Yksinäisyys avaa paidannappeja
Olen freudilainen lipsahdus,
ruisleivän jauhot lautasella.
Tällaisina iltoina minä toivon,
että löytäisin puron virtaamaan lävitseni.
Syysmyrsky koputtaa kadunpuoleisia ikkunoita
ja minä voisin hieroa harteita, nukahtaa
myötämielinen hymy huulillani.
Aika värjää kulmakarvoja,
yksinäisyys avaa paidannappeja.
Poimimme kadulta
pudonneita, ystävällisiä sanoja.
Mustetahrat kaupungin kasvoilla
kaipaan puistoa,
jonka penkillä tuuli tanssii
valse tristeä sanomalehden kanssa.
Asvaltti kiiltää vanhuutta,
josta en halua luopua
ainakaan, jos ei sitä tarvitse viettää
kädet taskuissa.
Nojatuolissa piippu suussa,
yksin,
ilman hampaita.