Maali irtoaa vanhojen talojen seinistä
ja tippuu jalkakäytävällä vanhan naisen hattuun.

Renkaat vinkuvat, kuin pianistin sormet.

He ovat tulleet unohtamaan
ja tuomaan uutisen kohmeesta,
johon on helppo unohtua,
jossa on helppo nähdä unta:
unohtaa.

Olemme ensimmäisiä siittiöitä,
valoa ilman pimeyttä.

Tuuli juoksee perässämme katkennein hiuksin.

Kauniit ja kiiltävät muodot kaipaavat rakkautta,
jotakin tuntuvaa
mitä laittaa sisälleen.

Mihin haihtuvat numerot ja sarakkeet
meidän elämämme käsikirjoituksesta?

Sillä onhan suussa vielä hampaita,
murtuneita heinänkorsia,
kaikkialle lentäviä huuhkajia
sekä silmiä,
jotka luovuttavat kyyneleensä
Paremman Maan toivossa.

Ilta kaappaa lentokoneen taivaalta
ja aidat rakennetaan ympärille
nostattamaan kansan mielenkiintoa.

Me odotamme,
näemme avattuja kirjekuoria.

Ympärille kasvaa tungosta
ja runoilijat myyvät lippuja sisälle
antavat avaimet käteen.

He astuvat sanojen maailmaan
lompakko tyhjänä,
mutta onnellisina.

Lasi kuivuu, kuin tuoreen hunajan aallot.

Ja niin möyrivät ajatukset
mieliemme pelloilla,
jotta ne voisivat itää
ja täyttää aittamme
hyväntuulisella kaipuulla.

Ei ehdoitta, mutta rehellisesti
vain minua haluten
ja meren kaipaavaa kohinaa tarviten.

Viikattujen vaatteiden,
suljettujen säilykkeiden
ja pinnalla kelluvien muistojen illassa
kaipaan naista,
joka puhaltaisi kasvoilleni,
kuin hyväntahtoinen havumetsä.

Tarvitsen toimivaa purkinavaajaa,
sanomalehteä, jossa on vielä toivoa huomisellekin,
kampausta, joka voi olla sotkuinen hienolla illallisella.

Kuivuvien vesipisaroiden jälkiä
on jämähtänyt kadunpuoleisiin ikkunoihin
kertomaan satua ajoista, jotka ovat jo olleet
aina uudelleen erilaisina palaten.

Sillä ajallaan suru helpottaa
jokaisessa.

Taitetut postikortit puhuvat kieltä, jota emme aina osaa
tai edes jaksa ymmärtää.

Polkupyörän pyörät pyörivät
ja lapsi etsii lasta
punakahvainen yleispuukko shortsiensa taskussa.

Kolikon kasvot katoavat
ajan patinan määrittämättömään möhnään,
viulut soivat kliinistä kilinää
ja sortuvat sävelet taittavat muistoja menneistä ystävistä,
joiden haudoille me istutamme palavan kirkkaita kukkia
kuumana kesäpäivänä Maunulassa.

Kynnet leikataan
ja aika on likaa niiden alla.

Horsmakiitäjä tarrautuu kuolemaan kiinni
Unioninkatu 45:n kohdalla.

Riisiä heitetään avioparin jalkoihin
ja puolueohjelmiin piiloitetaan jälleen laillisia valheita.

Mutta kuka takoisi kultaiset kahleet
ihmisen ja metsän välille,
jotka hohtavat punaista, kultaa ja purppuraa
vasten mustaa maailmaa?

Sellaisina ja tällaisina hetkinä
ei toisista voi puhua sanallakaan:
vain luonnon liikkeet ja minä
olemme yhtä
olemme totta.

Vain etanan lima nurmikolla,
jänisten kaivamat kuopat ja sisään pyrkivä hyönteinen
ovat pensseleiden myötämielinen liike,
joka maalaa menneen
ja valöörittää tulevaisuuden.

Ei veljeys katoa
vaikka sanat loppuisivat.

Ei sitä valita,
ei sitä kadoteta
vaan siihen synnytään
ja se eletään läpi
katuen ja katsoen,
vihaten ja rakastaen.

Ja sitä miettiessäni
minä ihmettelen
mihin aikaan on huuhkaja ehtinyt lehahtaa
sinä mustana henkäyksenä
sinun rintakehäsi päälle?

Onko hiekka kengissämme hiertävää
vai olemmeko me vain kasvaneet ulos luonnosta,
josta niin kauniisti aina puhumme?

Ja silti minä haluaisin ojentaa sinulle osan sitä
ikään kuin lupauksena ja muistutuksena,
että osaan minäkin vielä vähän rakastaa
ja pitää sinua, niin kuin pidetään sellaista, josta välitetään,
muttei missään nimessä
kuten kukkaa kämmenellä.

Ei siis turhan hellästi - ei liian karheasti
vaan niin kuin sulka,
joka
tippuu
lintunsa
takista

koskaan siihen lupaa pyytämättä
minä haluaisin katsella sinua,
sinun silmiäsi
metsässä,
joka ei vastaa kuten sinne huudetaan,
mutta joka on rauhaisa sille,
jolla ei ole syntejä tunnollaan.

Niin ovat valuneet tähänastiset ajat,
kuin rapparin laasti:
kovettunut arvaamattomaksi veistokseksi,
joka ei ole vielä valmis.

Ja silti olen minä
jo sitä kiireisesti esille viemässä.

Nuori kun olen
ja siksi vähän hätäinen…

On hetkiä,
joista ei osaa puhua,
kuin vertauskuvin:
huulia, joita tahtoisi suudella,
mutta nurmikko on liian kuivaa,
sänki karheana maailma suostuu yhteen syleilyyn
ja tervapääskyt liitävät kierolla taivaalla
yhden illan ajan
me nostamme maljakoita kohti sitä
palvomme sitä,
kuin kadotettua rakasta.

Vielä onko katseita, jotka ottavat vastaan,
uskaltavat?

Kaikki muu
oli tavalla tai toiselle epätodellista,
pois tästä maailmasta.

Hiekka puhalsi puistikoissa,
paksua savua leijui ilmassa,
kun me katselimme nuoruutemme katoavan hetki hetkeltä
kohti jotakin tuntematonta,
jossa vallankumouksella ja kapinalla
ei ole enää minkäänlaista arvoa tai sijaa.

Olimme kasvaneet läpi laman
nähneet myös paljon kultaa ja kunniaa,
valkoisia linjoja ravintoloiden vessoissa,
ja kuulleet kaikki suhisevat puheet,
jotka kumpusivat jostakin toisesta maailmasta.

Me olimme juoneet niin monta maljaa,
ettei kukaan pystynyt enää erottamaan,
missä edellinen loppui ja uusi taas alkoi.

Olimme tunteneet tuoreen ruohon tuoksun sieraimissamme,
jättäneet mustaa aerosolia seiniin
ja lyöneet pullot sirpaleiksi
toisten samanlaisten kalloihin.

Aamunsarastuksen ja lokkien roskakorirääkymisten myötä
me olimme kuluttaneet kaiken mitä kulutettavissa oli
eikä jäljellä ollut enää mitään
vaikka oikeastaan melkein kaikki kokemuksemme olivat valheellisia
ikään kuin oikeiden tapahtumien ja tunteiden heijastuksia.

Jäljellä oli enää vain ystävyys
ja senkin muoto sekä kestävyys
tuntui hauraalta.

Uskoimme ehkä liikaakiin siihen kirjoitukseen,
joka taas jonain arkisena päivänä
buffataan pois tuosta tutusta kiviaidasta.

Muistaako kukaan meitä enää silloin
tai sen jälkeen?

Sen näyttää aika
ja me päätämme.

Nuku!
Nuku nurmilintu,
mutta muista myös herätä.

Sillä lapsen koti
on maalla,
maanpäällä.

Kylmä tuuli voi puhaltaa,
vanhemmat rikkoa vastaan,
opettajat sortaa,
mutta haaveile! elä! uskalla!

Aapisesta älä kaikkea usko,
televisiosta älä ollenkaan,
internetistä vielä vähemmän.

Silti muista rakastaa,
vaikka maa on levoton
pysy sinä rauhallisena.

Anna kukkien kasvaa,
kerää niistä muutamia
pahojen päivien varalle
ja katso kaukaisimpiinkin tähtiin.

Pyri aina tekemään
niin kuin tiedät.

Älä pelkää polkuja,
älä kiviä niillä.

Anna sydämesi sykkiä,
peuhata, pomppuilla.

Juokse, sure, itke ja huuda!

Sillä elämä on armoton,
mutta unelmilla on suuret siivet.

Käytä niitä jokaisena päivänä.

Ei sinua voi mikään pidellä,
jos tahdot.

naapurin isännältä katkeaa jalka
samaan aikaan saunapolulla.