Mieliemme pelloilla

Tänään minussa on puolen oluen verran rohkeutta,
kun läpinäkyvä valo
liukastuu ikkunasta sisään.

Minä nousen uudesta kodistani ulos,
olen avomies:
haen kaupasta maitoa ja jauhoja
eikä lähtö tunnu siltä,
kuin söisin hitaasti tummaa leipää.

Nainen makuuhuoneessa soittaa levyjä,
kun pohdin mitä maksaa
unelmien toteuttaminen:
perintö, josta maksetaan veroja
sukupolvesta toiseen.

Marraskuun ensimmäiset päivät
sutivat hitaasti partaani
ja hyppään sanomalehden sivuilta pois.

Joku koputtaa.
Avaan silmään katsomatta.

Kaikki minkä saa todistusten kautta
on itsestään pois annettua,
mutta se mikä pyytämättä lahjoitetaan
tulee aina omaa olemaan.

Jätesäkki olalla
kuljen kepeänä etelään,
kuin kesälomalle lähtevä.

Potkin samalla sateenvarjoja syrjään
ja syljen sattumalta vastatuuleen
kuten runoilijoilla on syksyisin tapana.

Kuulen Carrolsin kulmalta
Kalevalan lorisevia loppusointuja,
kun sanat palaavat
harharetkiltään kuulijoiden kalloihin.

Vastaani tulee mies,
jolla on sieraimet eri paria
ja naama kuin pistorasia.

Vaikka sateella on varmasti vaikeaa
hymyilee hän silti minulle,
kuin harvoille ja hyville,
jotka ovat juuri kotiin tulossa.

Ei ole vaikeaa jättää maata alta,
kun horisontissa laiva
irrottaa jo satamasta otettaan.