Aamu-usva Punavuorenkadulla
Kebablaatikko kädessä
olen teutaroinut pitkin lumisia kujia
kohti kotia,
jonka pimeydessä olen syleillyt
ennenaikaista kuolemaa,
kuin rakastellen viimeistä kertaa
menetettyä rakasta
aina rakeiseen aamuun asti.
Olen kulkenut sen läpi niin usein:
polttanut reikiä usvaan,
jossa tuntematon ihminen
pitää käsiä kehon ympärillä
pehmeät rinnat vasten sydäntä,
mutta kuitenkin niin etäällä siitä
mitä haluaisi todella tuntea.
Sellaisina öinä olen kuullut
kuinka Lasse laulaa Morgon dimmaa
ja samalla seinän mustavalkoiset valokuvat
ovat salaa supattaneet selän takana
hihittäen elämän tuskalle,
jota olen ollut niin täynnä
ymmärtämättä sitä, että matka,
jota myöhemmin muistelen lämmöllä ja kaiholla
muodostuikin juuri niistä hetkistä,
jotka olisin halunnut vielä alkuviikosta
pyyhkiä pois päiväjärjestyksestä.
Siksi ei pidä solvata itseään
tai eskapistisia elämäntapojaan,
jos maanantain aamupäivästä
kumoaa työpaikan taukotiloissa Beroccaa
ja toivoo olevansa vielä äitinsä kohdussa
keräämässä voimia alkuviikon aherrukseen.