Sukujen hiljaisuudesta
Minun on täytynyt kaataa maalia kadulle
voidakseni kuvitella taivaan,
nähdäkseni sen värit ihmisten huulilla.
Minun on täytynyt potkia viattomia
ja polttaa vihan linjat itseeni
oppiakseni kulkemaan niiden vierellä.
Minun on täytynyt huutaa avaruus rikki
ja katsoa sammakon sisälle
kuullakseni kuiskauksen itsestäni
sekä sukujeni hiljaisuuden
sen reunalla.
Minun on täytynyt hengittää kaikkia savuja,
kaapia syntymäni esille
niiden alta
ja tunkeutua kanuunoiden lävitse.
Minun on täytynyt viiltää metsältä sormi poikki
ja kantaa hauki sen kämmenelle,
tuntea kuinka lapio uppoaa multaan
juurienkin läpi,
jos vain uskaltaa polkaista.
Minun on täytynyt laukata jonon edessä
ja nelistää sen takana,
kahlata tuntemattomien kanssa pakkasessa.
Minun on täytynyt kiinnittää pellolle valkoinen lakana
ja odottaa lepakoiden saapumista,
katsella kuinka ne peittelevät yössä toisensa.
Minun on täytynyt juosta mustalaisen rinnalla,
piilottaa jauhot kiven alle ja paeta
koskaan saalista takaisin hakematta.
Minun on täytynyt hiihtää sukupolvien salaisuudet esille:
luoda latu,
jota ei tarvitse seurata.
Minun on täytynyt kesyttää liskoja,
katsoa kuinka niiden hännät tanssivat rakkaudesta
ilman isiensä läsnäoloa.
Minun pitää vielä kertoa
äänen tämä tarina,
mutta sen jälkeen
ei minun koskaan enää täydy.