Sellainen runo
ettei tarvitse hävetä pieniä muniaan
eikä kokemiaan kolhuja
eikä katkenneiden sateenvarjojen sadetta
kun tähdet tippuvat taivaalta takataskuusi
on se sellainen kuoppa
josta täytyy itse nostaa itsensä ylös.
Lusikoiden kauhoessa rakkautta
elämäsi sakeasta puurosta
katoavat kaikki puhelimet
ja pankkikortit
ja narikkalaput
ja sikarihuoneissa raavitut konjakit
ja harjasten valtakunta
jossa istuu puolitajuinen ihminen
kaipaa pientä rakastaan
jota lyödä tajuntaan
heittää runot ja sanat
kasvoille, päin näköä
näkymättömäksi.
Tuohiset kengät
pakottavat jalkojasi
kun katselet baaritiskillä kauniita kasvoja
oikeanmuotoisia leukoja
siltoja
niitä silmiä, joita pelkäät katsoa
sitä suuta, jolle et uskalla puhua
vaikka rakastat
valkoista lunta
jossa on punaista kirjoitusta
siinä on sota
miehen ja naisen välillä
sellainen sota
että se on hävitty
jo ennen alkuaan.
Savua
puiston lehmusten telakan takaa
katkenneitten sateenvarjojen välistä
joku viskaa hiukset päästänsä
luopuu
kuin pakahtuva mies pakkopaidassaan
me annamme kerrankin luvan epäilykselle
kadota.