Kun tuuli juoksee silmät vettyneinä pakoon
niin nopeasti,
etten ehdi haistaa sen tuomia tervehdyksiä
pitelen kuollutta kalaa ylpeänä käsissäni
kosken partaalla
pellavapäisenä, etuhampaattomana,
polvet ruvella, kesyttämätön polte katseessani,
joka voisi potkaista niin lujaa, niin monta maalia,
että kaikki verkot repeäisivät, kuin se ensimmäinen immenkalvo,
joka huusi mennyttä kuten meri huutaa hukkujaansa.
Sellaisina ja tällaisina hetkinä
ei toisista voi puhua sanallakaan:
vain luonnon liikkeet ja minä
olemme yhtä
olemme totta.
Vain etanan lima nurmikolla,
jänisten kaivamat kuopat ja sisään pyrkivä hyönteinen
ovat pensseleiden myötämielinen liike,
joka maalaa menneen
ja valöörittää tulevaisuuden.
Ei veljeys katoa
vaikka sanat loppuisivat.
Ei sitä valita,
ei sitä kadoteta
vaan siihen synnytään
ja se eletään läpi
katuen ja katsoen,
vihaten ja rakastaen.
Ja sitä miettiessäni
minä ihmettelen
mihin aikaan on huuhkaja ehtinyt lehahtaa
sinä mustana henkäyksenä
sinun rintakehäsi päälle?
Onko hiekka kengissämme hiertävää
vai olemmeko me vain kasvaneet ulos luonnosta,
josta niin kauniisti aina puhumme?
Ja silti minä haluaisin ojentaa sinulle osan sitä
ikään kuin lupauksena ja muistutuksena,
että osaan minäkin vielä vähän rakastaa
ja pitää sinua, niin kuin pidetään sellaista, josta välitetään,
muttei missään nimessä
kuten kukkaa kämmenellä.
Ei siis turhan hellästi - ei liian karheasti
vaan niin kuin sulka,
joka
tippuu
lintunsa
takista
koskaan siihen lupaa pyytämättä
minä haluaisin katsella sinua,
sinun silmiäsi
metsässä,
joka ei vastaa kuten sinne huudetaan,
mutta joka on rauhaisa sille,
jolla ei ole syntejä tunnollaan.
Niin ovat valuneet tähänastiset ajat,
kuin rapparin laasti:
kovettunut arvaamattomaksi veistokseksi,
joka ei ole vielä valmis.
Ja silti olen minä
jo sitä kiireisesti esille viemässä.
Nuori kun olen
ja siksi vähän hätäinen…