Mieliemme pelloilla

Minun on täytynyt kaataa maalia kadulle
voidakseni kuvitella taivaan,
nähdäkseni sen värit ihmisten huulilla.

Minun on täytynyt potkia viattomia
ja polttaa vihan linjat itseeni
oppiakseni kulkemaan niiden vierellä.

Minun on täytynyt huutaa avaruus rikki
ja katsoa sammakon sisälle
kuullakseni kuiskauksen itsestäni
sekä sukujeni hiljaisuuden
sen reunalla.

Minun on täytynyt hengittää kaikkia savuja,
kaapia syntymäni esille
niiden alta
ja tunkeutua kanuunoiden lävitse.

Minun on täytynyt viiltää metsältä sormi poikki
ja kantaa hauki sen kämmenelle,
tuntea kuinka lapio uppoaa multaan
juurienkin läpi,
jos vain uskaltaa polkaista.

Minun on täytynyt laukata jonon edessä
ja nelistää sen takana,
kahlata tuntemattomien kanssa pakkasessa.

Minun on täytynyt kiinnittää pellolle valkoinen lakana
ja odottaa lepakoiden saapumista,
katsella kuinka ne peittelevät yössä toisensa.

Minun on täytynyt juosta mustalaisen rinnalla,
piilottaa jauhot kiven alle ja paeta
koskaan saalista takaisin hakematta.

Minun on täytynyt hiihtää sukupolvien salaisuudet esille:
luoda latu,
jota ei tarvitse seurata.

Minun on täytynyt kesyttää liskoja,
katsoa kuinka niiden hännät tanssivat rakkaudesta
ilman isiensä läsnäoloa.

Minun pitää vielä kertoa
äänen tämä tarina,
mutta sen jälkeen
ei minun koskaan enää täydy.

Amatööripornossa on aitoa surua
ja epätoivoa,
kuin vanhoissa roskapusseissa.

Ne uinuvat jo kolmatta päivää
eteisen seinään nukahtaneena
eivätkä hoputa,
odottavat kiltisti omaa vuoroa.

Mutta miksi meillä on kiire?

Onko meihin sisäänkirjoitettu taito
oppia pelkäämään kaikkea
ajan tiputtaessa hilsettä nahasta,
kuin muistutuksena maatuvaisuudesta?

Tosiasioita ei voi pyyhkiä harteilta
tai unohtaa ruokakaupan tiskille,
kuin haalistuvaa ostoskuittia,
jonka vaimo haluaa tarkastaa kotona.

Elämähän on bukkakea,
jatkuvaa konekivääreiden kalkatusta
kasvot täynnä uusia virtoja,
jotka jäävät astumatta,
mutta kuolema…

Se on shakki ja matti!

Se on rojut ränniin kertaheitolla!

Muistot leikkivät hetken vielä pihalla
pomppivat hyppynarulla,
laulavat typeriä lauluja,
silmät sidottuina naapurin tytön kanssa pussijuoksua
ja lopulta
pyöritään vielä hetki kuralammikossa,
syödään hiekkakakkuja kaiken päälle.

Kuolema.

Siinä on sentään naurua.

Ihtiriekot paukuttelevat kaarnarumpuja
sammaleen tuoksuisessa metsässä
ja miehen keuhkot rahisevat,
kuin katkeavat risut poluilla
tumman äidin palatessa kotiin
talvipakkasesta.

Ilta sylkee pellonlaidalle verta,
maalaa punaisella taivaanrannan,
jolla kukaan ei ota aurinkoa,
hiero kookoksen tuoksuista öljyä
päivittyneelle panssari-iholle.

Isäntäväen mentyä nukkumaan
savua nousee saunan suusta.

He katsovat hetken toisiaan
ja tekevät sanattoman sopimuksen,
josta me jaksamme puhumme
viisi minuuttia historian tunnilla.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Ihtiriekko

Mieli
heiluttaa virtaavan joen varrella
hentoja pajujaan.

Ne kestävät sen,
mutta taipuvat
niin helposti
ja niin pian
kulkevat puolen litran purot lävitseni.

Päivän valjetessa
rannat ovat kuivat,
jokien huulet rohtuneet.

Pohjoisen hengityksessä
nuotio savuttaa vielä
ja orpo kuukkeli etsii aamiaista.

Kuumien hiilien hehkua
ei enää näe,
kuin vaeltajan kasvoilla.

Rakkaani toi illalla valkoisia ruusuja,
asetteli niitä pitkin kotia
ja näytti kauniilta.

Se tarkoitti uutta alkua,
josta olimme jo puhuneet,
vaikka tiesimme sen tapahtuvan.

Maatessamme levottomina
hän sanoi taivaan olevan surua sinisempi
enkä saanut unta,
kun ymmärsin hullun kuun kulkevan
muovikassit käsissään.

Mieliemme kananmunakuoret
halkeilivat pitkin yötä
ja kivet olivat tyynyjä,
paidat kuivuivat ovenkarmeilla.

Vesi keinui lasissa,
kuin Rapid Eye Movement kasvoilla
ja levossa oli kuuden tunnin voima:
kyky sammuttaa lyhty ilman myrskyä.

Harvat tietävät,
että tässä asunnossa
asui lähes sata vuotta ennen minua
kapteeni, jonka kuulen vieläkin huutavan käskyjään yössä.

Hän tuntee kuoleman,
merikortit lakanoissa.

Vahvalla miehellä
on kilo kultaa kaulassa,
vuosien työ ranteissa
ja saman verran vaatteissa.

Musta lierihattu painaa kumaraan, kuin kuuluisuus
ja puku harteillaan
hänen katse on varjoissa
puhuessaan rakkaudesta
ja selviytymisestä:
oikeasta elämäntavasta.

Minä en siihen jaksa uskoa,
kun manageri huutaa influenssanaamarissa
ja vaatii yleisöä kannustamaan
täällä kylmässä Pohjolassa.

Näen vain pienen pojan Jamaikalta,
joka on vieläkin köyhyyden kahleissa,
vaikka hänen nimensä
on nyt kultaakin kalliimpaa
ja rytminsä ruostumaton.

Onhan sitä helppo tuomita,
kun istuu lämpimässä kaksiossa
maassa, jossa voi valita
tukien ja terveyskeskusten vapauttamina,
työttymyyskorvausten ja eläkkeiden takaamina,
mutta silti
olisin kaivannut jotakin muuta.

Hetken aitoutta.

http://userserve-ak.last.fm/serve/_/5240150/Barrington+Levy+925764191_l.jpg

Televisio toitottaa kiristyvästä taloudesta,
kertoo vakavalla äänellä väärennettyjen lääkkeiden vaaroista
ja hytkyttää minua kumirintojen hauskalla huumorilla.

Radio pörisee mielenkiintoisista menovinkeistä,
näyttelyistä, gallerioista, museoista, luennoista, vierailuista
ja televisio-opas täyttyy täysin tuntemattomista henkilöistä:
isoveljistä, sinkkuäideistä, unelmien poikamiestytöistä ja tietysti tohtori Philistä.

Avatessani koneen
huomaan sähköpostiini taas tipahtaneen
uusia varoituksia:
Sinun webmailtili päättyy kolme (3) päivää. Kun olet lukenut tämän viestin, on parasta Vastaa tarvittavat tiedot päivittää postilaatikkoon.

sekä tietysti ilouutisia lottovoitosta:
This is to inform you that you have been selected for a cash prize of £800,000 (Eight Hundred Thousand British Pounds).

Ikkunasta näen kuinka raitiovaunut kirskuvat kurveissa,
metrot humisevat kiskoilla
ja taxit tuuppivat toisiaan iltapäiväruuhkassa.

Puhelin soi,
tekstiviestit kilisevät,
budjetit eivät pidä,
aikataulut eivät kestä,
Diilin Jethrolla ei ole tullin kanssa mitään tekemistä
ja unohdan tärkeitä tapaamisia,
jotka olen itse sopinut
ihan omaksi ilokseni ja
huolettomaksi ajanvietteekseni.

Etsin oikeanlaisia lamppuja,
tarpeeksi isoja vaatekaappeja,
mukavia sohvia,
kiiruhdan Ikeassa, Hong Kongissa, Plantagenissa, Gigantissa
enkä enää edes ole varma
missä maassa olen ostoksilla.

Luen lehdestä merkityksellisiä uutisia
kameravalvonnan lisääntymisestä kaupungeissa
ja pohdin terveellisempää ruokailua,
superfoodia, pähkinöitä, marjoja, taateleita,
iltalenkkejä, HK:n sinisiä
ja valkoisia malluja,
jotka pitäisi jättää polttamatta,
kun ne tuhoavat sademetsät
ja joku keuhkosyöpäinen cowboy
jossakin toisella puolella maailmaa
kaataan whiskycolaansa
taas lisää potkua.

Kaiken tämän keskellä
olen jostakin syystä unohtanut pysähtyä
ja kuunnella hiljaisuutta:
etsiä ääntäni sen kuiskauksista.