Perimmäinen ongelma
30. Tammikuuta, 2009Runouden perimmäinen ongelma ja anti:
viesti ei koskaan tavoita toista
niin kuin oli tarkoitettu.
Runouden perimmäinen ongelma ja anti:
viesti ei koskaan tavoita toista
niin kuin oli tarkoitettu.
Ei ole unta, josta voisi herätä,
ovea, josta voisi astua,
kiveä, jota voisi kääntää.
On vain lattialle sammuneet Hesarit
ja kahvikuppien tatuoimat
ruskeat renkaat kirjoituspöydällä.
Keskellä talvea lokki huutaa,
kuin kevään ensimmäisinä päivinä,
jolloin aurinko lämmittää poskipäitä
ja kimaltelevia vesipisaroita tippuu ränneistä
tuoden luonnon oman rytmitajun esille.
Miten joku, jolla ei ole tahtoa
voi saada haluamansa?
Lääkäri lyö kumivasaralla potilasta polveen
ja potilas potkaisee tämän seurauksena lääkäriä
jalkojen väliin.
Roiskeet katoavat mustien raamien taakse taulussa.
Me haluamme rajata asioita,
koska on helpompi elää uskossa,
että ymmärrämme.
Mutta mitäänhän ei voi hallita
ja silti me käytämme koko elämämme siihen,
että hallitsisimme edes omamme.
Roskakorit täyttyvät rypistyneistä talouspapereista,
koska minulla on ikävä.
Kysymykset ovat, kuin kaloja
ja vastaukset, kuin kastematoja:
toiset loppuvat aina ensin.
Joskus kosketukset voivat olla,
kuin villasukat talvi-iltoina:
lämpimiä ja turvallisia.
Silloin on helppo nukahtaa
ja nähdä unta, joka ei kaipaa mitään
vaan ajatukset saavat nelistää
kuumilla hiekkateillä,
kuin hevonen, joka nauttii olemassaolostaan.
Ei yksinäisyydessäkään ole mitään vikaa,
mutta kyllä kaiken alku
on meihin polttanut lähtemättömän tarpeen
tulla näkyviksi
tavalla, jonka vain esteetön läheisyys
pystyy tarjoamaan.
Itsestäänselvyys ajatuksena,
muttei koskaan käytännössä.
Kuolemanpelon huoneistossa tuuletetaan tänä yönä:
me puistelemme mattoja,
poimimme parhaita hetkiä lakanoiden välistä
ja kauhomme pelokkaina taskuihimme
jotakin, jota rakkaudeksi erehdymme kutsumaan.
Pilvet heiluvat kattojen yllä,
kuun eteen valahtaneina,
kuin estääkseen meitä näkemästä
vääryyttä, johon haluaisimme tarttua.
Matka kuoleman ja elämän välissä
on hengenvedon mittainen,
mutta silti usein
liian pitkä.
Pienten kysymysten pöydässä
on helppo istua
ja käännellä asioita,
jotka me yleensä viikkamme kaappeihin
niiden tuntuessa liian naiveilta
tai kuluneilta,
vaikka todellisuudessa lapsuus
on turkoosi ikkuna,
josta näkee merelle asti.
Jostakin syystä me lopetamme näkemästä
ja ymmärtämästä ihmeitä,
joita jokainen selkeä päivä meille tarjoaa.
Eivätkö variksen jäljet lumessa
tai likaisen auton tuulilasiin piirretyt kirkkoveneet
ole luonteeltaan täysin samanlaisia,
kuin joskus pieninä?
Sillä lapsuuden ei tulisi koskaan katketa
vaan sen päälle pitäisi kasvaa pienempiä
ja hienovaraisempia tunteita,
hieman kuten tuuli kuljettaa dyyneille lisää hiekkaa
aina sen yrittäessä tavoittaa jotakin menetettyä.
Kaikesta ihmeellisestä
me luovumme pelkojemme takia
kasvaen aikuisiksi
ja sitä huomaamatta
kulkee vierellämme siili
15 miljoonaa vuotta vanhana
ja kikattaa lapsellisesti ääneen:
kasvukipuja!
Meissä on liikaa aikaa
ja siksi me pelkäämme sen loppuvan.
Aivastus kääntää sivua
ja ihon uurteet syvenevät,
piirtävät karttaa,
jota eivät osaa lukea.
Muistot päästävät läpi valoa,
joka heijastaa hetket
ajatustemme piirtoheittimellä
kankaalle, jota vain yksi katsoo.
Olemme unohtaneet roskakorit auki,
pöly kuohuaa sisällämme, kuin sävelet,
jotka siivet väsyneinä putoavat taivaalta.
Tummuus harhailee valtimoissamme
ja teot ovat pumpulia,
johon ei voi kuolematta nukahtaa.
Nimettömät kasvit nousevat sydämissämme
ja joku kaataa suuhumme vettä,
toivoo, että rakkaus kasvaisi
vielä jonakin päivänä ulos asti.
Säärien sileä pinta
virtaa valuna viemäriin
ja puheet loppuvat nopeammin,
kuin koskaan alkavat.
On tullut aika
satojen surujen puhaltaa
kuluneista kengänpohjista sisään.
Sillä jouset taipuvat,
kuin viattomuus, joka ei katoa,
mutta muuttuu soraksi.
Me kuristamme alastonta kaulaa
tehden sopimuksen metsästä,
jota emme omista.
Vihreydestä,
johon emme voi astua
käymättä itseemme.