näe omaa arvoaan.
Pornoteollisuus myy kuolemaa.
Itämeri viheltelee vaisusti surullista sävelmää.
Bensa loppuu pumpuistamme.
Jokainen pysähtyy ajallaan.
Tulitikut raapaisevat kaulansa rikki.
Joku viiltää ranteensa auki.
Purkki täyttyy pienistä kolikoista.
Ovet sulkeutuvat edestämme.
Hissi ei kulje ylös asti.
Isät uhkaavat itsemurhilla.
Autot ajavat ylinopeutta.
Nuuska putoaa jääkiekkoilijan huulesta.
Valkoselkätikka muuttaa citymarketin pysäköintipaikalle.
Miehet kuristavat naisia.
Silmukka puristaa kaulassa.
Naiset hellivät miehiä.
Horsmat kasvavat kosteiden laulajien haudoilla.
Kangastus on selittämätön muisti.
Kengät ovat likaisina suorassa rivissä.
Lintu pudottaa sulkansa neljännestä kerroksesta.
Kivet vierivät kaatopaikalta toiselle.
Ei ole mitään reikää, jota voisi kaivata.
Lapset huutavat kadotettuja hampaitaan.
Muumit kohtaavat kuoleman, jonka muotoa eivät ymmärrä.
Niiskuneiti joutuu insestin kohteeksi.
Musta hattu kasvaa kirkkaita kukkia.
Roiskeet seinällä eivät ole siemennestettä.
Punaviinitahrat keittiössä kertovat orpoudesta.
Isätön poika etsii juuriaan Googlesta.
Hidasta lilluntaa nousee itäneistä sanoista.
Ekstaasi värjää silmät sokeiksi.
Kaksi kastematoa muodostaa ympyrän, jota ei voi sulkea.
Viimeinen mänty hakataan keuhkoista irti.
Kirjat haihtuvat sivu sivulta.
Maailma on hermafrodiitti.
Kaarna irtoaa ihoiltamme.
Kirkot kasvavat kaupungeista ulos.
Ihminen unohtaa itsensä.
Niin pieneksi.

“Toisten alistamisen kustannuksella tuotetut spermanroiskeetko
me olemme valinneet arvomme mukaisiksi?” - A. Belone

Kun raivoisat ja haavoitetut myrskyt tanssivat metsissämme
syntyy mustien, alastomien, lehmusten läheisyydessä lehtopöllö,
jonka keltaiset kultasilmät kestävät katsoa
kaiken maailman vääryyden.

Alakerrassa juoppo tukehtuu omaan nauruunsa
ja mikään ei kastele maata,
josta me poimimme kukkamme
bulevardikahviloitten näyteikkunoihin.

Risupartaisena ja mietteliäänä
sinä kirjoitat,
kuin tietäisit jotakin
jotenkin paremmin
tai enemmän, kuin ennen.

Mutta paperilla kiemurat ovat vain kastematoja,
kuitenkin toisinaan käärmeitäkin
ja shamaanien kutsuja,
muttei ole vielä sitä taitoa
astua oikeanlaiseen loveen
sellaiseen,
josta nouseminen ei johda kuolemaan,
sen kanssa kulkemiseen
ja loputtomaan epätoivoon.

Vanha, harmaa, kalastajavillapaita
ei sinua pelasta
runous,
ei mikään muu,
kuin tuo ilme,
jonka sentään tunnen ja hyväksyn:

haavoittuva,
siis vielä rehellinen.

Turvonnein keuhkoin nousemme pehmeästä pumpulista,
samettisesta sammalsängystä,
kohti kesän kiihkeää valoa.

Harakka luopuu naurustaan hetkeksi,
kohottaa kuohuviinilasinsa ilmaan
ja kyynel vierähtää utuiselle harakkaposkelle.

Kaikessa kaikuu taivaallinen harppu,
kuin viiksekkäät enkelit soittelisivat pilvenhattaralta
muinaisia manaajapappien lauluja.

Kivet pyörivät sorateillä,
jotka ovat aidattu pellon kultaisella heinällä,
jonka päällä liitelevät moniväriperhoset
saadakseen maalattua nuoren kiiman taivaalle.

Hatara viikate sylkee nurmen vihreää mehua
pölypilvien välkähdellessä neidon silmäterissä
valloittaakseen kalat,
joiden virtoja valuvat alas
kaikkein pyyteettömimmät tuntemukset.

Olemme sinisien appelsiinien maailmassa,
jossa kädet yhtyvät toisiinsa
ilman pyyntöjä tai ehtoja
vain tehdäkseen ringin, joka ei käskemällä katkea.

Miksi hyvät ja herkät aina poljetaan,
miksi he kerta toisensa jälkeen nujertuvat,
sortuvat, kaatuvat, eivät enää jaksa eteenpäin?

Mykät kerjäläiset makaavat polvillaan kaduilla,
kun lääkärit, tuomarit, professorit ja muut oppineet
katsovat kipeitä ihmisiä
arvuutellen kunkin tekosyitä.

Miksi he luulevat, että köyhät ovat aina niin helvetin laiskoja
ja aikaansaamattomia,
miksi he luulevat, että me aina haluamme luistaa velvollisuuksistamme?

Savu tihenee ja menettää merkitystään,
joku yrittää puhutella,
mutta tulkitseminen on usein liian vaikeaa.

Miksi meille on annettu tunteet
ja ymmärrys oikeudenmukaisuudesta,
jos olemme täällä vain nöyryytettävinä, pilkattavina ja riepoteltavina?

Miksi hyväntahtoiset unohtavat itkeä,
miksi heistä tulee kykenemättömiä rakastamaan,
miksei täällä osata enää luottaa ihmiseen,
antaa kättä sille, joka ei pääse ylös?

Tässä ajassa on helpompi riisuutua alastomaksi
ja naida tuntematonta vihamielisesti perseeseen,
kuin luottaa lähimmäiseen,
uskaltautua sen varaan, että kyllä joku välittää
ja haluaa pitää huolta,
vaikkei siitä mitään hyötyisikään?

Miksi raha on aina niin helvetin tärkeää,
miksi me vuosisadasta toiseen suostumme pitämään vallassa näitä arvoja,
miksi me ylipäätänsä aina alistumme?

Miksi kukat kasvavat jo maaliskuussa,
jos emme niitä ihastuneina saa katsella,
jos emme saa rakastaa,
olla naiiveja,
luottaa hetkeen?

Miksi ylipäätänsä olla,
jos emme saa olla
vapaita?

Jos minä olisin sellainen ihanneihminen,
jota aina itsessäni kaipailen
en olisi tarpeeksi edes jättämään varjoa.

Sillä, jos en olisi joskus masturboinut, juonut viinaa, polttanut pilveä, juonut kahvia, pahoittanut kenenkään mieltä, puhunut kenestäkään pahaa, aiheuttanut jätettä, jättänyt hampaita pesemättä, syönyt epäterveellistä ruokaa, urheillut liian vähän,
enkä olisi koskaan jättänyt auttamatta niitä ihmisiä, joilla oli vaikeampaa, kuin itselläni silloin niin luultavasti tuntisin nyt huonoa omatuntoa ainakin siitä, että olisin niin paljon parempi ihminen, kuin mitä muut ovat.

Yksinkertaisesti: jos olisin parempi ihminen, olisin joku toinen.

Kylmiä ja kaatuneita,
keikkuvia, kerjäläisiä ja kaiken kieltäjiä.

Niitä, jotka raitiovaunussa puristavat pylvästä
rystyset valkoisina
ja pelkäävät yli kaiken vieraitten aivastuksia.

Sellaisia, joiden kasvoja saa aurinko kutittaa
niitä, jotka eivät itse pyyhi perseitään
niitä, jotka syövät tikkukaramelliä
ja niitä, jotka vihaavat lappuliisoja
eivätkä koskaan kiroile tai koske mukiin.

Niitä, joiden on vaikea tuntea
tai puhua tunteistaan.

Ne, joita emme ymmärrä tai tunne,
jopa ne, jotka ohittavat aina kapakkajonon
setelit kourissaan.

Kaikke he
ja muutama muukin yksilö
eksyi tänään minun mieleeni,
kun olin suunnistamassa metsässä
seisomassa kivikasan päällä
otin itseäni niskasta kiinni
huusin niin perkeleen lujaa
ja hetken ajan minusta tuntui,
kuin olisin saanut iltapäivästä tukevan otteen
nilkasta kiinni,
mutta päästänyt irti
voittajana.

Katselen illalla tyhjää katua
televisiota, jonka ohjelmassa on kerrankin kestävää ajatusta.

Minun on hirveän vaikea myöntää kuolevaisuuteni,
mutta mikään ei viittaa muuhunkaan.

Ohutta puuta, sen tuoksun muistan,
kuin muunkin lapsuuden;
ajan, jolloin tein sopimuksen metsän kanssa.

Se on edelleen yksi harvoista, joka on pitänyt.

Tuntemattoman naisen huulet ovat niin ohuet,
että pelkään niiden särkyvän, kuin hauras ruukku.

Kylmä ilma särkee nivusissa,
kuin muisto,
josta ei voi luopua,
joka on myönnettävä,
mutta ei kuitenkaan hyväksyttävä.

Tänä iltana levitän ajatuksiani, kuin sulatejuustoa näkkileivälle.
Se on maukasta.

Olen pitkäaikaisesti masentunut,
mutta pitkästä aikaa olen lyhytaikaisesti toiveikas, optimistinen;
odotan hyvällä tavalla
vähän kaikkea.