Mieliemme pelloilla

Ei
koskaan
kauniimpaa
saa
liimata
ennalleen
särkyy
takaisin
kun
korjata
muistoa
ei
koskaan
maljakkoa.

(C) JJPL

Kun lapset kasvavat niin isoiksi,
ettei pilven muodostanut nousuliike
enää niitä jaksa kannatella
ne putoavat alempiin ilmakerroksiin
ja äidit jäävät katselmaan jälkikasvuaan
epävarmoina ylhäältä käsin.

Harvoin sitä tulee ajateltua,
että näemme aina lumihiutaleet
pitkän matkansa viimeisessä vaiheessa
hengästyneinä vanhuksina,
jotka lepattavat kohti loppua
lähellä viimeistä hengenvetoa.

Kuolema on kaunista.

Miltä maistuu keitetty valhe?

Onko se löysä,
kuin isoisän kulli
senioritalon askarteluhuoneessa?

Onko se,
kuin kahvikupin tipputtamat kikkareet,
ne ruskeat renkaat,
jotka jöpöttävät ruokapöydän pinnalla?

Oletko koskaan silloin
saanut omistajaa kiinni,
kun se on ollut itse teossa
taluttamassa mukia aamiasbuffetissa?

Onko sen jälkeen enää mahdollista
hypätä renkaiden sisälle
ja valua alas valkoiseen,
kuin muurahainen,
joka on erehtynyt kondomia liukumäeksi?

Kuka siihenkään osaisi vastata,
en ainakaan minä.

Keitä sanoja kattilassa,
heitä haavoista joukkoon hyppysellinen suolaa
ja valuta al dente ajatukset siivilän läpi.

Laita lauseet takaisin kulhoon
ja kaada päälle oivallusöljyä,
etteivät ideat kuivuisi heti pohjaan kiinni.

Kokkaa kastikkeeksi luomulyriikkaa,
puhdasta pohdiskelua ilman lisäaineita
(mieluiten mieliemme pelloilta).

Raasta lopuksi ripaus rakkautta
kotona saaduista kosketuksista
ja lounas on valmis.

Bon Appétit!

Jos ihmisellä ei koskaan ole aikaa
jutella niitä näitä
spurgun kanssa kadulla
niin ei hänellä koskaan ole aikaa
oppia itseäänkään tuntemaan.

Lasi toisensa jälkeen
sanoilla päällystettyjä iltoja,
kirjoilla vuorattuja vuosia.

Alan ymmärtää
mihin kortteliin olen eksynyt,
kenen viiniä juon.

Kävimme muutaman Helsinki Poetry Connectionin aktiivin kanssa äänittämässä Juha Potkan studioilla Tuukka Terhon runoja kokoelmasta Huulilla, nolo tuuli.

Runot löytyvät osoitteesta:http://www.myspace.com/huulillanolotuuli

Kebablaatikko kädessä
olen teutaroinut pitkin lumisia kujia
kohti kotia,
jonka pimeydessä olen syleillyt
ennenaikaista kuolemaa,
kuin rakastellen viimeistä kertaa
menetettyä rakasta
aina rakeiseen aamuun asti.

Olen kulkenut sen läpi niin usein:
polttanut reikiä usvaan,
jossa tuntematon ihminen
pitää käsiä kehon ympärillä
pehmeät rinnat vasten sydäntä,
mutta kuitenkin niin etäällä siitä
mitä haluaisi todella tuntea.

Sellaisina öinä olen kuullut
kuinka Lasse laulaa Morgon dimmaa
ja samalla seinän mustavalkoiset valokuvat
ovat salaa supattaneet selän takana
hihittäen elämän tuskalle,
jota olen ollut niin täynnä
ymmärtämättä sitä, että matka,
jota myöhemmin muistelen lämmöllä ja kaiholla
muodostuikin juuri niistä hetkistä,
jotka olisin halunnut vielä alkuviikosta
pyyhkiä pois päiväjärjestyksestä.

Siksi ei pidä solvata itseään
tai eskapistisia elämäntapojaan,
jos maanantain aamupäivästä
kumoaa työpaikan taukotiloissa Beroccaa
ja toivoo olevansa vielä äitinsä kohdussa
keräämässä voimia alkuviikon aherrukseen.