Harri Hertell - runoJA JA novelleJA

Sitä on tässä ajassa, jossa tauluttomat valkoiset huoneet täyttyvät rutistetuista talouspapereista ja katkenneista kynsistä. Se on vahvempi, kuin koskaan aiemmin ja se kasvaa vain, kiihtyvissä määrin. Kuin soutuvene rannassa, joka hiljalleen lahoaa läpi vuodenaikojen, olemme me sellainen kukka, joka lakastuu.

Valkoisissa huoneissa katselemme ovenkahvaa ja potkimme seiniä huutaen ja uhmaten. Meillä on hiukset ja kädet, pelit ja pippelit ja kaikki niin kuin pitääkin, muttei kellään ole sydäntä kääntää ovea auki. Potkimme kiviä, lyömme toisiamme, kun ne hiertävät kengissämme. Poltamme nurmet, haravoimme lehdet kasaan ja kalastamme meret tyhjiksi. Valitamme, jos ruotoja jää kurkkuun.

Valkoisissa huoneissa kaikki käpertyy siniseksi palloksi, joka ei enää muovaudukaan kalalokin pään muotoiseksi. Joku painaa pullonkorkkia niskaan, repii kulmakarvoja, pelkää jalkojen pettävän, näön katoavan jonnekin käsittämättömiin. Valkoisissa huoneissa ei ole mattoja, eikä ikkunoita, ei lamppuja tai hampaiden kiristelyä. Valkoisissa huoneissa ei ole lapsipornoa tai poltettuja tulitikkuja.

Valkoisissa huoneissa ei kukaan uskalla tarttua nisään, imeä sitä. Ei ole viikattuja lakanoita, eikä silitettyjä paitoja. Ei ole kauniisti taiteltuja serviettejä, viilattuja kynsiä, ajeltuja partoja tai siistejä sääriä. Vain reikäisistä taskuista tippuu sulaneita kolikoita, joissa on kuolleiden miesten kuvia.

Valkoisissa huoneissa oli joskus aurinko, joka ulosti kuolleen auringon, jonka sisällä oli pieni lapsi, joka synnytti vielä pienemmän lapsen, jolle ei riittänyt enää valoa valkoisten huoneiden auringosta ja siksi se tukehtui.

Hampaat katkeavat valkoisissa huoneissa, jos peilin edessä harjaa niitä. Ruskeat pullot eivät ole tärkeitä, eikä merkitse mitään, vaikka on kokeillut kaikkia aineita, joita on löytänyt. Ei valkoisissa huoneissa ole maiden rajoja, ei auta vaikka kuinka katkoisi toisten sormia ja hakkaisi kasvoja vääristyneiksi. Ei ole Eurooppaa, ei ole Suomea, ei auta vaikka puhuu historiasta, näyttää almanakkaa, osoittaa kelloa tai viitaa vatupassiin. Valkoisissa huoneissa ei voi tukeutua mihinkään kirjaan tai todistukseen. Sellaisissa paikoissa kukaan ei ole kukaan, eikä ole ketään kenelle voisi sen kertoa.

Valkoisissa huoneissa on kuva mustasta variksesta vihreällä taustalla, se istuu mustalla oksalla, jonka ympäröi oranssi ja keltainen polte. Valkoisissa huoneissa varis tippuu taulusta ulos, mustana, huoneiden sinisillä lattioilla makaa kuollut varis.

lauantain aamuna
minä katson roskakoriin
kotikatuni tietämättömiä idiootteja
jotka pakkaavat sulkapallomailojaan
mersujensa takapenkeille.

voisin olla kuin he
mutta rakastun illalla kauniiseen naiseen
joka on hötöä unelmaani
50-luvun mustavalkoista hohtoa
ja kaunista laulua.

minä rakastun häneen illalla
ja minä rakastun häneen yöllä
unissanikin.

niin
ja sitten lauantain aamuna
oksennan roskapönttööni
keittiössä
poltan päälle pienen sikarin
silmät kirvelee päässä
ja minä niistän verta talousliinaan
ryin tervaa
ja runkkaan
koska sen lähemmäksi
en pääse tänäänkään rakkautta.

Mies oli seisoskellut koko aamupäivän sammaloituneen ison kiven päällä ja tarkkaili hyvin intensiivisesti mustikanvarpuja, koska hän halusi nähdä, olisiko mahdollista silmin havaita niissä kasvua. Puoli kolmen aikaan iltapäivällä miehelle tuli kuitenkin ankara tarve päästä virtsalle. Juuri silloin hän oli näkevinään yhden varvuista kasvavan ainakin senttimetrin tai ehkä jopa kaksi.

Silloin mies hyppäsi kiveltä iloisena ja huusi niin kovaan ääneen, että kaikki lähitienoon palokärjet pelästyivät pahanpäiväisesti. Tämän jälkeen hän pissasi kasvaneen varvun päälle. Mustikat varvussa muuttuivat kullan hohtaviksi ja mies lähti tyytyväisenä vihellellen kohti kotiaan.

Me olemme jääkaappipakastimia autiolla saarella
vuorovesi vie mukanaan ihosi
jota rohtunein huulin
suutelin kuin kirkkainta vettä.

Sinun navastasi nousee käärmeet
ja satakielet
sahaavat puiden oksilta lehtiä hiekalle
jonne kaivaudun pakoon valoa
jota sinusta tulee
joka ei ole minua varten
mutta vain minulle olemassa.

Me olemme revenneet puhelinlaskut
ja pudonneet lentokoneet
musta laatikkosi huutaa avaamista
muttei minussa ole miestä sinua nielemään.

Niin lainaavat tuulahdukset kipinöitä nuotiostamme
jonka sinä sytytit yöllä
vain kustaksesi sen sammuksiin:
katsoaksesi kuinka savu haihtuu taivaalle
kuin viimeinen erektio.

Se on säälittävää
ja se on väärin
ja on se epäoikeudenmukaistakin
muttei minulla ole kuin tämä yö
päättymätön, repivä, vittumainen yö
jonka pimeys ei ole ravitsevaa.

Minulla on vain pudotus
putoaminen syvemmälle
rupsahtaneet tähdet
ja terävien katseiden loppumaton polte.

Ei minulla ole kuin painavat kengät
ja hamppuinen parta
paita joka huutaa harjaamista
ja pää joka tarvitsee silittäjää.

Siksi minä sanon väärin
koska ei ole oikein sinua kohtaan
että tarvitsen sinut kääntämään avainta
kun itse vielä kurkistelen avaimenreiästä.

Kun asvaltti ympärilläni lainehtii
sinä olet se
joka pudistaa katujen maton suoraksi
sanoo leskenlehdille:
kasvakaa!

Kun on pimeä yö
sinä annat minulle luvan suudella
itsesi pilkulliseksi
ja aurinko muistaa taas nousta.

Siksi minä sanon väärin
koska en tarvitse sinua
vain sinut.

Kuusikymmentäkolme (63) miestä oli kokoontunut mustien nahkanojatuolien kanssa meren rannalle, jossa he istuivat tuoleissaan odottaen nousuvettä. Aurinko paistoi taivaalta kuorien miesten kasvojen ihoa. Kolmen (3) viikon ja muutaman päivän päästä miehet olivat kovin janoissaan, vaikka nauttivatkin suuresti veden kiehtovasta kuohunnasta.  

Kahden (2) mustan yön jälkeen nousuvesi toi mukanaan satatuhatta (100 000) kuollutta kilpikonnaa. Miehet olivat jo siinä vaiheessa itsekin nääntyneet nälkään ja kuolleet tylsyyteen. Naakat olivat nauttineet miesten silmämunat tyhjiksi, sillä neste niiden sisällä on varsin mehukasta. Kuin rapukeittoa…