Valuva kesäyö
Vanhat runoilijat hautautuvat aurinkoon,
kun hiekka valuu tunkkaisten pöytien päältä
maahan,
jossa virtaavat muistot, kuin tango.
On hetkiä,
joista ei osaa puhua,
kuin vertauskuvin:
huulia, joita tahtoisi suudella,
mutta nurmikko on liian kuivaa,
sänki karheana maailma suostuu yhteen syleilyyn
ja tervapääskyt liitävät kierolla taivaalla
yhden illan ajan
me nostamme maljakoita kohti sitä
palvomme sitä,
kuin kadotettua rakasta.
Vielä onko katseita, jotka ottavat vastaan,
uskaltavat?