Mieliemme pelloilla

Bussissa Arabianrannassa
vanha mies huutaa keskiosassa:
Ei tarvitse nousta!
Mä jään pois toss Kurvissa…

Kivimuurien keskeltä nousevat uudet asvalttirunoilijat,
kun kaupunki hengittää
ja me hengitämme sen mukana,
sen luvalla.

Helsinki kasvaa,
se muuttuu ja kukoistaa,
mutta ainostaan hetken
kuten talvi ja jää,
josta kesällä on todisteena vain virtaava vesi,
mieliemme verkkokalvoihin tatuoidut muistot.

Hyväntahtoiset oivallukset
karkaavat pakoputkista taivaalle,
kuin profetiana väitteestä,
että ihminen hyödyntää itsensä vielä hengiltä.

Ovet avautuvat, sulkeutuvat,
ajatukset kulkeutuvat kohti sitä kiehtovaa naista,
joka jostain syystä jää aina tuntemattomaksi.

Hän katselee taas takapenkillä ikkunasta ulos
Vallilan siirtolapuutarhalle päin.

Näkeekö hän siellä miehen,
joka Porthaninrinnettä ylös noustessaan
tuntee pistoksen ja kaatuu maahan
talven hiekoitus selkänsä alla?

Kirkon viisari rasahtaa eteenpäin,
kun auringonsäde syöksyy miehen silmästä sisään
tulee rauha
ja se pieni kuolematon lause
juoksee jo vapaana runossa,
vaikkei hän ole vielä edes ehtinyt sulkea
heijastukselta silmiään.

Rohtuneiden huulien,
loskaisten jälkien,
tuntemattomien mustelmien
ja tiskaamattomien astioiden asunnossa
sutisevat sielukkaat tunnelmat,
kun kerrankin vien voiton maanantaista.

Kahvitahrat keittiön pöytäliinalla
ovat aitoa elämää
ja vilpitöntä taidetta,
ei vain epäonnea
toisin, kuin usein tällaisina päivinä.

Ei ole ketään,
jonka kanssa antaisin sulkien harmaantua,
mutta toisaalta ei ole myöskään mitään,
mikä voisi minut nyt polkea
pois tästä hetken hyvästä olosta.

Onhan sentään muistoja,
joiden kanssa voi hillitysti hymyillä
ja hyvinä hetkinä jopa nauraa.

Vaikka rintaan pistää
ja keuhkoihin sattuu
niin uskallan silti antaa
pahoille tavoille vielä pikkusormen.

Koko kädestä en kuitenkaan luovu,
en nyt - enkä koskaan.

Olen pieninä murusina
tämän kaupungin kaduilla.

Piirrän kuvaa isäni pakahduttavasta hiljaisuudesta.

Kohdusta hautaan
täällä kuljetaan aukioilla,
joilla ei tunnu olevan ketään
minua varten.

Ei ole syliä, johon laskea päätä,
ei leipää, jota murtaa,
ei kättä, johon käden liittää.

On vain onttoja puhekuplia
ilman lohdullisia sanoja.

Niitän peltoa,
josta kasaan itselleni turvapaikan
ajalta, johon en sovi.

14.2.2009 julkaistussa Rikas runo -sanoja köyhyydestä -antologiassa on neljä runoani, jotka olen kirjoittanut nimimerkillä “Hartzino”. Kirjan voi tilata osoitteesta: http://www.suurikuu.fi/PublishedService?pageID=9&itemcode=9789525524703

Jätit lapun tyhjälle pöydälle
ja lämpimän muiston
yllättävien käänteiden illasta.

Sen kanssa menen nukkumaan
tänä yönä.

Suojakaasuun pakatussa sunnuntaissa
takit ratkeavat lopullisesti
paljastaen alastoman totuuden
ajasta, jossa valkeat höyhenet repivät perhosen siivet irti
uhmaten nousevien kaupunkien järjestystä.

Kapinalliset sävelet hiipivät
Stratocasterin kielillä,
kun haavat kirvelevät hiekkateillä
ja vaimot jättävät miehensä alttarille,
joka kasvaa kylmää sammalta.

Kämmenet painetaan kuivaan veteen
ja pinta heijastelee kalatiirojen viheliästä ujellusta
kertoen tarinaa loppuunpalaneista mainosmiehistä
sekä rollaattoriinsa tukevasta eläkeläisestä nimeltä Katumus.

Ei ole deodoranttia
peittämään tämän yksinäisyyden hajua.

Eikä puita,
joilla lämmittää yhteiselon saunaa.