Rohkeus viiltää peukalon poikki
Rohkeus viiltää peukalon poikki
ja ne, jotka eivät itseltään mitään kiellä
saavat nähdä kaiken
ja itsensä kaikkialla
sen kanssa.
Putoavaan palaan mahtuu haihtuneet ystävät,
kadotetut aurinkolasit,
haalarinuoret, jotka pakenevat toisiinsa
uskaltamatta itseään sen keskeltä etsiä
ja tanakat miehet hoippuvat koteihinsa,
jossa odottaa vain muistot siitä
mihin haluaisi palata.
Siellä on punaiseksi niistetyt nenät,
sammuneen tulen hengitystä nuuhkivat kuukkelit,
pohjaton julmuus
itselleen ja rakkailleen,
koska anteeksi ei voi antaa
sitä mitä ei ole tehnytkään.
Hallaisella nurmella lepää kynsi,
sormenjäljestä luontevampi puoli,
kuivuneet punaviiniveret,
kalastajien savuavat piiput,
kun he merta tuntematta
luottavat tuuleen
ja hampaitaan ilkeästi väläyttelevään koiraan,
jonka karvat seisovat pystyssä,
kuin sotilaat
tekojaan ymmärtämättä
vaistojensa varassa.
Se kasvaa vielä takaisin,
mutta ei koskaan samanlaisena,
ei siinä ole enää katkottuja viivottimia,
huijattuja turisteja
ihmettelemässä laskua kalaravintolassa
tai kraanaveden kuplien pohjattomia lupauksia.
Siinä ei ole niitä tuntemattomia askelia,
jotka jokainen ottaa alussa,
vaikkei osaa vielä edes kävellä
ja sitten joku ymmärtää yhtäkkiä pelätä
eikä uskallakaan enää edes hiipiä
kumppaniaan vastaan
kaupungissa,
joka hikoilee syyssadetta kasvoille.
Se löytyy peukalosta,
jonka rohkeus voi viiltää poikki,
mutta on pelkuruutta,
jos siitä kaikesta
ei suostu tarpeen vaatiessa luopumaan.