Kolme miestä lähti aikaisin aamulla keräämään kekäleitä luonnonsuojelualueelta. Kaksi miehistä palasi illalla kädet pahoin palaneina. Kolmas miehistä ei koskaan palanut. Hän oli jäänyt metsään keskustelemaan lintujen ja kivien kanssa. Tai niin hän oli ainakin ystävilleen sanonut.
Minun on täytynyt viiltää se iholleni,
maalata se seiniin,
kirjoittaa se raitiovaunuihin,
sivellä se tauluihin,
riimitellä se runoihin,
polttaa se käteeni
ja oksentaa se vessanpöntöstä alas.
En ole osannut olla siitä hiljaa.
Minun on täytynyt lyödä se reikinä oviin,
potkia se kylkiluihin,
hajottaa se sirpaleiksi,
polttaa se tuhkaksi,
huitaista se säpäleiksi,
varastaa se itsestäni,
hujauttaa se tuhannen pillun päreiksi
ja takoa se nyrkillä tummaksi.
En ole osannut olla siitä hiljaa.
Sillä ruuhkavuosina
se
on puhunut paljon puolestani.
Läpinäkyviä ja kevyitä,
valkoisia, pehmeitä ja lempeitä,
lähes merkityksettömiä,
pumpulisia sanoja.
Sellaisista on vaikea rakentaa yhtään mitään.
Saati sitten runo.
Kaipaan ja odotan
sellaista naista
ettei tarvitse odottaa
mutta voi kaivata.
Naapurit himmentävät valoja
sulkevat ikkunoita
vetävät verhoja
laskevat sälekaihtimia
hiljentävät televisioita
riisuvat vaatteita
tuudittavat lapsia
harjaavat hampaita
laskevat lampaita.
Minä jätän kaiken auki.
Odotan.
Metsän pimeässä yössä
keskellä puron solina
ja etuoikeus kaivata.
Vaikenevat koivut rannassa
talon takana tummat pilvet
kiilaavat tunteettoman kuun.
Kun kettu kulkee jäätyneen järven yli
olen turvassa ajalta.
Koleana iltana
höyry nousee iholta
kuin muistoksi rauhasta
joka meissä jo oli.
Lentokoneen humina
putoaa ajatusten korkeudelta
alas näkyviin.
Suudelman jälki ikkunassa
kuin vasta-ajettu parta.
Katkenneet tulppaanien varret
kasvavat kylmästä maasta
kuin betonikatolta tippuva kyyhkyn sulka.
Me olemme valmiita myymään itsemme
massamasturbaatioden ja muitten järjettömyyksien
nimeen.
Rakastettavaa sikarin savua
kumpuaa ensimmäisistä kevätpäivien säteistä
kun AA-kerho valmistautuu jokaisen sunnuntain
katumusharjoituksiin.
Turkkilaiset hyökkäävät Irakiin
kun tyhjä kippo
valuu täyteen
yli äyräitten
yli esteitten
ali Danten Hornan
alimmaiseen kerrokseen.
Mihin laittaisimme tällaiset päivät
jolloin Zarathustrakin tuntuu viisaalta mieheltä
eikä kukaan osaa rakastaa
pisamia nuoren tytön poskilla?
Rakastuneena
kaikki niin paljon helpompaa:
kävelen helmikuisessa tihkusateessa
osaamatta lopettaa hymyilyä
saamatta kauniita kasvoja mielestä
pelkäämättä minkäänlaista huomista.
Rakastuneena niin paljon helpompaa:
lämmin suihku lämmittää
jostakin syystä vielä iltaan
kun lasken itseni uneen
uskon meidän kohtaavan siellä.
Rakastuneena paljon helpompaa:
mikään taakka ei paina
kaikkialla merkkejä onnesta
sillä luomakunta kukoistaa
uudella tavalla
se unohtaa
kuinka hävetä tai tuntea syyllisyyttä
mikään ei ole naivia
sillä rakkaus ei ymmärrä käsitteitä
sillä ei ole muistia
pahoista asioista.
Rakastuneena helpompaa:
ruuhkat sujuvat liukkaasti
radiossa soi sinun kappaleesi
vihreät valot lainehtivat
ja näen sinun kasvosi
hetken ajan.
Kaikki on hyvin
rakastuneena
kaikki on niin paljon helpompaa
paitsi kertoa se sinulle.
Eräänä poikkeuksellisen leutona talvena tapahtui niin, että Andrej Belone haistoi aamulla mennessään töihin kotinsa rappukäytävässä pistävän virtsan hajun. Hän tiesi, että alakerrassa asui eräs juoppo, joka syystä tai toisesta kutsui itseään Norpaksi. Belone päätti kostaa Norpalle tämän aiheuttaman vakavan hajuongelman. Hän juoksi kotirappunsa alatasanteelta takaisin asuntoonsa hakien jääkaapista savukampelan tähteet, jotka olivat jääneet yli edellisillan päivälliseltä. Belone kääri kampelan jämät sanomalehteen ja tunki sen kokonaisuudessaan Norpan postiluukusta sisään. Tämän jälkeen Belone vielä pyyhki likaiset kenkänsä rakkaan naapurinsa ovimattoon ja muutti Norpan nimikyltin kirjainten järjestystä.
Sen jälkeen Belone lähti vikkelästi kohti bussipysäkkiä, mutta aiemmat toimenpiteet olivat venyneet sen verran pitkiksi, että linja-auto oli jo ehtinyt mennä. Tätä harmitellessaan hän huomasi naapuritalon kuudennen kerroksen ikkunasta kajastavan valoa. Samaan aikaan viereisestä puistosta alkoi kaikua mustarastaan laulua ja siksi Belone päättikin mennä kysymään, miksi asunnossa oltiin jo niin varhain hereillä ja olisiko heillä mahdollisesti tarjota kahvia. Kuitenkin rappukäytävän oven edustalla hän muisti, ettei tiennyt tarvittavaa koodia. Belone sylkäisi pitkän ja nautinnollisen tervaklimpin rapun ovenkahvaan ja lähti puoliksi juosten kohti työpaikkaansa, jonne oli matkaa alle kaksi kilometriä.
Työmatka sujui varsin tavanomaisesti eikä päivän muissakaan vaiheissa ollut enää mitään erityisen mielenkiintoista. Töistä palatessaan Belone haistoi torilla tuoreen kalan merkityksellisen hajun. Hän muisti aamuiset tapahtumat ja tuli niistä hyvälle tuulelle. Viekas hymy kasvoillaan Belone astelikin kalakojun luokse ostaen sieltä kaksi kokonaista madetta, ihan vain kaikelta varalta.
Etsin sinua
kuin aurinko laskee keväisin:
haikeasti.
Lasi tyhjenee
vain täyttyäkseen uudestaan
kuluakseen.
Saaret katoavat horisonttiin
jota tavoittelemme
leikillämme.
Minulla ei ole rahkeita
kirjottaa
kuin kiristyvä köysi.
Sinä arvostat minua
kuin ummehtunutta paskan hajua eteisessä.
Veitsi pysyy taitettuna
ettei ohimoiden tarvitse kärsiä
syyttöminä.
Me hyväksymme kaiken tämän
jotta saisimme elää
edes hetken onnellisina
niin kuin emme tienneet toivovamme.
Andrej Belone oli ukrainalaista syntyperää oleva postinkantaja, jonka jakelureitti kulki Katajanokan rannassa, jäänmurtajien välittömässä läheisyydessä. Postia jakaessaan hänellä oli tapana kuunnella, kuinka sinitiaiset söivät kuivaa ruohoa ulkoasiainministeriön rakennuksen edustalla. Tuota tuttua hiekkapolkua kulkiessaan Belone joutui päivittäin erään erikoisen, mutta sangen ikäväluontoisen tapahtuman uhriksi.
Vuosien ajan oli Belone kantanut postia mustassa kantolaukussaan ainoana huolenaan koirien ulosteet, jotka keväisin nousivat lumen alta esiin. Koirien kulahtaneet jätökset kuitenkin muuttuivat pieneksi harmiksi eräänä tiistaiaamupäivänä kello yhdentoista aikoihin, kun jäänmurtajien edustalla häntä ammuttiin ilmapistoolilla kaulaan. Belone tunsi viheliäistä kipua niskassaan ja pysähtyi tunnustelemaan kaulaansa, joka vaikutti siltä, että ampiainen tai jokin muu hyönteinen olisi siihen ärhäkästi pistänyt.
Tämän tapauksen sattuessa ensimmäistä kertaa Belone uskoikin, että kysymyksessä oli ikävä sattuma, jossa jokin ötökkä oli häntä kaulasta puraissut. Tapaus kuitenkin alkoi toistua tuon kohtalokkaan aamupäivän jälkeen viikon jokaisena arkipäivänä ja pian hän ymmärsi, että jäänmurtajilta ammuttiin häntä tarkoituksellisesti ritsalla, ilmapistoolilla tai jollakin muulla kivuliaalla aseella.
Belone oli saanut isältään lempeän ja harkitsevan kasvatuksen, joka on ukrainalaismiehille varsin tyypillinen. Sen takia hän ei koskaan puuttunutkaan ilkivaltaan, joka häntä kuitenkin vaivasi merkittävissä määrin. Belone uskoi, että kysymyksessä oli jokin suomalainen rituaali, jota hän ei vielä ollut omaksunut. Siitä huolimatta jokaisena aamuna töihin kulkiessaan Belone toivoi, ettei tapaus enää toistuisi. Kaikista toiveista huolimatta ilkivalta jatkui päivä toisensa jälkeen. Belone ei tehnyt asialle mitään, mutta lintujen kuivan ruohon syömisestä lähtenyt ääni ei kuulostanut enää yhtä rauhoittavalta, kuin aikaisemmin, ennen hyökkäyksien alkamista. Belone ei myöskään osannut enää tervehtiä vastaantulevia ihmisiä yhtä vilpittömän kohteliaasti, sillä epävarmuus ja rauhattomuus olivat vallanneet hänen mielensä.
Vuosien kuluessa Belonen niska kovettui jonkin verran ammuksista, eivätkä pistokset siksi enää tuntuneetkaan aivan niin pahoilta, kuin alkuaikoina. Belone oli kulkenut kolmena vuotena, kahtena kuukautena ja neljänä päivänä rantatietä pitkin, kun hän ilokseen huomasi, ettei kukaan ampunutkaan häntä koko jakelureitin aikana. Belone tunsi riemua, mutta pysyi silti hieman skeptisenä kunnes hän muutaman viikon kuluessa saattoi todeta, ettei hyökkäyksiä enää tullut jäänmurtajien suunnalta.
Rauhalliselle ja ymmärtäväiselle postinkantajalle ei koskaan selvinnyt, kuka häntä oli laivojen suunnasta ampunut tai miksi hänelle oli niin ilkeästi tehty. Ainakaan se ei johtunut Belonen työskentelyn laadusta, sillä hän oli tunnetusti eteläisen Helsingin taitavimpia postityöntekijöitä ja Helsingin Postimiesliiton arvostettu aktiivijäsen.
Nämä runot ovat kirjoitettu kaikille
jotka ovat kuin kastemato asvaltilla
tai kuin rikkaruoho
joka nousee väkisin asvaltista.
Nämä runot ovat kaikille
jotka ovat nähneet yksijalkaisen lokin
taistelevan kalanpalasta torilla.
Nämä runot ovat niille
jotka ovat sortuneet
joita on poljettu
joiden ohi kuljetaan aina kapakkajonoissa
jotka pelkäävät liikkua väkijoukoissa
joiden isä ei koskaan soita
jotka eivät tiedä mitä tehdä
joiden on vaikea olla täällä
jotka eivät osaa lukea runoja
jotka uskaltavat kasvattaa lapsiaan rakastamaan
joiden ajatuksia ei ymmärretä
joiden on vaikea hymyillä
joita on käytetty hyväksi
jotka eivät osaa itkeä hautajaisissa
jotka ovat lukeneet Hirvilammea
jotka pelaavat lottoa
jotka kaipaavat aina sinne
johon ei voi päästä
mutta jatkavat silti.
Nämä runot ovat kirjoitettu heistä
heidän keskuudessaan
heitä varten.
Minulla on ollut ruuhkavuodet.
Enää ei tarvitse väännellä sanoja,
kieputella typografioita,
miettiä mytologiaa
tai vetäytyä vertausten taakse.
Olen nähnyt Runoni.
Siinä on kuolleita ystäviä,
alistusta, ahneutta ja ahdistusta,
kavereita, joilla ei ole hampaita,
väkivaltaa ja huumeita,
variksia, joilta on jalat vammautuneet.
Minun Runossani on raiskauksia ja hyväksikäyttöä,
paniikkikohtauksia, kaljan kittaamista, urkusooloja,
puhki naituja öitä, juopon naapurin huutoa,
bussin odottamista, avioeroja, itkua,
pimeitä aamuja räntäsateessa.
Minulla oli ruuhkavuodet,
jotka pakottivat etsimään itsestäni
sen kuka haluan olla,
katsomaan kuka minä olen
ja miksi voin tulla.
Nyt yritän saada nuo vuodet selviksi
ajatuksiksi, jotka voin jakaa toisille,
jottei ihan jokaista iskua
tarvitse kantaa loppuun asti mukana.
Minulla oli ruuhkavuodet
ja nyt haluan luopua niistä
ymmärtäväiseksi Runoksi
kasvaa joksikin muuksi.
Tulppaaneja nousee lumesta. Betonikuution edustalla ainakin vielä yksi Alepan myyjätär tervehtii iloisesti kadulla. Alakerran juoppo on räjähtämäisillään kattoluukku avonaisena. Hän haisee virtsalle, hielle ja vanhalle viinalle. Puistossa lapset leikkivät kurahaalareissa entisen kirjaston edustalla. Rastapäinen mies pilottitakissaan hyppää Kovasen kyytiin. Vanhahko punatakkinen rouva kävelee vaivalloisesti, hänellä täytyy olla selkäkipuja valtavien rintojensa takia. Antikvariaatissa taiteilijan tytär tervehtii arvokkaasti puhuessaan puhelimeen. Myöhemmin hän myy torilla kukkasia vesipumpun äärellä, josta nuoret miehet ryystävät humalassa nestettä kesäisin, kun ravintolat ovat jo sulkeneet ovensa. Antiikkikauppiaalla on krapula, vaikkei hän haluaisi sitä itselleenkään myöntää. Vanha puoti hammaslääkäriaseman lähellä myy kyltin mukaan ”alan tuotteita”. Aviomiesten nyrkkien kovettamat naiset mixtuuratipat ja kahvi polttoaineinaan ovat jo kadonneet katukuvasta.
Meillä on trendikkäitä ja kovapalkkaisia graafikoita, jotka vaihtavat tavalliset suomalaiset sukunimensä eurooppalaisilta kalskahtaviin unelmiin. Mustat nahkasaappaat jalassa he astelevat ylväinä asvaltilla, jossa makaa kasa koiranpaskaa, johon on joku pystyttänyt sinisen drinkkisateenvarjon. Nostokurjet ovat tälle kaupunginosalle enää lähinnä patsaita. Kalastajatkin ovat kadonneet saaristoon kiroamaan hylkeitä ja lohirysien kalliita hintoja. Meillä on Hummerit parkissa, hummerit pöydissä ja Stigidi stereoissa. Punaista on vain tiilet koulurakennuksen seinässä. Raijat ja Reiskat ovat vaipuneet levyjen rahinaksi. Tulppaaneja nousee lumesta heidän haudoillaan. Kasvojaan alati uudistanut kaupunki antaa sentään vielä lokkien rääkyä niin kuin silloin joskus, kauan sitten.