Harri Hertell - runoJA JA novelleJA

Kestän jo melkein kaiken:
sanomalehden hauraan rapeuden ranteillani,
mutten hymyä
ilman epäilystä ja pelkoa,

siihen luottaen,
siihen vastaten.

Kestän
jo melkein kaiken…

Suomi on (hauen katkennut hammas)

Suomi on
keltavahveroita
sinitiaisia
eduskunnan 14 pylvästä
lakkautettu kirjasto
paskavesi Vantaan joessa
Sibeliuksen Karelia-sarja
kadotettu raha
myydyt yritykset

pikku poika
joka soittaa puhjennutta rumpua
jonka A. Edelfelt on maalannut
Runebergin ohjeiden mukaan
ehjäksi.

Suomi on metrossa päähän lyöty kirves
ja Hannu Karpon lahjoittama joulukinkku.

Suomi on huijattu vanhus
tekemässä kuolemaa
ilman ymmärrystä
omasta tilastaan.

Suomi on pommitettu Imatra
ja pystymetsästä poimitut miehet
viimevuosisataiset kiväärit olalla.

Suomi on päälle astuttu risukasa
kuihtuneessa havumetsässä
jonka viimeinen asukas
yksinäinen palokärki
soittaa nokallaan elegiaa.

Suomi on hautausmaa
jonka koristeeksi on rakennettu
kirkko
jonka sisällä kerätään kolehtia
Afrikalle.

Suomi on kalastaja-alus Itämerellä
ja nokkahauen poikanen Turun saaristossa.

Suomi on ministeri
joka puhuu nuorisolle
katsoen aikuisia
kollegoitaan
paksuja lompakoita
ja suu vain käy…

kuin vanhan höryveturin rattaat.

Suomi on puskutraktori
jolla on ajettu tanssilavojen yli.

Suomi on
Saarijärven Paavo
Sven Tuuva
vänrikki Stool
Sandels
unohdetut sotaveteraanit
jotka ovat pelkkä pulunpaskainen patsas
turistikiertueiden nähtävyytenä.

Suomi on abstraktia taidetta
kartalla
joka kuvaa maapalloa.

Suomi on 5 231 442 suomalaista
jotka (17.8.2004) hengittävät samaa Ajatusta
eri tavoilla.

Suomi on unohdettu runoilija
joka ei luovu vanhasta
puhki kirjoitetusta
Olympian kirjoituskoneesta.

Suomi on kirpputorilla myytävät tavarat
niiden omistajat
omistajilta ostavat ihmiset
sekä tavat
joilla kumpikin on hankkinut rahansa.

Suomi on harmaa taivas
Runebergin loistokas riimi
auringon valokeilat talojen takana
tunturit Lapissa
lahonnut punamultamökki Juhani Palmun maisemassa
jota myydään Nizzassa
kovaan hintaan.

Suomi on kommunismia
ja nuorten tahto
Lenin joka ratsastaa Stalinin viiksillä
kohti rajavyöhykettä.

Suomi on rantaan ajelehtinut mandoliini
nuotion äärellä
jossa savustetaan vanha kunnon Esox lucius
Väinämöisen instrumentin
alkuperäinen muoto.

Suomi on nuoriso
joka tuntee Finlandian
sen ikävän ohjelman tunnusmusiikkina
jota katsotaan aina itsenäisyyspäivänä.

Suomi on kaikki
mitä meissä on.

Se on rakastettu
hyväilty
unohdettu
ja heitetty raiskattuna jorpakkoon.

Suomi on se mitä tunnet
kun laulat Maamme-laulua
& vastaan tulee kohta:

kerran, laulus synnyinmaa
korkeemman kaiun saa!

  Maria (Haggren) Jotuni
 

   Maria Haggren syntyi vuonna 1880 kuopiolaiseen perheeseen, jossa kirjallisuutta arvostettiin sukupuoleen katsomatta. Tuohon aikaan Kuopio oli yksi suomenkielisen kirjallisuuden keskuksia erityisesti Minna Canthin tuotannon ja läsnäolon ansiosta. Haggren kävi Kuopiossa koulua vuosina

1887-1900. Osan tuosta ajasta samassa koulussa opiskeli myös toinenkin tuleva klassikkokirjailija: Joel Lehtonen. Haggren osallistui monen aikalaisensa tapaan sukunimien suomentamisaaltoon vaihtaen sukunimensä Jotuniksi. ”Jotuni” tarkoittaa muinaisskandinaavisten tarinoiden jättiläistä, joten nimen vaihto ei ollut ainakaan turhan kainosteleva. Tuleva kirjailija kuului vielä siihen sukupolveen, joka joutui hakemaan erityislupaa, jotta saisi naispuolisena henkilönä suorittaa ylioppilastutkinnon.

   Vuonna 1900 Jotuni jatkoi opiskelujaan Helsingin yliopistossa käyden kirjallisuuden luennoilla. Hän aloitti myös aktiivisen toiminnan savolaiskarjalaisessa osakunnassa, jonka parissa viihtyi muitakin kirjailijoita. Heistä mainittakoon ainakin Otto Manninen, Joel Lehtonen ja Jotunin tuleva aviomies Viljo Tarkiainen. 1900-luvun alussa Jotuni hakeutui päättäväisesti kohti kirjailijanuraa. Hän kirjoitti paikallisiin sanomalehtiin kritiikkejä, mutta kokoajan Jotuni teki samalla myös omia kaunokirjallisia ”harjoitelmiaan”, joista ensimmäiset julkaistiin vuonna 1902 Päivälehdessä. Kolme vuotta myöhemmin ilmestyi Jotunin ensimmäinen novellikokoelma nimeltään Suhteita. Samoihin aikoihin Jotuni lopetti opintonsa Helsingin yliopistolla.

   Maria Jotunin välit tutkija Viljo Tarkiaiseen lähenivät ja samalla myös muut ihastuksenkohteet vähenivät. Jotuni jatkoi kirjoittamistaan saaden tukea ja palautetta Tarkiaiselta. Vuonna 1907 Jotunilta julkaistiin toinen kokoelma Rakkautta, joka sai paljon huomiota ja kritiikkiä. Hyvin pian tuon toisen kokoelman ensimmäinen painos myytiin loppuun. Kaksi vuotta myöhemmin (1909) Jotunilta ilmestyi realistinen ja kiehtova romaani Arkielämää. Teos synnytti tuttuun tapaan kirjallisuuspiireissä keskustelua ja sitä väitettiin raa’aksi sekä epäsiveelliseksi. Arkielämän ilmestymisen aikoihin Jotunista oli jo tullut arvostettu naiskirjailija. Hänen kirjoihinsa suhtauduttiin kuitenkin varauksella, joka johtui ajan miesvoittoisesta hengestä.

    Arkielämää
 

   Jotunin ensimmäinen romaani Arkielämää on todentuntuinen ja voimakas kuvaus yhden päivän tapahtumista savolaisessa maalaismiljöössä. Siinä värittyy oman aikansa yhteiskunnan tunnot ja teot yhtenäisenä, kauniina, kuvana. Arkielämää käsittelee elämää, kuolemaa, syntymistä, rakkautta ja kohtaloa, niin naisen, kuin myös miehen näkökulmasta. Arkielämää on herkkä luonnonkuvaus tuoksuvine peltoineen ja vehreine metsineen, mutta samalla teos on myös psykologinen romaani, joka käsittelee kohtalon olemassaoloa sekä vaikutusta, erityisesti naisen huonoon avioliittoon joutumisen kannalta. Arkielämää esittelee kokonaisen maalaiskylän väestön, johon lukeutuu rikkaita ja rakkaita, vanhoja ja nuoria, kehitysvammaisia, hartaita kristittyjä, taikauskoisia piikoja ja hilpeitä renkejä.

   Arkielämää pitää pienehköstä sivumäärästään huolimatta sisällään useita erilaisia kerronnallisia muotoja ja tapoja. Romaanista löytyy lukuisia sisäkkäiskertomuksia, jotka ovat usein arkipäiväisiä, lähes triviaaleja, tarinoita milloin mistäkin. Teokseen mahtuu myös runonpätkiä, kansanlauluja, mytologisia kertomuksia, virsiä ja saarnoja.

    Ajallisesti romaani sijoittuu jonnekin 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun välimaastoon, jolloin maaseudun arkielämä oli ankaraa työntekoa, ruokailua ja siitä jutustelua, saunomista, kristinuskon jäykkyyttä ja taikauskoisen vanhan kansan kuiskuttelua. Ennen kaikkea Jotunin esikoisromaani onkin juuri sitä, mitä lupaa; kuvaus suomalaisen maaseudun arkielämästä kaikessa värikkyydessään.

   Arkielämää aikansa lapsena
 

   Arkielämän ilmestymisen aikoihin 1900-luvun alussa naisen aseman pohtiminen oli hiljalleen nostettu esille ja sitä myöten siinä oli myös havaittavissa pientä paranemista. Kirjallisuudessa eritoten Minna Canth oli keskittynyt ajamaan naisten oikeuksia ja tasa-arvoisuutta miehiin verrattuna. Kuitenkaan 1900-luvun alun Suomesta tasa-arvoisena maana ei voida puhua millään tavoin oikeutetusti. Erityisesti maaseudulla, jonne myös Jotunin Arkielämää sijoittuu, nainen oli vielä toisen luokan kansalainen, joka yhteiskunnan normien painostamana usein joutui väärän miehen kanssa naimisiin. Nainen ei suinkaan aina pystynyt valitsemaan miestä, jota sydämessään rakasti vaan useimmiten säädyn ja varallisuuden määrittämät ”säännöt” ratkaisivat todellisuudessa aviokumppanin. Näiden tosiasioiden valossa onkin selvää, että naisen aseman tarkastelu nousi ikään kuin pakon edessä Jotunin ensimmäisen romaanin yhdeksi keskeiseksi aiheeksi. Arkielämää useasti peräänkuuluttaakin hiljaa rivien välistä naisen valinnanvapautta. Romaanin naishenkilöhahmoilla on vahva taipumus alistua ”kohtalolle”, joka ohjaa heitä kohti vääriä miehiä.

   Arkielämää on tyylilajiltaan hieman epäsuorasti romaani. Teoksessa on kyllä kaikki romaanin pääpiirteet, mutta ennen kaikkea teoksen lyhyys, noin 130 sivua, kummastuttaa nykylukijaa. Romaanin tyylilaji suuntautuu 1900-luvun alun realismin piiriin, mutta Arkielämää poikkeaa useista saman ajan mieskirjailijoiden teoksista jo siinä, että se keskittyy yhden päivän tapahtumiin. Tällainen modernistinen tarinan aikarakenne yleistyi vasta vuosia myöhemmin suomenkielisessä kirjallisuudessa.

   Arkielämää poikkeaa myös Jotunin aiemmasta (ja tulevasta) tyylistä siinä, että teoksen vallitseva tunnelma on päällisin puolin varsin positiivinen, jopa optimistinen. Teoksessa vallitsee suhteellisen keveä tunnelma, vaikka romaanissa käsitelläänkin vaikeita asioita kuten raiskaukset, myrkytykset tai lasten kuolemat. Arkielämää ei kuitenkaan takerru mässäilemään niillä eikä teoksesta muutenkaan löydy suoranaisia inhorealistisia piirteitä kuten samoihin aikoihin useilla mieskirjailijoilla. 

   Teoksen aika-rakenteista

   Romaanin tarinan kronologista kulkua kannattelee teoksen keskeisin hahmo kiertolaispappi Nyman. Teoksen ensimmäisen kertomuksen kesto on yksi päivä. Tarinan kulkee aamupäivästä seuraavaan aamuyöhön. Kiertolaisena kylästä toiseen kulkeva entinen teologian opiskelija ”pappi Nyman” laahustaa uupuneen krapulaisena aamupäivän hiostavassa auringossa, mutta jo ilta-auringon laskiessa hän kulkee hilpeän humaltuneena pitkin kyläteitä. Samalla ensimmäinen kertomus kulkee tasaisen rauhallisesti Nymanin mukana eteenpäin.

   Teoksen sisäkkäiskertomukset antavat homodiegeettisten analepsisten myötä tietoa Nymanin ja koko muun kyläyhteisön menneisyydestä. Pappi Nyman kohtaa Koppellahden (tarinan varsinaisen miljöön) maisemissa useita kylän asukkaita, jotka ovat lähestulkoon poikkeuksetta Nymanille jo ennestään tuttuja.

   Ensimmäisen kertomuksen loppupuoliskolla Nyman ja Koppelmäen vanha isäntä ryypiskelevät yhdessä muistellen vanhojen ystävysten yhteisiä hetkiä vuosikymmenten varrelta. Heidän kahden keskustelut vievätkin tarinan sisäkkäiskertomukset kaikkein kauimmaksi ensimmäisestä kertomuksesta.

   Arkielämää pitää sisällään myös useita ulkoisia heterodiegeettisiä analepsiksiä, joissa kylän asukkaat muistelevat kuulemiaan ja kokemiaan tarinoita. Useissa kertomuksissa käydään läpi arkipäiväisiä asioita henkilöistä, joita ei esiinny ensimmäisen kertomuksen aikana. Osa ulkoisista heterodiegeettisistä analepsiksistä ovat pappi Nymanin lapsille kertomia tarinoita elämään ja moraaliin liittyvistä perusasioista. Arkielämää -teoksen lapset ovat uteliaita, mutta myös pelokkaita, kuulemaan kristinuskoon liittyviä ja sitä sivuavia ”totuuksia” Nymanilta.

Jotunin Arkielämässä tarinan ja tekstin järjestyksen anakronismeista ei löydy yhtäkään prolepsista. Kerronta ei mene ensimmäisen kertomuksen edelle missään vaiheessa romaania. Edellä mainittu kerrontatapa tekeekin Arkielämästä selkeän teoksen. Tulevaisuus jää kokonaisuudessaan vastaanottajan arvailtavaksi. Tekstin kertoja kuitenkin vihjaa (amorce) tietyillä sanavalinnoilla yleisölle mahdollisista tulevista tapahtumista. Tällaisiin tapahtumiin viittaa esimerkiksi vanhan isännän mahdollinen kuolema lähitulevaisuudessa, mikä muutenkin henkilöhahmon ikään liittyen tuntuu luonnolliselta. Pappi Nyman ja Koppelmäen vanha isäntä tuntuvat heittävän keskusteluidensa myötä viimeiset hyvästit toisilleen. Myös vanhan isännän iltainen nukkumaanmeno on luotu vaikuttamaan varsin lopulliselta.

   Arkisia henkilöitä
 

   Arkielämää -romaanin ehdottomiin vahvuuksiin kuuluu henkilöhahmojen monipuolisuus ja monilukuisuus. Hahmojen laaja määrä omalta osaltaan vaikeuttaa lukijan kokonaiskuvan hahmottamista, mutta toisaalta yksi teoksen merkityksistä on juuri kokonaisen kyläyhteisön esille tuominen. Arkielämää on melko selkeästi henkilökeskeinen teos, sillä tarinan henkilöhahmojen kertomukset kertovat usein enemmän kertojasta itsestään, kuin niinkään kyläyhteisön tapahtumista. Romaanin sisäkkäiskertomukset ovat siis ajoittain melko mitäänsanomattomia ja toisaalta sisäkkäiskertomusten henkilöt saattavat olla ensimmäisen kertomuksen ulkopuolelta.
 

   Kuitenkin teoksen juonikeskeisyyden puolesta puhuu se, että Arkielämää kuvaa myös nuoren piian Eveliinaan matkasta kohti avioliittoa, jota hän ei haluaisi. Renki Jahvetti on yksinkertainen, ulkoisesti melko ikävän näköinen ja muutenkin piian mielestä tylsä tapaus. Kuitenkin teos päättyy aamuyöhön, jolloin Eveliina kulkee häpeillen Jahvetin luota pois vietettyänsä yön hänen kanssaan. Edellisillan tapahtumiin liittyy myös Jahvetin lähes anteeksipyytelevä kosinta.     

   Forsterin teoria vuodelta 1927 jakaa henkilöhahmot kahteen eri luokkaan; litteisiin ja pyöreisiin. Arkielämää -teoksen hahmot ovat varsin selkeästi pyöreitä, mikä tarkoittaa sitä, että hahmot ilmentävät useita erilaisia, myös ristiriitaisia, ominaisuuksia. Tarinan naiset saattavat haikailla useamman miehen perään samanaikaisesti ja heillä on usein ristiriitaisia tuntemuksia ympärillä olevista ihmisistään. Lähes kaikki tarinan hahmot myös kehittyvät ensimmäisen kertomuksen aikana. He ajattelevat, muuttavat mielipiteitään ja tekevät ratkaisuja, hyviä sekä huonoja.

   Romaanin henkilöhahmoihin mahtuu myös litteitä, karikatyyrinomaisia, henkilöitä, jotka pikemminkin edustavat tiettyä ihmistyyppiä, kuin yksilöllistä ja muuttuvaa ihmistä. Kuitenkin usein näissä tapauksissa henkilöhahmot ovat toden tuntuisia ja niillä on selkeä teoksen sisäinen tarkoitus. Yksi kiinnostavimpia Arkielämää -teoksen hahmoja onkin Hullu-Kalle, joka on ilmeisesti kehitysvammainen renki. Häntä teoksessa kuvataan seuraavanlaisesti: ”Talon parhain työvoima oli kuitenkin Hullu-Kalle, joka ollut talossa eläkkeellä pienestä pitäen eikä eläessään ollut talosta muualla liikkunut kuin jouluna kirkossa. Joulua odotti hän koko vuoden. Siitä puhui hän aina. Ja kun jouluna kirkkoon luvattiin, voi hän raataa yötä päivää syömättäkin”. Hullun Kallen kaltaisten henkilöhahmojen litteys perustuu siis pitkälti siihen, ettei esimerkiksi lapsentasolle jäänyt kehitysvammainen varsinaisesti ”kasva” tai ”kehity” oikeassa elämässäkään.

   Teoksen henkilöhahmojen sisäisen elämän kuvauksissa on vaihtelua. Tarinan keskeisin hahmo pappi Nyman on varmastikin ”läpinäkyvin” henkilö koko romaanissa. Hänen ajatuksenjuoksuunsa palataan useassa eri tarinan vaiheessa. Pappi Nymanin sielunelämää kuvataan myös monilla eri tasoilla, joista yleisin on se, että kerronta tunkeutuu hänen ajatteluunsa. Kyläteillä kulkiessaan Nymanilla on paljon mietteitä, jotka paljastetaan lukijalle. Toisaalta myös tarinan loppupuoliskolle sijoittuu luku, jossa Nyman näkee unen, jota teoksen lukija voi seurata.

    Teoksen henkilöhahmoista lähes jokainen on ”läpinäkyvä” hahmo. Joukkoon kuitenkin mahtuu muutamia henkilöitä, joita ei kuvata sisältä käsin, mutta heidänkin kohdallaan useimmiten kyse on siitä, että hahmot ovat ensimmäisen kertomuksen ulkopuoleisia hahmoja, joista kyläläiset kertovat sisäkkäiskertomuksissaan.

   Arkielämää -romaanin henkilöhahmoja on useita ja heistä jokaisesta paistaa teoksen nimenkin mukainen arkisuus. Hahmot ovat varsin todentuntuisia ja uskottavia, eikä joukosta varsinaisesti löydy mitään erikoisuuksia, joiden kyvyt tai tiedot poikkeaisivat oman aikansa maaseudun tavallisista ihmisistä. Kaikki tarinan hahmot kantavat tavanomaisia murheita, jotka liittyvät lähinnä varallisuuteen ja omaan asemaan. Rahasta ei puhuta teoksessa suoranaisesti missään vaiheessa, mutta teoksen kaikkiin hahmoihin varallisuus kuitenkin liittyy olennaisesti. Varallisuuden määrä määrittää lähes kaikkien hahmojen statuksen kyläyhteisössä. Tässä tekee kuitenkin poikkeuksen ”kiertolaispappi” Nyman, jota arvostetaan hänen tulisten (jopa humalaistenkin) saarnojen takia. Toisaalta Nyman on myös avulias kylän ihmisiä kohtaan, joka selittää hänen arvostustaan. Pappi Nyman on henkilöhahmo, johon toiset tarinan henkilöt tukeutuvat murheissaan.

   Kertojasta
 

   Arkielämää -romaanin kertoja fokalisoi ulkoisesti. Hän ei siis ole tarinan agentti (tarinan henkilö), eikä hän siksi myöskään osallistu mihinkään tarinan tapahtumiin. Laajimmillaan kuitenkin ulkoinen fokalisoija hallitsee kohteensa ”lintuperspektiivistä” niin kuin tässäkin tapauksessa. Kertoja ei siis ole ajan tai paikan rajoittama. Kertoja on romaanissa kaikkialla samaan aikaan.

   Vaikka kertojan kuvaus onkin emootioiden suhteen varsin objektiivista on hänellä kuitenkin usein sympatiat henkilöhahmojensa puolella, joka esiintyy vapaan epäsuoran esityksen kautta. Kertoja fokalisoi tarinaa eläytyen hahmoihin.

    Romaanin kertoja antaa tilaa myös usealle teoksen maailmaan kuuluvalle henkilölle ja heidän fokalisoinneilleen. Hän ei siis ole pelkästään kiinteä, ulkoinen kertoja, jonka kautta kuvatun maailman normit ainoastaan suodattuisivat. Romaanissa fokalisoidaan useiden eri henkilöhahmojen ja heidän arvojensa, kokemustensa ja mielipiteittensä kautta.

   Romaanin kerronta perustuu mimesikseen. Kertoja luo siis illuusion, ettei se ole hän, joka puhuu tai ajattelee. Kertoja antaa useasti romaanissa myös henkilöitten puhua ja ajatella. Kertoja on siis varsin hyvin häivyttänyt itsensä piiloon. Teoksen kertoja ei kuitenkaan ole täysin mimeettinen, sillä käytössä ei ole suoraa esitystä (monologia tai dialogia) vaan kertoja eläytyy vapaan epäsuoran esityksen kautta henkilöhahmojen mukaan. Vapaa epäsuora esitys ei kuitenkaan luo ironista sävyä romaaniin vaan kysymys on enemmänkin empatiasta, samaistumisesta henkilöihin.  

   Teoksen kertoja on ekstradiegeettinen kertoja eli kertoja kertoo tarinan ulkopuolelta. Hän pysyttelee poissa teoksen tarinamaailmasta ja vaikuttaa silti kaikkitietävältä. Hän on ikään kuin kertomansa yläpuolella ja kykenevä myös paljastamaan henkilöitten sisäisen elämän, jonka hän useasti tekeekin.

   Naisen asema kohtalon käsissä?
 

   Maria Jotunin ensimmäinen romaani Arkielämää kuvaa harvinaisenlaatuisen tarkasti ja monivivahteisen värikkäästi yhteiskunnan koko kirjon, joka teoksessa on saanut pienen kyläyhteisön muodon. Romaani tuo yksityiskohtaisen realistisesti esille hieman yli sadan vuoden takaisen suomalaisen maaseutuelämäntyylin kokonaisuudessaan. Teoksesta ei puutu laajaa arkielämän käytännönasioiden kuvaamista vaan romaanin yksi merkittävimpiä piirteitä ja saavutuksia onkin juuri oman aikansa elämän tallettaminen kaikessa kauneudessa sekä kurjuudessaan. Mestarillisen sanataiteilun ja havahduttavan ihmiskuvauksen lisäksi teos nostaa esille puheen luomien tuntemusten monipuoliset mahdollisuudet. Romaanin suurimpiin ansioihin kuuluu erityisesti henkilöhahmojen keskustelujen kautta ilmentyvä psykologinen kuvaus ihmisluonteesta.

   Arkielämää -romaanin keskeisimmäksi teemaksi nousee ennen kaikkea naisen huono asema. Arkielämää ei kuitenkaan ota yhtä jyrkästi kantaa, kuin esimerkiksi Minna Canthin muutamia vuosia ennen Arkielämää ilmestyneet naisen asemaa käsittelevät teokset. Romaani nostaa Canthin teoksia epäsuoremmin esille kysymykset naisen oikeuksista ja velvollisuuksista. Lukuisat yhä uudestaan ja uudestaan toistuvat nais- sekä mieshenkilöhahmojen toteamukset herättävät lukijassa pakottavan tarpeen pysähtyä pohtimaan tasa-arvoisuutta.

   Romaanin johdattelevasta tavasta puhuvat lukuisat esimerkit. Teoksen henkilöhahmo Liena on miehensä kuoleman myötä syntyneiden velvollisuuksien ja toisaalta myös häpeän aiheuttamien paineiden takia päätynyt järkyttävään ratkaisuun: Niin että kun hänkin vuosia muutamia sitten, miehen ensin menetettyään, tukahdutti makaamalla kastamattoman lapsensa, oli koetus käydä hänelle ylivoimaiseksi. Hänen sydäntään repi ajatellessa, pääsikö lapsi taivaaseen, vai joutuiko se helvetin tulen tuhottavaksi. Lapsen surmaamisesta seurasi se, että Liena sairastui vakavaan mielenterveydelliseen sairauteen. Romaanissa annetaan kuitenkin toivoa, sillä pappi Nyman onnistuu erikoisten kristinuskoon liittyvien näkemystensä myötä saamaan Lienan lähes terveeksi.

   Romaanissa jatkuvasti toistuu naisten epävarmuus ja pelko. Luultavasti henkilöhahmoista ankarimman kohtalon joutuu kokemaan piika Eveliina, joka romaanin alkutaipaleilla aavistelee joutuvansa väärälle miehelle morsiameksi: Otettavaksi siitä ei olisi ollut. Vaan niinpä näytti, että se sen hänelle vielä otatti. Näytti, ettei sitä kiertää voi. Hänen osakseen se Jahvetti vielä joutui. Se hänen sydäntään pyrki painamaan.

   Romaanin surullisimpiin henkilöhahmoihin kuuluva Eveliina pohdiskelee, ettei välttämättä haluaisi elää ollen sidoksissa vain yhteen ja ainoaan mieheen. Eveliinaa haaveilee vapaudesta: Ja joskus tuntui kuin hän olisi voinut olla vaikka kaikkien vaimo yhtaikaa.  Nuori nainen ei halua mennä naimisiin, mutta silti kertoja joutuu toteamaan: Nyt kuitenkin oli aika jo hänen naittaa itsensä.

   Romaanin naiset joutuvat jatkuvasti joko alistumaan välttämättömyyden alle tai antautua miehelle toveriksi. Teos nostaa oman aikansa naisen surkean kohtelun järjettömyyden esille Liisa nimisen vanhan rouvan sanojen myötä: Ei muuta kuin lähde miehen matkaan äläkä perustele sen pitemmältä, elä edes sitä, onko mies terve vai eikö. Romaanissa Liisallekaan ei avioliitto ole tarjonnut onnea.

    Romaanin mieshenkilöhahmojen ajatus- ja arvomaailman laatua kuvaa hyvin Koppelmäen vanhan isännän runollinen toteamus: Ja ihmissuhteissa on se niin, että väkivalta se vallitsee ja vahvempi oikean hallitsee. Myös pappi Nymanin humalainen saarnapuhe nostaa esille syitä ja seurauksia hänen väittäessään Jumalan sanana: Iloitse siis ihmisen lapsi ja tyydy siihen osaasi, joka sinulle annettu on. 

    Arkielämää nostaakin juuri laajojen asioiden yhteydessä esille toiveen naisen aseman parantumisesta. Teos myös puhuttelee lukijaa käänteispsykologialla, jota kuvaa hyvin romaanin murheellinen lopetus. Eveliina on lopulta alistunut ja antautunut Jahvetin sänkyyn: Jo narahti ovikin pihassa. Hiljalleen hiipi Eveliina Jahvetin aitasta pihan poikki. Oman aittansa kynnykselle oven varjoon istuutui hän ja kääri punaraitaista hamettansa polvien ympäri. Hän katseli avuttomana ja ihmeissään nousevaa aurinkoa. Sen kirkkaus häikäisi häntä. Karkea paita valahti toiselta olkapäältä, kun hän kumartui, painoi päänsä alas ja itki kuin pieni, eksynyt lapsi, joka ei tiedä, missä koti on.

   Yhteenveto

   Maria Jotunin kaltaisten vahvojen naiskirjailijoiden kamppailu tasa-arvoisuuden puolesta ei ole ollut turhaa. Naisen asema suomalaisessa yhteiskunnassa on parantunut mullistavissa määrin Arkielämää -romaanin kirjoittamisen jälkeen. Lukuisia lainsäädöksiä tasa-arvon takaamiseksi on tehty, joihin on omalta osaltaan varmasti vaikuttanut Jotunin ja Canthin tasoisten naiskirjailijoiden teokset ja niiden ajatuksia herättävä sanoma.

   Siitäkin huolimatta myös nyky-Suomessa esiintyy paljon epäkohtia, joita kirjallisuudessa sekä medioissa nousee jatkuvasti esille. Tuskin Maria Jotuni olisi kuitenkaan uskonut, että alle sata vuotta hänen ensimmäisen romaaninsa ilmestymisen jälkeen Minna Canthilla on oma juhlapäivänsä ja maamme presidenttinä on nainen. Silti tuo pieni, eksynyt lapsi saattaa välillä itkeä, mutta tuskin ainakaan siksi, ettei tietäisi enää, missä hänen kotinsa on.

Lähteet:  Maria Jotuni: Arkielämää (1909)

                 Irmeli Niemi: Maria Jotunin pienproosan ääriviivoja -artikkeli (1979)

                 Pirjo Lyytikäinen: Feministisiä ajattelijoita 1600-1950 -luvuilta (Maria Jotuni) (2005)

                 Maiju Ruhanen: Historiallisia humanisteja (Maria Jotuni) -artikkeli (2002)

                 Kantokorpi, Lyytikäinen, Viikari: Runousopin perusteet (2005)

Kaksi pyyhettä suihkun kaiteella
muistuttamassa
mitä rakkaus on.

Tässä maailmassa kaikki on suljettua:
niin kuin vääriä ovia olisi olemassa.

Olisi niin paljon kaikkea
nähtyä ja koettua
ettei siitä tullut sanaakaan ulos
kun yritin avautua
mille tahansa.

Peittelin väsymykseni
ja väsymys pöyhi minun tyynyni
ennen nukahtamista
päätin vielä uskoa itseeni
ja vähän kaltaisiini
ihmisiini.

Katselen illalla tyhjää katua
televisiota, jonka ohjelmassa on kerrankin kestävää ajatusta.

Minun on hirveän vaikea myöntää kuolevaisuuteni,
mutta mikään ei viittaa muuhunkaan.

Ohutta puuta, sen tuoksun muistan,
kuin muunkin lapsuuden;
ajan, jolloin tein sopimuksen metsän kanssa.

Se on edelleen yksi harvoista, joka on pitänyt.

Tuntemattoman naisen huulet ovat niin ohuet,
että pelkään niiden särkyvän, kuin hauras ruukku.

Kylmä ilma särkee nivusissa,
kuin muisto,
josta ei voi luopua,
joka on myönnettävä,
mutta ei kuitenkaan hyväksyttävä.

Tänä iltana levitän ajatuksiani, kuin sulatejuustoa näkkileivälle.
Se on maukasta.

Olen pitkäaikaisesti masentunut,
mutta pitkästä aikaa olen lyhytaikaisesti toiveikas, optimistinen;
odotan hyvällä tavalla
vähän kaikkea.

Kaipaus on kyky muistaa
mitä rakastaa…

Koiran unen muotoinen päivä:

hieman liian ruskea
ja hieman liian yksinkertainen
ollakseen edes osa viikkoa.

Mutta viikkohan on keksittyä
niin kuin tämäkin runo
ja nämäkin sanat
valumassa lapsen
nenästä
kuin
räkä.

Nerous ja syyllisyys
se, että asiat ovat järjestyksessä,
arvojärjestyksessä
lukuja – ei asioita.

Hylkään sen tähän runoon
kuin kukka joka kasvaa vihaiseksi
lyöden kirveellä kahtia tunteet
hikeä otsalta tippuen
vihaten
niin paljon, että muuttuu harmaaksi
kiveksi.

Niellä,
olla itkemättä,
pelätä antaa virran kulkea,
pelätä astua virtaan
pelätä antaa höyhenten lentää.

He ovat kuin tuuli ei puhaltaisi
tänäkin iltana näkymättömien ikkunoiden sillä puolella
jossa yön sininen pimeys viheltää kutsuen mukaan.

Anna tarttumisen irrota
tai kaikki tekemättömät matkat
jäävät tekemättä.

Jääpeili

   Vuonna 1928 runoilija, luonnontieteilijä, aviomies, perheen isä ja intohimoinen kuvataiteen harrastaja Aaro Hellaakoski lähti perheensä kanssa loman viettoon Sääksmäen Kalalahdelle. Hänellä oli pitkä ja raskas talvi takanaan. Hellaakosken tieteellinen ura oli vaatinut kovia ponnisteluja väitöskirjan muodossa. Kirja oli kuitenkin viimein valmis ja Hellaakoskella oli vihdoin aikaa kirjoittaa taas runoja. Tuon kevään ja kesän aikana, jota Hellakoski itse kutsui myöhemmin “kesien kesäksi”, syntyi hänen ehkä tunnetuin runoteoksensa Jääpeili.

   Jääpeili on värikäs kokoelma, jossa monet erilaiset ainekset kohtaavat. Se on toisaalta liekehtivä oodi vakiintuvalle rakkaudelle ja avioliitolle, mutta Jääpeilissä näkyy myös tummia vivahteita kuolemasta ja elämän synkistä puolista. Se on Hellaakosken mestarillinen todiste hänen kyvystään ottaa myös humoristisia aineksia lyriikkaansa mukaan. Jääpeilissä kohtaa elämän synkät ja valoisat puolet, mutta yhtälailla teoksesta on nähtävissä myös runoilijan hyvin läheinen, lähes mystinen, suhde luontoon. Jääpeilin luonnonkuvaukset ovat paikoin, kuin kevätauringon paistetta, mutta samalla esiin nousee tummia metsiä ja korkeiden kuusien latvoja. Jääpeilin konkreettisimmat maisemat eivät kuitenkaan sijoitu ainoastaan maaseutuun ja sen tarjoamaan luontoon vaan teoksessa pilkahtelee myös kaupunkilaiselämän vilkas ja äänekäs maailma.

   Jääpeilin monipuoliset ainekset eivät rajoitu ainoastaan sisällölliseen ilotulitukseen. Teoksesta tekee poikkeavan myös typografiset kokeilut, jotka ovat selvästi omaa aikaansa edellä. Tarkan säännöllisistä loppusoinnuista ja rytmityksistä luopuminen on myös yksi tekijä, jonka ansiosta Hellaakosken Jääpeiliä pidetään edelleenkin suomenkielisen lyriikan vahvana modernismin peruspilarina ja uranuurtajana. Ennen kaikkea Hellaakoskelle itselleen Jääpeili merkitsi lopullista runollisen itsevarmuuden löytämistä, joka varmisti hänen tuotantonsa jatkuvuuden aina kuolemaan asti. Runoilija kirjoittaakin teoksessaan oman “sydämen laulunsa”, kirjallisen ennustuksensa ja testamenttinsa, hänen henkilökohtaisen lempirunonsa, Hauen laulun.

   Hauen laulu

   Hauen laulussa jo pelkästään runon nimi kertoo itsestään paljon. Kysymyksessä on varsin perinteikkään (suomalaisen) kalan laulu. Hauen laulu on kuvaus jostakin hyvin poikkeavasta tapahtumasta tai tapahtumien jatkumosta. Se on runo kalasta, joka poiketen kaikista muista kaloista, jopa muista hauistakin, alkaa laulamaan, ilmaisemaan itseään. Kysymys on erittäin poikkeavasta yksilöstä, ehkä jopa jostakin Nietzschen yli-ihmisen kaltaisesta olennosta.

   Hauen laulussa runon kala rikkoo ensitöikseen kaikki ymmärrettävissä olevan, tavanomaisen, rajat. Hauki nousee pois “kosteasta kodostaan” eli perustilastaan ja rauhallisuudesta, tavanomaisesta ympäristöstään. Runon hauki nousee “puuhun laulamaan” täysin vieraaseen ja jopa järjettömältä tuntuvaan ympäristöön. Puussa laulaminen on kaikin puolin jotakin hyvin poikkeavaa, ehkä jopa seksuaalista. Se on nousu korkealle taivaisiin, runouden alkulähteille. Puuhun nouseminen kuvaa jotakin sellaista, mihin vain harvat pystyvät, kenties se on vertauskuva kyvylle kirjoittaa Hauen laulun kaltaisia runoja.

   Runon poikkeusyksilö, hauki, nousee puuhun, kun aamulla “jo himersi päivän kajo”. On tullut siis oikea hetki, luultavasti hetki, jota on jo odotettu. Odotus on mahdollisesti ollut tiedostamatonta, alitajuista. “Harmajat pilvet” ovat kadonneet, joten hauella on juuri sopiva hetki näyttää kykynsä, laulaa laulunsa, luoda runonsa. Hauki huomaa, että “järvelle heräsi nauravain / lainehitten ajo”. Luonto, perustila ja ympäristö, heräilee henkiin vilkkaana ja iloisena. Aaltoja alkaa muodostua, tulee liikettä, ympärillä tapahtuu. Hauki tietää, että nyt, jos koskaan, on hetki nousta “kuusen latvukseen / punaista käpyä purrakseen”. Mutta mikä tai mitä “punainen käpy” oikeastaan on?

   Punainen käpy on jotakin tavoiteltavaa. Punainen käpy on inspiraatiota ja luomisen vimmaa tai ainakin keino edellä mainittujen saavuttamiseksi. Punaisen kävyn värikkyyden voisi nykyrunoudessa helposti sivuuttaa ja nähdä vain punertavana, tavallisena, käpynä. Modernismissa myös värien merkitys on kuitenkin suuri; punainen kuvaa rakkautta, tulta, intoa ja himoa, mutta tuskin tässä yhteydessä kuitenkaan mitään poliittista. Punainen käpy on kenties rakkaus, jota tarvitaan luomiseen. Jotain erittäin toivottavaa se kuitenkin on, sillä runon hauki on valmis nousemaan pois omasta rauhallisesta ja turvallisesta ympäristöstään. Hauki on valmis lähtemään pois kosteasta kodostaan vain saadakseen maistaa punaista käpyä.

   Hauki “lie nähnyt kuullut haistanut / tai kävyn päästä maistanut”, sillä se on melkein valmis laulamaan, toteuttamaan kaikkein hurjimmatkin tekonsa, luomaan jotakin uutta. Hauki on maistanut kävyn päästä “sen aamun kasteenkostean / loiston sanomattoman”. Hauki on ymmärtänyt tilanteen ja aistii sen vahvemmin, kuin koskaan aikaisemmin. Hauki on uuden ympäristönsä kanssa tasapainossa ja luonto tuntuu puhuttelevan sitä varsin voimakkaasti. Haukea ei pelota seisoskella kuusen latvassa, korkeammalla, kuin missä yksikään hauki on ennen käynyt. Hauki on itsevarma, se ei enää pelkää. Hauki uskoo hallitsevansa itseään ja tilannetta, vaikka onkin ehkä jonkin suuremman, “punaisen kävyn”, vaikutuksen alaisena. Inspiraatio vie runoilijaa mukanaan ja ulkomaailma katoaa sitä kauemmaksi, mitä tarkemmin sen todellisen luonteen oivaltaa.

   Hauen täytyy kuitenkin vielä valmistautua lauluunsa, sillä kaikki ainutlaatuinen vaatii harjoitusta ja aikaa. Hauki “aukoellen / luista suutaan / longotellen / leukaluutaan “, odottaa vieläkin, että hetki on oikea “laulamiselle”, luomiselle, poikkeavuudelle, itsensä ilmaisemiselle. Laulaminen on jotain, mistä muutkin voivat nauttia tai johon muutkin voivat ainakin keskittyä. Laulaminen on jotain, mitä ei tehdä pelkästään itselleen. Laulaen kerrotaan tarinoita, viihdytetään ja lohdutetaan muita. Mutta tämä hauki kuitenkin “niin villin-raskaan / virren veti / että vaikeni / linnut heti”.

   Linnut, tavanomaiset laulajat, säikähtävät heti, kun hauki aloittaa laulunsa. Runoilijat pysähtyvät ihmettelemään tätä uutta, joka tulee ja kirjoittaa runoja roiskien kirjaimia viistossa sekä vinottain, täysin uudella tavalla. He pelkäävät uutta runoilijaa, poikkeusyksilöä, joka tekeekin kaiken erilailla, kuin mitä on totuttu näkemään. Varmasti hauen “laulu”, jonka voisi konkreettisesti mieltää karheaksi korinaksi tai vinkumiseksi, kuulostaa täysin erilaiselta, kuin lintujen kaunis viserrys. Tämä hauen laulanta on niin voimakasta ja erilaista, että kaikista tuntuu “kuin vetten paino / ois tullut yli / ja yksinäisyyden / kylmä syli”. Kaikki ovat kauhuissaan ja ahdistuneena, heitä pelottaa hauen laulu.

   Toisaalta myös hauki, itse poikkeusyksilö, kokee nuo samat tuntemukset. Vetten paino, vanhan ympäristön ja tavallisuuden paino, tulee runoilijankin ylle. Kun inspiraation (punaisen kävyn) voima on lakannut ja runo (laulu) on loppunut, silloin tulee “yksinäisyyden / kylmä syli”. Runoilija muistaa sekä tuntee arjen, tuon tavallisen järven ja kostean kodon, josta se on korkealle aina kuusen latvukseen asti noussut laulamaan. Hauen laulu kertoo siis myös poikkeusyksilön elämän pimeistä puolista, kylmästä sylistä. Erilaisuudella on kova hinta, laulujen lunnaat ovat kalliit. Luova yksilö voi inspiraation hurmoksessa kokea jotakin metafyysistä, josta voi ammentaa eläviä runoja, mutta lopulta korkealta täytyy aina laskeutua myös alas.

   Hauen laulu on metalyyrinen runo eli runo runojen kirjoittamisesta, niiden luomisesta. Ei tarvitse tuntea paljoakaan Hellaakosken taustoja, jotta osaa yhdistää voimakkaat luontoon liittyvät kokemukset ja hauen laulamisen myös hänen omaan luomiseensa. Hellaakoskella luominen saattoi kuitenkin tarkoittaa yhtälailla konkreettisesti puiden latvojen ääressä luonnontieteellisen tutkimuksen tekemistä, kuin myös runojen kirjoittamista tai taulujen maalaamista.

   Hellaakoskella Hauen laulu kulki hänen rakkaimpana runonaan aina mukana ja se jaksoi ihmetyttää häntä itseäänkin aina loppuun asti. Hauen laulu on runona siitäkin poikkeuksellinen, että se on ensimmäisiä Hellaakosken runoja, joiden “tarkka” tekotapa ja aika tiedetään. Hellaakoski oli noussut tuona Jääpeilin luomiskesänä sängystään aamuyöllä ja hän oli puolittain unessa kirjoittanut runon, jonka oli tavalla tai toisella kokenut hetkeä aiemmin unessaan. Hellaakoski on kertonut, että Hauen laulu syntyi juuri niin metafyysisesti, kuin millainen itse runonkin tunnelma on. Aamulla herätessään Hellaakoski oli ihmetellyt kirjoittamaansa. Hän oli kirjoittanut mystisen, aistikkaan, poikkeuksellisen runon, joka hyvällä tavalla vaivasi häntä koko ikänsä ajan.

   Hauen laulu on mitaltaan jambirunoutta, joka vaihtaa epäsäännöllisesti, mutta varsin loogisesti ja ymmärrettävästi nousujen sekä laskujen asemaa. Runon mitta perustuu melko voimakkaasti loppusointuihin, mutta se ei kuitenkaan edusta puhtaasti loppusoinnullista lyriikkaa. Hauen laulussa on myös paljon puolisointuja eli assonansseja. Runo jakautuu kuuteen eri mittaiseen säkeistöön ja se käyttää paikoittain alliteraatiota eli alkusointua (”kosteasta kodostaan” tai “puhki pilvien harmajain”. Hauen laulun muutamat alliteraatiot tuovat runoon lisää poljentoa ja rytmiä.

   Runon kuvallisuus perustuu hyvin pitkälti metaforiin, mutta joukossa on myös yksi selkeä vertaus (”kuin vetten paino / ois tullut yli”). Metaforista mainittakoon mielenkiintoisempana “yksinäisyyden kylmä syli”. Hauen laulun kuvallisuuteen vaikuttaa myös se, että joillekin asioille annetaan normaalia suppeampi ja yksityiskohtaisempi merkitys, kuin tavallisesti on tapana. Tällaisia synekdokeja löytyy runosta muutamia. Runossa myös personifisoidaan asioita kuten “nauravain / lainehitten ajo”.

   Hauen laulussa runon puhuja kuvailee tapahtumia ulkopuolisesti, mutta tarkasti. Hauen laulu on lyyrinen runo ei niinkään eeppinen. Puhuja ei kuitenkaan ole kaikista tapahtumista täysin vakuuttunut tai varma, sillä hän arvuuttelee hauen “syitä” laulamiseen “lie nähnyt kuullut haistanut / tai kävyn päästä maistanut”. Runon puhujalla ei kuitenkaan tule runon aikana selkeitä asennevaihdoksia tai näkökulmien muutoksia.

   Hauen laulu on Jääpeili -kokoelman parasta antia ja teoksen muitten runojen joukossa se on varsin poikkeuksellinen, vaikkakin luontoaiheet esiintyvät muissakin runoissa voimakkaina. Hellaakosken “kesien kesän” alkua ja haaveita kuvaa hyvin myös hänen runonsa nimeltään Keväinen junamatka.  

   Keväinen junamatka                

   Hellaakosken kahdeksannen runokokoelman, Jääpeilin, yksi rytmillisesti mielenkiintoisimmin kirjoitettu runo on epäilemättä Keväinen junamatka. Runossa käydään, kuten nimikin jo kertoo, junamatka “halki kenttäin vihreäin”. Runo on ennen kaikkea muistutus siitä, että elämä kulkee aina kohti jonkin uuden syntymistä. Keväinen junamatka on tunnelatauksiltaan harvinaisen positiivinen ja tulevaisuuteen luottava runo.

   Pitkän ja pimeän talven jälkeen väsyttää, kun runon ensimmäisessä ja toisessa säkeessä “Trolliusten vasarat / silmiäni takovat”. Mies istuu junassa, maisemat vaihtuvat, eikä ajatus ehdi, eikä jaksa, pysähtyä sen suuremmin keskittymään mihinkään tiettyyn yksityiskohtaan. Jo Keväisen runomatkan ensimmäisten säkeiden poljento ja rytmi on, kuin vanhan junan eteenpäin jyskyttävä ääni. Ensimmäiset säkeet ovat assonanssisia, puolisoinnullisia, kuten runo lähes kokonaisuudessaan. Mitta on laskevaa, junamaisesti jyskyttävää lyriikkaa, mutta siitä huolimatta matkustajan silmät painautuvat umpeen. Hän nukahtaa.

   Pian kuitenkin kohdalle astelee konduktööri tai sitten jokin kanssamatkustajista huomaa, kuinka väsyneeltä matkaajalta jää kaunis kevätpäivä huomaamatta. Nukkujan vierestä kuuluu herättelevä huudahdus, joka sekin pienin nykäyksin ravistelee uneliasta matkustajaa olkapäistä: “hoi / mies herää! / kevät tekee terää”. On kevät, luonto herää henkiin, ulkona on valoisaa.

   Kevät kuvaa uuden alkua ja syntymistä, siinä missä syksy kuvaa kuolemaa ja loppumista. Lupaava tulevaisuus ei saa mennä ohi, runossa ei haluta nukkua valoisaa tulevaisuutta pois. Kaksi tämän ensimmäisen säkeistön viimeistä säettä ovat puhtaasti loppusoinnullisia “herää! / terää“. Ensimmäisen säkeistön viimeisessä säkeessä on myös kalevalamittaisille runoille hyvin tyypillinen alliteraatio, joka Keväisessä junamatkassa lisää jyskyttävän junan illuusiota: “kevät tekee terää”.

   Uninen matkustaja herää siihen, että ulkona “kevät tekee terää”. Hän avaa silmänsä ja “juna juoksee jyskyttäin”. Toisen säkeistön ensimmäisessä säkeessä esille nousee komea personifikaatio, jossa kevään keskellä juna “juoksee”. Juna kuvastaa elämää, joka kulkee hurjaa vauhtia eteenpäin, mutta silmät avatessa ulkona onkin loistava aurinkoinen sää, jos sen vain haluaa nähdä. Myös tässä on komea ja perinteikäs alliteraatio “juna juoksee jyskyttäin”.

   Toisen säkeistön toisessa säkeessä elämä kulkee vauhdikkaasti “halki kenttäin vihreäin”. Esiin nousee vehreä, vihreä väri, joka kuvastaa eloa ja kasvua, niin kuin kevätkin. Tässä säkeessä poikkeuksellista on runon ainoa konsonanssi eli sisäsointu: “kenttäin vihreäin“. Myös konsonanssi tukee runon eteenpäin nakuttavaa junan jyskettä ja pauketta. Vasarat takovat, juna jyskyttää ja luonto kukkii, sillä vihreiden kenttien lomasta voi tarkasti katsottaessa huomata: “rentukoita / kulleroita / kevään kultavasaroita”.

   Viimeistään tämä toisen säkeistön loppu tuo “vasaroille” ja “keväälle” symbolistiset merkitykset. Toisaalta vasarat tuovat lukijalle myös välittömän, alitajuisen, vaikutelman naputtamisesta, joka liittyy vahvasti runon teemaan ja kulkuun, jopa sen mittaan. Tällaiset vasaroiden takomisten luomat mielikuvat tekevät Keväisestä junamatkasta jo omalta osaltaan varsin modernistisen runon. Ne ovat uuden maailman ääniä ja merkkejä, ne kuvaavat eloa, työntekoa, liikettä ja junaa, elämää.

   Uuden syntymä ei kuitenkaan tapahdu koskaan hetkessä, sillä alkava kukkaisloisto on vielä osittain “valkoisessa harsossaan”. Sulava lumi kimaltelee ja ympäröi vihreää, kasvavaa, nurmikkoa. Matkaajasta tuntuu, että “tuomet tanssii syliin”. Runossa myös tuomet viittaavat kevääseen luonnonilmiönä. Luonto on tällä keväisellä junamatkalla niin voimakkaasti läsnä, että vaikutelma on, kuin se vyöryisi suorastaan konkreettisesti päälle. Tuomet ovat nuoria ja kasvun haluisia. Ne haluavat tulla ikkunan läpi ja hypätä matkaajan syliin. Runon rytmiin ja äänelliseen sointiin vaikuttaa kolmannen säkeistön toisessa säkeessä jälleen alliteraatio “tuomet tanssii”. Runon modernistisia piirteitä lisää juuri tuomien tanssin kaltaiset troopit. Runo tulvii kielikuvia ja metaforia, jotka ovat keväisen eläväisiä. Kevään ja uuden syntymän mielikuvaa vahvistaa myös elottomien asioiden elollistaminen, sillä eloa, jos jotakin, kevät todella on.

   Runon junamainen poljento muuttuu viimeisen säkeistön loppupuolella. Vaikuttaa siltä, kuin juna yhtäkkiä pysähtyisi kohdassa: “pian / pian joudutaan”. Runon rakenteessa muutos on ratkaiseva, sen vaikutus on pysäyttävä. Runossa pysähdytään lopulta pitkän kiireisen matkan jälkeen ja joudutaan “kukkivihin kyliin”. Matka on loppu tai ainakin juuri loppumassa ja päämääränä on kesä, kukkivat kylät. Keväisen junamatkan lopetus on mielenkiintoinen säkeenylitys: “tanssii syliin / pian / pian joudutaan “. Runossa tuomet ovat vielä tanssimassa syliin, kun tilanne pian muuttuukin siihen, että joudutaan kukkiviin kyliin.

   Keväisen junamatkan sinetöinti on itselleen uskollisen alliteraatiomainen “kukkivihin kyliin”. Runo on lopulta päätynyt kesään ja vallitsevana ollut muutosvaihe on vihdoin puhjennut kukkaansa, taipunut lopulliseksi päämääräksi.

   Aaro Hellaakosken Jääpeili on kokoelmana niin monipuolisista aineksista koottu, ettei luonnon rikkaus ja valovoimaisuus ole ainoa teoksen tapahtumaympäristö. Hellaakoski vietti Jääpeilin kirjoittamisen aikoihin suurimman osan ajastaan maaseudulla virvoittavien metsien äärellä. Hänellä on kuitenkin ollut mielessään myös Helsingin kiihkeämpi ja hektisempi kaupunkiympäristö. Siksi onkin mielenkiintoista tehdä havaintoja siitä, millaiseen asuun kaupunki -aiheiset runot ovat lopulta Jääpeilissä päätyneet. Dolce far niente on Jääpeilin typografisesti kokeilevaisimpia ja siis ainakin sillä osa-alueella myös moderneimpia runoja. Se on kiireiseltä tuntuva kaupunkilaisruno, jonka pelkästä nimestä on löydettävissä osoitus Hellaakosken huumorintajusta ja kyvystä asettaa vastakohtia rinnakkain. Se on esteettinen ja eloisa runo. Se on rauhoittavassa luonnossa kirjoitettu runo kiihkeästä betonin ja raudan valloittamasta kaupungista. Se on ihanaa mitään tekemättömyyttä.

   Dolce far niente    

   Jääpeilin kokeilevaisimpiin runoihin lukeutuva Dolce far niente on ajalleen täysin poikkeuksellisesti vapaarytminen runo. Siinä ei ole juurikaan säännöllistä, toistuvaa rytmikaavaa. Dolce far niente luo itselleen oman mitattoman systeeminsä, joka paikoittain on myös varsin puheenomainen. 1920-luvulla suomenkielisessä lyriikassa ei oltu aikaisemmin koettu varsinaisesti mitään vastaavaa. Vapaarytmisyyden lisäksi Dolce far nienten typografinen ulkoasu on poikkeuksellinen. Runon ulkoinen olemus tuo mieleen kiemurtelevan pyörremyrskyn tai silmittömästi eri suuntiin sinkoilevien autojen kahakan.

   Dolce far nienten kaltaisten runojen kirjoittaminen ei ollut Jääpeilin aikoihin edes Hellaakoskelle mitenkään itsestään selvää. Hellaakosken aiemmat seitsemän runokokoelmaa käsittivät melko perinteisesti kirjoitettuja, pääsääntöisesti puolisoinnullisia, runoja, joiden ulkoasut eivät poikenneet ajan hengestä mainittavasti. Ei siis ole ihme, että omana aikanaan lähes jokainen noin kolmestakymmenestä Jääpeilin arvostelusta hyökkäsi Dolce far nienten kimppuun. Sittemmin modernismin myötä vapaarytminen runous ja typografinen “leikittely” yleistyi. Omana aikanaan Dolce far niente oli kuitenkin rohkea ja itsevarma kokeilu ottaa suomenkieliseen lyriikkaan mukaan futurismille ja dadaismille tyypillisiä aineksia.

   Runon nimi Dolce far niente tarkoittaa suomeksi käännettynä suurin piirtein “ihanaa” tai “mahtavaa” mitään tekemättömyyttä, laiskottelua. Dolce far niente on erityisesti eteläitalialaisten suosima elämäntapa, johon olennaisesti liittyvät hyvä ruoka, viinien nauttiminen ja leppoisa yhdessäolo. Dolce far niente on arjen unohtamista ja hetkestä nauttimista, vaikka vain lyhyeksikin hetkeksi. Tällaisen rauhallinen ja nautittava tunnelma ei kuitenkaan yksioikoisesti välity Dolce far nientestä, kun edessä on “klo 9 / illan-virkeä katu”.

   Runon kaksi ensimmäistä säettä muodostavat yhdessä jo varsin rohkean avauksen. Ensimmäisen säkeen “klo 9″ on lyhennetty ja epärunollinen ilmaus. Ensimmäisessä säkeessä luodaan siis jo poikkeuksellisen kulmikas alku runolle. Kielikuvana “illan-virkeä katu” on myöskin varsin erikoinen. Tällainen trooppi aiheuttaa lukijalle ristiriitaisia mielikuvia ja ajatuksia. Miten iltaan voisi liittyä virkeys? Illathan ovat nukkumaanmenon ja väsymisen aikaa, jolloin kiire ja touhuaminen ovat hiljalleen väistymässä. Myös kadun personifisoiminen luo häiritsevältäkin tuntuvan aloituksen runolle.

   Kaupungin katujen tunnelma tiivistyy ja käy intiimimmäksi, sillä katu on nähtävissä “kiiltävin kivin / niinkuin värikäs satu”. Autoista tippuneen öljyn pinnalla kimaltelee kaupungin valot. Katujen kivitykset ovat märkiä ja se tuo värikkään iltasadun mieleen. Kuvallisesti kolmas säe “kiiltävin kivin” käyttää Hellaakosken runoille tavanomaista alliteraatiota “kiiltävin kivin”. Alliteraatioiden kaltaiset ilmaisukeinot tuova lisää potkua runoon, joka ensisilmäykseltä saattaa vaikuttaa varsin rytmittömältä. Kuitenkin Dolce far nientestä on tarkemmassa tarkastelussa havaittavissa jopa onomatopoeettisia piirteitä.

   Värikäs satu jatkuu ja runon puhuja siirtyy tavanomaisesta poiketen puhuttelemaan suoraa lukijaa: “on kotipolkusi alla lyhtyjen rivin / hauska kiire”. Samalla runo aloittaa myös typografisen maalailunsa “kun työstä palaat“, joka saman aikaisesti “on kotipolkusi alla lyhtyjen rivin” -säkeen alapuolella kulkee kursivoituna, kuin heiluva lyhtyjen rivi, joka kulkee tasaisen ja pitkän polun (säkeen) alapuolella.

   Edellä mainitut kolme säettä muodostavat lukijalle hankalan tilanteen. Ei ole varmuutta missä järjestyksessä runoa tulisi lukea. Automaattisesti nousee pintaan myös kysymys, miksi yksi säe kulkee tasaisen väljästi alaspäin, niin kuin rappuset. Samalla myös aiempien säkeiden puolisoinnullisuus muuttuu kokonaan vapaarytmiseksi “satu / rivin / kiire / palaat”. Mitkään säkeiden viimeisten sanojen viimeisistä soinnuista ei soinnu keskenään harmonisesti. Tässä vaiheessa runosta ei ole löydettävissä varsinaisesti mitään kohtaa, johon lukija voisi tarrautua kiinni. Runo on säntäilemässä moneen paikkaan eri näköisenä ja kaiken lisäksi saman aikaisesti. Juuri sellainen monialaisuus luo hektistä ja nopeaa tunnelmaa, joka on tämän kaupunkilaisrunon luonteelle ominaista.

   Kuudennen säkeen “kun työstä palaat” -rappusten kulkiessa varmasti alaspäin alkaa niiden viereen, oikealle puolelle, kehittyä säkeiden tasainen kasa “hauska kiire / soipa jymy / mannekiinein / tylsä hymy”, joka muistuttaa hieman kulmikasta betonitaloa. Lukijan tehtävää kuitenkin helpottaa, että näiden uusien säkeiden myötä runoon palaa takaisin assonanssit: “jymy / hymy“.

   Viimeisimpien säkeiden myötä vahvistuu myös katujen ja kaupungin vilkas tunnelma. Tapahtumien “tarkkailija”, runon puhuja, havaitsee “hauskan kiireen”. Runon puhuja ilmeisesti itse nauttii dolce far nienteä ja siksi onkin kykeneväinen näkemään kaduilla kiirehtivien “mannekiinien” hektisyyden hauskana. Runon puhuja myös havaitsee jotakin teennäistä ja epäaitoa kadunkulkijoissa, sillä mannekiinien hymyt ovat “tylsiä” ja siten myös epäaitoja. Runon puhuja ei selvästikään käsitä, miksi nämä ihmiset antautuvat kiireen ja hektisyyden maailmaan. Työpaikoiltaan palaavista kansalaisista on muodostunut mannekiineja, jotka ovat pelehtimässä runon puhujaa varten.

   Horjuva runo saa erikoisen käänteen, kun rappusten ja talojen keskeltä näkyy aiempaa suuremmin sekä harvemmin kirjaimin ” p u o t i e n  l o i s t a v a t   a k k u n a t / t u h a n n e t   o u d o t   k u l k i j a t”. Kaupungin iltatunnelman illuusio vahvistuu entisestään tällaisten trooppien myötä. Ilmeisesti varsin keskeisen kaupunkialueen kauppojen ikkunat loistavat. Kaupat ovat ehkä jo suljettuina tai sitten niitä ollaan juuri sulkemassa. Kaduilla sinkoilee eteenpäin tuhannet oudot ja tuntemattomat kulkijat, joiden määränpäistä ei ole tietoa.

   Nämä runon kaksi säettä ovat puolisoinnullisia ja molempien säkeiden sisällä on oma tietty poljentonsa, jota vahvistaa ensimmäisen säkeen sisäsoinnutus (puotien loistavat akkunat / tuhannet oudot kulkijat ). Myös runon puhujan suhtautumisesta kertoo paljon ilmaisu “oudot kulkijat”, sillä kaikki kaduilla kulkevat ihmiset tuskin ovat “todellisuudessa” erityisen outoja. He ovat juuri runon puhujalle outoja, tuntemattomia, siksi jopa jollakin tapaa uhkaavia.

   Typografinen liikenteen sekamelska jatkuu, kun oikealta vasemmalle alkaa viistosti liikkua kursivoidut “autojen / käpälät / katua / kynsivät“. Runon kaupunkimiljöö vahvistuu ja runon sisäisessä poljennossa on mestarillista otetta. Sanat liikkuvat sulavasti laskevalla mitalla ja tämäkin yksityiskohta vahvistaa mielikuvaa keskustan hälinästä. Toisaalta myös autojen personifisoiminen tuo eläimellisiä piirteitä runoon. Runon puhuja ilmeisesti näkee autojen trafiikin jonkinlaisena petoeläinten kamppailuna. Myös näiden säkeiden vastakohta-asettelu herättää lukijan mielenkiinnon. Autoilla on käpälät, jotka kynsivät katua. Autot ja kadut liittyvät loogisesti toisiinsa siinä missä käpälät ja kynnetkin.

   Runossa tapahtuu muutos, sillä lukijaa puhutellaan taas suoraan: “silmien täydeltä / valoa päähäsi ryöppyää”. Runo muuttuu jälleen vapaarytmiseksi ja loppusoinnuttomaksi. Autojen lampuista paistaa “silmien täydeltä” valoa, joka häikäisee, se suorastaan ryöppyää päähän. Runon puhujan varauksellisesta suhtautumisesta kaupungin kiireeseen kielii myös verbi “ryöppyää”, joka luo hyökkäävän mielikuvan. Autojen valot ovat jotakin negatiivista, joka hyökkää ja ryöppyää päälle, sekoittaa ajatukset.

   Hektinen liikenne ja sen luomat singahtelevat valot saavat jonkinlaista järjestystä, kun “valkea hansikas / SEIS / valkea hansikas ojennetussa kädessä” viitoittaa autoja kulkemaan määräysten mukaan. Tuntuu, kuin runo ja liikenne pysähtyisi yksinäisen ja painotetun “SEIS” -sanan kohdalla. Valkean hansikkaan toisto liittyy varmasti siihen, että lukijalle pyritään luomaan mahdollisimman voimakas mielikuva liikennettä ohjailevasta miehestä. Tällaiset toistetut synekdokeet antavat lukijan mielikuvituksen laukata vapaasti samalla, kun runo pysyttelee edelleen täysin vapaarytmisenä. Uutena piirteenä runoon tulee mukaan myös puhekielinen SEIS -säe. Se ikään kuin käskee runon lukijaa pysähtymään hetkeksi miettimään lukemaansa. Pysähdyksen jälkeen liikennettä ohjaileva “valkea hansikas” viitoittaa “katua kynsiville” autoille ajosuunnat ja runossa alkaa moottorien kursivoitu hyrräämään: “hrr-rr-rh”. Tällaiset luonnon ääntä jäljittelevät eli onomatopoeettiset piirteet tekevät myös omalta osaltaan Dolce far nientestä modernin runon.

   Autot hyrräävät rauhallisesti pois liikenteenohjaajan käskeminä ja jalankulkijalla, runon lukijalla, on nyt mahdollisuus kulkea turvallisesti kadun yli: “turvallisesti kulje uupunut mies”. Runon puhuja jatkaa näin runon lukijan suoraa puhuttelua. Kaikki koteihinsa palaavat kulkijat voivat huolettomasti, mutta uupuneina, kulkea suojatien yli kohti kotia, kohti runon lähenevää loppua.

   Runon ensimmäinen selkeä säkeenylitys tulee, kun runon puhuja mantramaisesti rauhoittelee vielä jalankulkijoita: ” ilta     iltaties     ties”. Runossa on ilta ja kaupunkilaiset voivat kulkea turvallisesti tiensä loppuun. Tällaiset yhteen säkeeseen sisään kirjoitetut säkeenylitykset ovat olleet omana aikanaan varsin moderneja, lukijan mielenkiintoa kirvoittavia yksityiskohtia.

    Yö on saapumassa Dolce far nienten kaupungin ylle, mutta vieläkin “ikkunat akkunat paistavat / aatokset unta jo maistavat”. Kaupunkilaiset ovat viimein päässeet koteihinsa, päivä on jo päättymässä, mutta ikkunoista vielä hohtaa väsyttävä valo, joka hetki sitten paistoi pirteänä kauppojen ja puotien ikkunoista. Ihmisten mielet käyvät kuitenkin jo nukkumista kohti, kun runo väsyneesti muuttuu jälleen puolisoinnulliseksi: “paistavat / maistavat“.

   Vielä viimeiset unten maille tuudittelevat säkeet “suloinen, suloinen uupumus / illan kiihkeä kauneus / dolce   far   niente”. Runon lopetus oikeastaan tiivistää koko runon sanoman. Kolme viimeistä säettä ovat, kuin yksinkertainen laskutoimitus: “suloinen uupumus” + “illan kiihkeä kauneus” = dolce far niente. Runo on viimein viety päätökseen, kaupungin liikenne, tuhannet oudot kulkijat ja kaikki niiden aiheuttama hälinä on kadonnut. Lukija on päässyt runossa päätökseen ja runon kaupunkilaiset voivat lopulta nukahtaa.

   Dolce far niente on kaupunkilaiskuvauksena varsin onnistunut ja voimakas runo. Katua kynsivät autot, päähän ryöppyävät valot ja tuhannet oudot kulkijat ovat jokaisen kaupunkilaisen arkipäivää. Mielenkiintoista on myös huomata, että runo on kuitenkin saanut rauhallisen, “suloisen”, lopetuksensa. Hellaakoskelle Kalalahden kaunis luonto on vaikuttanut runojen sävyyn rauhoittavasti. Voisi olettaa, että Helsingissä kirjoitettuna tällainen kaupunkiruno olisi todennäköisesti saanut varsin toisen näköisen lopetuksen. Toisaalta myös Dolce far nienten typografinen modernistisuus sopii hyvin juuri kaupunki -aiheiseen runoon, sillä yleensä kaikki ulkoiset uudistukset saapuvat ensimmäisinä kaupunkeihin, joista ne sittemmin leviävät muualle.      

    Yhteenveto

    Jääpeili -kokoelmassa on kolmen edellä analysoidun runon lisäksi myös useita muita Hellaakosken tunnetuimpia runoja, joista tärkeimpinä mainittakoon ainakin Kahleet ja Niin pieniksi. Jääpeili on kokonaisuutena typografisten kokeilujen lisäksi myös väkevä voimannäyte itsevarman runoilijan sisällöllisen mestaruuden löytämisestä. Jääpeilin herkkää puolta edustaa useat perhekeskeiset ja rakkautta käsittelevät runot. Teoksen humoristista ja paikoittain ivallistakin puolta kuvaa myös muutamat oman aikansa ilmiöitä piikittelevät runot, joista tärkeimpiä lienee Pyhät päät ja Muurari. Jääpeilin tuoreet kielikuvat, runojen monipuoliset aihealueet ja teoksen paikoittainen vapaarytmisyys tekee kokoelmasta merkittävän modernistisen taidonnäytteen, joka kestää vertailun vielä tämänkin päivän suomenkielisessä runoudessa. 

    Lähteet: Hellaakoski Aaro, Jääpeili (Otava 1928), Kupiainen Unto, Aaro Hellaakoski; Ihminen ja runoilija (WSOY 1953) sekä lukuisat Aaro Hellaakoskea käsittelevät internetsivut.

Ari oli postinjakaja ja poikkeuksellisen laiska mies. Työpäivien jälkeen hän ei koskaan tehnyt mitään. Hän ainoastaan makasi yksiönsä mustalla nahkasohvalla ja raapi kiveksiään televisiota katsellen. Ari ei koskaan harkinnutkaan vaihtavansa parempipalkkaiseen tai arvostetumpaan ammattiin. Hän oli yksinkertaisesti liian laiska siihen. Jos Arilta kysyttiin mielipidettä politiikasta, kirjallisuudesta tai jostakin muusta ajankohtaisesta ilmiöstä ei kysyjä koskaan saanut mitään järkevää vastausta. Ari ei jaksanut miettiä sellaisia asioita. Niihin ei voisi kuitenkaan itse vaikuttaa.

Ari oli laiska, mutta työnsä hän teki. Se oli ainoa asia, jonka hän suoritti edes melko reippaasti. Viitenä päivänä viikossa Ari kantoi postit sinisessä kantolaukussaan ja tunki lehtiä, mainoksia, kirjeitä sekä pieniä paketteja postiluukuista sisään. Sen verran laiska Ari kuitenkin oli, ettei hän viitsinyt ottaa edes kengästään pientä kiveä pois, vaikka sellainen oli häntä alkanutkin hiertämään jakelun aikana.

Ärsyttävää hiertämistä jatkui kaikkiaan puolitoista viikkoa. Sinä aikana Arilla oli yhdet ja samat sukat jalassaan, sillä hän ei niitäkään jaksanut turhan usein vaihtaa. Ari huomasi, että kengässä ollut kivi oli hiertänyt sukan rikki tuona aikana. Hän päätti vaihtaa kotonaan uudet sukat jalkoihinsa. Kuitenkin vaatekaapillaan hän joutui toteamaan, ettei komerossa ollut ainoatakaan ehjää sukkaa. Hän ei ollut jaksanut ostaa uusia sukkia vuosiin.

Ari tunsi jostakin syystä hetken ajan erityistä reippautta ja tekemisen iloa. Ehkä juuri siksi hän heittikin kaikki rikkinäiset sukat roskakoriin ja tunki kengät paljaisiin jalkoihinsa. Sen jälkeen hän lähti ostoksille. Kaksisataa metriä Arin kotiovesta keskustaan päin tapahtui kuitenkin seuraavaa. Ari jäi bussi numero 62:n alle ylittäessään suojatietä. Hän kuoli välittömästi. Linja-auton renkaat ajoivat nimittäin hänen rintalastansa yli.

Seuraavana päivänä useimmat Arin työtovereista ottivat kuolinuutisen hyvin rauhallisina vastaan. Hänen kollegat olivat yksimielisesti sitä mieltä, että hän kuoli silkkaa laiskuuttaan. He sanoivat, ettei hän jaksanut enää vain yksinkertaisesti elää.