Kunnianosoitus kuolleelle säveltäjälle
Se oli päivän kahdeskymmeneskuudes rappu, jonka hissi ei syystä tai toisesta toiminut. Kaikkiin edellisiin tapauksiin olin suhtautunut varsin rauhallisesti ja ohittanut epäonnisuuteni lähinnä olankohautuksilla. Tämä rappukäytävä ei kuitenkaan jostain syystä antanut minulle siihen enää mahdollisuutta. Olin muuttumassa pettyneeksi ja silminnähden ilottomaksi.
Talon, jossa kuljin, oli suunnitellut Eliel Saarinen ja viime vuosisadan alussa pahat kielet olivat kuiskutelleet arkkitehtipiirien hämärissä salongeissa, että itse Theodor Höijer olisi suurta kateutta tuntien katsellut tätä Saarisen luomusta. Rakennuksen jugendinomainen jylhyys ei kuitenkaan helpottanut tehtävääni kantaessani selässäni säkillistä valkoisia kiviä, joita oltiin hiottu useita vuorokausia maamme taidokkaimpien mestareitten toimesta. Otsallani valui katkera ja suolainen hiki, joka muistutti minua asemastani tässä jänisten valtakunnassa. Olin kuhnuri, työläinen, nokinen ja halveksittu, edes vaimoni ei halunnut kulkea kanssani julkisilla paikoilla. Minun oli määrä kuljettaa kivet asuntoon, jonka oven yläpuolelle oli maalattu musta kruunu. Kukaan ei ollut kuitenkaan kertonut minulle, missä päin tätä kaupunkia tuo asunto mahtaisi olla, joten olin rationalisoinut ongelmani ja tullut siihen tulokseen, että vain yhdessä paikassa tässä kaupungissa on varaa ostaa tuollaisia kiviä.
Siten olin siis päätynyt tuohon nukahtaneeseen, mutta arvovaltaiseen kaupunginosaan, jonka ummehtuneessa rappukäytävässä hikoilin kivet selässäni. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani edessäni avautui seinämaalaus, joka esitti läheistä torialuetta, joka myöhemmin tultaisiin muuttamaan Hummer -mallisten autojen parkkipaikaksi. Maalaus oli hieno ja varsin kuvauksellinen, mutta mielenkiintoni kuitenkin keskittyi taideteoksen vieressä jököttävään oveen, jonka päälle oli maalattu hyvin lapsenomaisella tavalla musta kruunu, jossa oli kolme tylsää sakaraa. Suurta helpotusta tuntien laskin reppuni maahan, pyyhin suurimmat hiet otsaltani ja soitin ovikelloa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Soitin uudestaan ovikelloa ja kuulin, kuinka joku käveli minua kohti. Hänen askeleensa heiluivat, kuin öljytty pihakeinu. Ne kuulostivat erehdyttävän paljon kaappikellon nakutukselta. Ovi aukaistiin ja minua katsottiin terävien, mutta paksujen silmälasien läpi. Viiksekäs mies ei sanonut mitään, mutta pystyin lukemaan hänen kasvoiltaan, että olin odotettu vieras.
Tuo ovenvartija, joka ilmeisesti oli asunnon varsinaisten omistajien hovimestari, ohjasi minut kylmän eleettömästi kohti olohuonetta, jonka tunkkaisten verhojen välistä paistoi iltapäivän uupunut aurinko. Valo osoitti harmahtavaan sikarinsavuun, jota leijaili huoneistossa valtoimenaan, ikään kuin se olisi mitä luonnollisin elinympäristö. Olohuoneen keskellä oli ruskeasta puusta tehty arkku, jossa makasi harmaakasvoinen vanha mies kuolleena. Tunnistin tuon miehen kasvot välittömästi ja säikähdin omia ajatuksiani, jotka olivat varsin yksinkertaisia ja yksisuuntaisia. Hovimestari poistui huoneesta vääntäen kahvaa yhtä hienovaraisesti, kuin aiemminkin.
Tiesin, mitä minun tulisi tehdä. Olin kuullut tällaisista tapauksista paikallisradiosta, mutta en olisi ikinä uskonut, että se voisi osua minunkin kohdalleni. Otin hienoksi hiotut valkoiset kivet repustani ja asettelin ne vainajan ympärille arkun sisälle. Tämän jälkeen suljin arkun kannen ja etsin käsiini hovimestarin, jolle nyökkäsin nöyrästi merkiksi, että olin hoitanut oman osuuteni asiasta. Hovimestari poistui hetkeksi asunnon länsisiipeen ja takaisin palatessaan hän kantoi mukanaan hopeavadilla paksua mustaa nuottiavainta. Otin nuottiavaimen ja laitoin sen reikäiseen taskuuni. Hovimestari osoitti kättään nytkyttäen, ettei minun palveluksiani enää tarvittu. Kävellessäni hämmentyneenä rappusia alas mietin, miten selittäisin illalla vaimolleni tapauksen niin, ettei hän syyttäisi minua uskottomuudesta.