Maanantaina antaudun sohvalle pötköttämään
eikä ensimmäistä kertaa
tuoksu lakanoissani nainen
viikonlopun jäljiltä.
Puhdas ja runsas,
kostea ja luonnollinen,
vapaa
ja samalla surullinen,
yössä suunsa aukaiseva,
valmis nainen.
Eikä siinä ole vikaa
enempää, kuin huulten jäljissä,
joita jo pian tiskaan pois vesilasista.
Illalla pesukone linkoaa vessassa.
Helppoja nauruja oluen äärellä,
pöytään tatuoituja tuopin jälkiä,
merkityksellisiä hajuja,
vierestä laahustavia toiveita
ja halauksia, jotka merkitsevät muutakin,
kuin eroa tai kohtaamista.
Se kaikki täytyy tallentaa kuvaksi,
en tiedä miksi,
kertoakseniko,
että olin minäkin täällä hetken ajan
ja vapautin ääntä,
hallitsin hetken hallitsematonta.
Kaikki täytyy muistaa:
kadunmies päästämässä ripulipaskaa Mannerheimintiellä keskellä päivää,
saapasjalkainen tutkija potkimassa parkkimittaria,
itseltään hengen riistäneet ystävät,
suihinotot lähipuiston nurmella,
katkenneet jääkiekkomailat,
rikkoutuneet ikkunat,
irronneet hampaat,
voimattomat lauseet parkkipaikalla,
kun nainen vaatii itkien päästä mielisairaalaan.
Sydäntä piikittää mahdollisuuksien taakka,
valintojen katkeruus raastaa keuhkoja,
vapaus kulkee, kuin kilpikonna
eikä olkimarsalkkaa näy tai kuulu.
Ehdokkaita on toisinaan ollut
niin kuin myös tekaistuja vastauksia,
vastaamattomia puheluita,
tahraisia lakanoita,
kuivuneita huulia ja turvonneita kasvoja.
On ehkä parempi vain hyväksyä
ja avata lehti
sattumanvaraisesti keskiaukeaman tienoilta,
lukea tovin siitä mitä tapahtuu jossakin
ja antaa olla,
vetää peitto takaisin korville
ja toivoa,
ettei kärpäseltä revitä vielä tänäänkään siipiä irti.
Jokaisella hetkellä
on oma muotonsa,
joka on aina täydellisin
mitä kyseisellä hetkellä voi olla.
Toisinaan käy niin,
että humalassa aamuyöllä oikaiset puiston läpi
ja joku ryöstää sinut,
potkii kylkesi mustelmille
tai sitten näet puiston hiekkakentällä variksia
kamppailemassa roskapussin kanssa
ei välttämättä nälkäänsä,
mutta välttämättömyyden lakien pakottamina.
Hetkien muotoja on hyvin vaikea ymmärtää
ja vielä vaikeampi niitä on hyväksyä,
mutta toisinaan käy niinkin,
että oivaltaa kuivien huulien, kylmän kahvin,
tylsien ajatusten ja halpojen savukkeitten
olevan ainoa mahdollinen,
ja siksi myös paras, muoto
mitä aamulla voi olla.
Se on vain hyväksyttävä,
kun postinjakaja tiputtaa laskun luukusta
ja jatkaa matkaa seuraavalle ovelle.
Teillä molemilla on nimittäin muotonne
ja voit olla varma,
ettei posteljoonin muoto
ole yhtään sen parempi,
vaikka se onkin erilainen.
Unettomuus ei vaivaa rohkeita,
sillä väsymys on käännettyjä kiviä,
tunnustettuja syntejä,
hävittyjä pelejä.
Toiset kulkevat tietään
tietämättä missä se menee.
Toiset katoavat kulman taakse
koskaan itseään siellä kohtaamatta.
Ilmaan nostetut jalat
pyöräilevät näkymätöntä polkupyörää,
joka on vapaus:
ainoa todellinen mahdollisuus
olla missä vain
vaikkei olisi edes minnekään menossa.
Verhot on laskettu ikkunoiden eteen,
veneet nostettu merestä maalle
ja päälle on pudotettu vihreät pressut.
Aina me odotamme kevättä,
jätämme kääntämättä avaimen ovessa,
toisinaan emme anna toisten edes kurkistaa
postiluukusta sisään.
Vaikka pitäisi vain hipaista variksen sulkaa,
napata muutama tähti taivaalta,
kulkea kohti valoa
pelkäämättä sitä,
että se voi paljastua
tietokoneen näytön kylmäksi heijastukseksi.
Sillä siihen asti on kontattava
kunnes oppii kävelemään,
unohtamaan raastavat keuhkot,
kadonneet ystävät
ja itseään vastaan rikotut ikkunat.
Joskus täytyy uskaltaa
kahlata tuntemattomien perässä
vain luottaen,
että kirjoitus vessan seinässä on totta,
ohikulkeva katse kadulla
jotakin ikuista.
Monet kengät me riisumme,
viikkaamme puhtaat vaatteet kaappeihin
ja valhetta siinä näkemättä
me haistelemme pesuaineen raikkautta,
kerromme toisillemme
kuinka hyvältä ne tuoksuvat.
Toisinaan täytyy luopua normeista,
tyhjentää laatikoita
ja nousta omista varjoista,
jättää astiat tiskaamatta,
hymyillä raitiovaunussa vieraalle
ja hyväksyä,
että puretutkin talot
elävät uusissa
vanhojen kaupunkien haudoilla,
vaikka joku muu
meidät aina lopulta kuoppaakin
niin itse me kävelemme
reunalle asti.