Pjorts Tsaikovskin musiikkiin ja Alexandr Puskinin runoromaanin perustuva ooppera Jevgeni Onegin on kuvaus ihmisestä ja erityisesti rakkauden monimuotoisesta luonteesta. Oopperan tapahtumat sijoittuvat 1800-luvun Venäjälle. Kertomuksessa seurataan Venäjän parempiosaisten elämää päähenkilöiden Tanjan, Jevgenin ja Vladimirin surkean kolmiodraaman myötä.
Tanja on nuori naimaton nainen, joka maaseudulla asuessaan ihastuu siskonsa miehen (Vladimirin) ystävään runoilija Jevgeni Oneginiin. Tanja päättää rakkauden huumassa lähettää Jevgenille kirjeen, jossa tunnustaa tunteensa. Kirje menee perille, mutta Tanjaa alkaa hieman kaduttaa, koska hän sydämessään arvelee, että Jevgeni saattaa olla vain katala viettelijä. Ilmeisesti asia onkin juuri näin, sillä Jevgeni saapuu Tanjan perheen tiluksille takaisin (hän on heidän naapuri maaseudulla) ja ylenkatsoo Tanjaa. Tanja on murheen murtama.
Vladimir Lenski on pyytänyt Jevgenin hänen vaimonsa Olgan (Tanjan sisko) nimipäivätansseihin, jossa nähdään monenlaista lauluesitystä, tanssia ja ilakointia. Tansseissa Jevgeni alkaa vietellä Olgaa kostoksi siitä, että hänestä on levitetty ilkeitä juoruja. Vladimir suuttuu suunnattomasti tästä röyhkeydestä ja päättää haastaa Jevgenin kaksintaisteluun. Juhlat loppuvat ja kaksintaistelu järjestetään sillä seurauksella, että Olgasta tulee leski.
Jevgeni lähtee kiertelemään ympäri Venäjää ilman mitään järkevää määränpäätä. Hän tuntee katumusta Vladimir Lenskin tappamisesta, sillä he olivat pitkään hyviä ystäviä eikä kumpikaan suostunut eroamaan sovussa ennen varsinaista kaksintaistelua. Yllättäen Jevgeni kohtaa vanhan tuttunsa ruhtinas Gremin Pietarin seurapiireissä. Käy ilmi, että ruhtinaalla on tuore vaimo, joka paljastuukin Tanjaksi. Jevgeni huomaa Tanjan muuttuneen kauniiksi, hienoksi naiseksi ja haluaa Tanjan itselleen nyt, kun se ei ole enää mahdollista.
Jevgeni yrittää kaikin mahdollisin keinoin vietellä Tanjan, mutta ei siinä enää onnistu. Kertomus päättyy Jevgenini epätoivoon ja hän on saanut rangaistuksensa siinä, että jää kärsimään yksin rakkaudettomuudesta.
Tarinan konteksi ei nykykatsojaa välttämättä puhuttele enää samalla tavoin, miten se on aiemmin kansan mieltä saattanut askaruttaa. Ylhäisön kuvaus ja teoksen yleinen ilmapiiri tuntuu lapselliselta sekä juonen narraatiokeinot ovat varsin yksipuoliset sekä vajavaiset. Kuitenkin ihmisen perusluonne tuskin on alle 200 vuodessa paljoakaan muuttunut eikä varmaan tule koskaan muuttumaankaan. Tämä onkin teoksen tarinan ainoa valttikortti, sillä tänäkin päivänä ihmiset rakastuvat, ovat mustasukkaisia eikä kolmiodraamasurmatkaan ole vieraita otsikoita nykypäivän uutislehdissa. Surmat eivät ole herrasmiesmäisiä kaksintaisteluja vaan ennemmin humalaisia puukotuksia ja vesurin kohtalonomaista heiluttamista, mutta samat elementit ovat edelleen voimissa ja voivat hyvin.
Teoksen laulajat Satu Vihavainen (Tatjana), Tommi Hakala (Jevgeni Onegin), Jyrki Anttila (Vladimir Lenski) sekä Riikka Rantanen (Olga) käyttävät taitavasti ja puhtaasti ääntään. Erityisesti Hakalan ja Vihavaisen pitkät yksinpuhelut parhaimmillaan yltävät sellaisiin mittasuhteisiin, jonka ansiosta suomalaisella oopperataiteella onkin hyvä maine maailmalla. Laulajien voimakkaat äänet kulkevat pehmeästi ja määrätietoisesti Tsaikovskin musiikin kanssa toinen toisiaan täydentäen.
Teoksen sävelmaailma on kaikessa mahtavuudessaan ja inhimillisyydessään niin ajaton, että uskon sen tehoavan nykykatsojaan vähintään samalla tavalla, kuin yleisöön ennenkin. On mahdollista, että nykyajan valtavan musiikkitarjonnan keskellä Tsaikovskin kaunis, uhmaava ja herkkä äänimaailma tarjoaa jopa voimakkaampia kokemuksia yleisölle, kuin ennen vanhaan, jolloin klassinenmusiikki on ollut lähempänä jokaisen arkea. Tsaikovskin musiikki tukee loistavasti kaikkea sitä vähää ja epäaidon tuntuista mitä lavalla tapahtuu. Ilman hänen musiikkiaan teos olisi vain karhea ja eloton kuori puussa, joka olisi sisältä laho eikä näin ollen kasvattaisi edes kesäisin vihreitä lehtiään.
Musiikin lisäksi Puskinin runoromaani, jota teoksen kerronnan pohjana käytetään, on kielellisesti kaunis ja vaikuttava. Kuitenkin nykykontekstissa nuo ajattomatkin aiheet, joita hän käsittelee, tuntuvat imeliltä sekä kulahtaneilta, sillä lyyriset ilmaisukeinot ovat kehittyneet ja muuttuneet niin valtaisasti teoksen luomishetkestä. Yksinkertaisesti kauniit ja heleät kielikuvat eivät enää tehoa nykyihmiseen. Tänä päivänä yleisö haluaa shokeeramista ja yllätyksiä, joita valitettavasti Puskinin kauniit kielikuvat eivät enää tarjoa.
On mahdotonta väittää noita kielellisia ilmaisukeinoja epäaidoiksi, sillä sitä ne eivät ole, mutta nykykatsojan on varmasti vaikea päästä sisälle teoksessa käytettävään kieleen. Kyseinen kieli on kieltämättä eläväistä ja kaunista, mutta se ei tänä päivänä heijastu nykykatsojalle enää siinä samassa romanttisessa asussa, kuin ennen vaan näyttäytyy pikemminkin kliseinä ja mauttomuuksina, vaikka todellisuudessa ilman noita oman aikansa taitureita, joihin Puskinkin ehdottomasti lukeutuu, ei voisi olla niitä lyyrisiä ilmaisumuotoja, joista nykyään saamme niin monimuotoisena nauttia.
Toisaalta koko oopperaa voi tulkita oman aikansa lapsena, jolloin se on varmasti ollut vaikuttavampi ja todentuntuisempi, kuin tänä päivänä, jolloin onneksi ainakin tietyt tahot pyrkivät kuromaan noita yhteiskuntaluokkien valtavia eroja kiinni, joita ooppera hieman elitistisena taidemuotona ei kovin mielellään tunnusta. Omana aikanaan, 1800-luvun lopussa ja pitkälle 1900-luvulle, teosta ei ole varmasti käynyt katsomassa sellaiset ihmiset, jotka eivät siihen olisi tavalla tai toisella pystyneet samaistua. Porvarit sekä ylempiluokka on käynyt oopperassa ja heille tarinan ulkoiset tekijät ovat varmasti olleet lähempänä sydäntä, kuin sillä köyhällä valtaväestöllä, joka tuolloisenkin Venäjän on muodostanut. Sama väite pätee melko hyvin kaikkialla muuallakin, missä teosta on yli sadan vuoden ajan esitetty.
Oopperan vahvoihin puoliin voi melko kevein mielin kuitenkin mainita Suomen Kansallisoopperan itse tekemät lavasteet, jotka parhaimpina hetkinä vetävät vertoja mille tahansa maailmanluokan oopperatalolle. Jevgeni Oneginin lavastukset eivät olleet sitä mahtavinta ja parasta puolta, mitä kansallisooppera pystyy tarjoamaan, mutta ne olivat kuitenkin siinä määrin vaikuttavat, että ne pystyivät luomaan selkeän sekä yhteinäisen visuaalisenilmeen teokselle. Myös harvinaisena herkkuna teoksen lavasteissa nähtiin vedenkäyttöä, joka elementtinä on katoava niin oopperassa kuin teatterissakin tänä sähköisenä aikakautena. Veden käyttäminen luonnollisesti lisää erilaisia turvallisuusriskejä, mutta toisaalta kyseinen elementti toi esitykseen sitä pientä taian tuntua, jota oopperan olisikin syytä voida nykykatsojalle tarjota.
Myös teoksen puvusteet olivat korkealuokkaiset ja ne tuntuivat tukevan sekä lavastusta, teoksen juonta, teemaa sekä musiikkiakin. Henkilöhahmojen puvut olivat tyylipuhtaita oman aikakautensa edustajia ja ne loivat uskottavan vaikutelman 1800-luvun Venäjän ylemmästä väestöstä. Puvustuksen, kuten myös lavastuksen, laadukkuudesta kertoo juuri se, ettei niihin kiinnitä sen erityisemmin huomiota ainakaan siinä mielessä, että niitä olisi alkanut epäillä tai kyseenalaistamaan. Puvut istuivat hahmoille hyvin päälle ja laulajat näyttivät liikkuvaan lavalla sutjakkaasti sekä luonnollisesti.
Kaiken kaikkiaan teoksen elementit tukivat hyvin toisiaan tarjoten oopperaelämyksen, joka ei ollut ainutlaatuinen, mutta miellyttävä. Teoksen ilmeen nykyaikaistaminen tapahtumapaikkojen vaihtamisella ja arkisempien ihmisten kuvaamisella tekisi teoksesta varmasti entistä puhuttelevamman. Uskon, että myöskin se ylväs ja jalo tunnelma, joka oleellisesti oopperan perusluonteeseen kuuluu, säilyisi siitä huolimatta tässä yhdestä maailman suosituimmista venäläisoopperoista, joka jo yli sadan vuoden ajan on ihmisiä ympäri maailmaa koskettanut.