Harri Hertell - runoJA JA novelleJA

Mustan pellavan yössä
olen kaivannut yhden muotoista naista
joka kelluisi yyterin pinnalla
kuin pilvi jonka sisälle unohtua
nukkumaan pyörteisiin.

Tämä on sellainen uni että pelkään herätä.

Sinä suljet suusi
kuin kärpänen
joka häpeää kuolla
kahden ikkunan väliin.

Me pyörimme puistossa
katsomme kuinka varpuset
syövät kuivaa ruohoa
ja niiden ääni
on kuukausien puhumattomuus.

Minä avaan silmäni
ja lasken viimeiset rahani
kuin variksen munat koirankopissa.

Kankea tuuli raapaisee tikun
ja sytyttää keuhkosi
täyteen usvaan.

Tämä on se päivä
jota en halunnut kohdata
likaiset kalsarit jalassa.

Joskus runot pettävät
niin kuin naiset
kaunisotsaiset.

Se oli päivän kahdeskymmeneskuudes rappu, jonka hissi ei syystä tai toisesta toiminut. Kaikkiin edellisiin tapauksiin olin suhtautunut varsin rauhallisesti ja ohittanut epäonnisuuteni lähinnä olankohautuksilla. Tämä rappukäytävä ei kuitenkaan jostain syystä antanut minulle siihen enää mahdollisuutta. Olin muuttumassa pettyneeksi ja silminnähden ilottomaksi.

Talon, jossa kuljin, oli suunnitellut Eliel Saarinen ja viime vuosisadan alussa pahat kielet olivat kuiskutelleet arkkitehtipiirien hämärissä salongeissa, että itse Theodor Höijer olisi suurta kateutta tuntien katsellut tätä Saarisen luomusta. Rakennuksen jugendinomainen jylhyys ei kuitenkaan helpottanut tehtävääni kantaessani selässäni säkillistä valkoisia kiviä, joita oltiin hiottu useita vuorokausia maamme taidokkaimpien mestareitten toimesta. Otsallani valui katkera ja suolainen hiki, joka muistutti minua asemastani tässä jänisten valtakunnassa. Olin kuhnuri, työläinen, nokinen ja halveksittu, edes vaimoni ei halunnut kulkea kanssani julkisilla paikoilla. Minun oli määrä kuljettaa kivet asuntoon, jonka oven yläpuolelle oli maalattu musta kruunu. Kukaan ei ollut kuitenkaan kertonut minulle, missä päin tätä kaupunkia tuo asunto mahtaisi olla, joten olin rationalisoinut ongelmani ja tullut siihen tulokseen, että vain yhdessä paikassa tässä kaupungissa on varaa ostaa tuollaisia kiviä.

Siten olin siis päätynyt tuohon nukahtaneeseen, mutta arvovaltaiseen kaupunginosaan, jonka ummehtuneessa rappukäytävässä hikoilin kivet selässäni. Vastoin kaikkia ennakko-odotuksiani edessäni avautui seinämaalaus, joka esitti läheistä torialuetta, joka myöhemmin tultaisiin muuttamaan Hummer -mallisten autojen parkkipaikaksi. Maalaus oli hieno ja varsin kuvauksellinen, mutta mielenkiintoni kuitenkin keskittyi taideteoksen vieressä jököttävään oveen, jonka päälle oli maalattu hyvin lapsenomaisella tavalla musta kruunu, jossa oli kolme tylsää sakaraa. Suurta helpotusta tuntien laskin reppuni maahan, pyyhin suurimmat hiet otsaltani ja soitin ovikelloa. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Soitin uudestaan ovikelloa ja kuulin, kuinka joku käveli minua kohti. Hänen askeleensa heiluivat, kuin öljytty pihakeinu. Ne kuulostivat erehdyttävän paljon kaappikellon nakutukselta. Ovi aukaistiin ja minua katsottiin terävien, mutta paksujen silmälasien läpi. Viiksekäs mies ei sanonut mitään, mutta pystyin lukemaan hänen kasvoiltaan, että olin odotettu vieras.

Tuo ovenvartija, joka ilmeisesti oli asunnon varsinaisten omistajien hovimestari, ohjasi minut kylmän eleettömästi kohti olohuonetta, jonka tunkkaisten verhojen välistä paistoi iltapäivän uupunut aurinko. Valo osoitti harmahtavaan sikarinsavuun, jota leijaili huoneistossa valtoimenaan, ikään kuin se olisi mitä luonnollisin elinympäristö. Olohuoneen keskellä oli ruskeasta puusta tehty arkku, jossa makasi harmaakasvoinen vanha mies kuolleena. Tunnistin tuon miehen kasvot välittömästi ja säikähdin omia ajatuksiani, jotka olivat varsin yksinkertaisia ja yksisuuntaisia. Hovimestari poistui huoneesta vääntäen kahvaa yhtä hienovaraisesti, kuin aiemminkin.

Tiesin, mitä minun tulisi tehdä. Olin kuullut tällaisista tapauksista paikallisradiosta, mutta en olisi ikinä uskonut, että se voisi osua minunkin kohdalleni. Otin hienoksi hiotut valkoiset kivet repustani ja asettelin ne vainajan ympärille arkun sisälle. Tämän jälkeen suljin arkun kannen ja etsin käsiini hovimestarin, jolle nyökkäsin nöyrästi merkiksi, että olin hoitanut oman osuuteni asiasta. Hovimestari poistui hetkeksi asunnon länsisiipeen ja takaisin palatessaan hän kantoi mukanaan hopeavadilla paksua mustaa nuottiavainta. Otin nuottiavaimen ja laitoin sen reikäiseen taskuuni. Hovimestari osoitti kättään nytkyttäen, ettei minun palveluksiani enää tarvittu. Kävellessäni hämmentyneenä rappusia alas mietin, miten selittäisin illalla vaimolleni tapauksen niin, ettei hän syyttäisi minua uskottomuudesta.

Kun kaipaan naista
tässä talossa kuuluu elämän ääniä
putoavia höyheniä.

Minä himoitsen niitä
kuin kaatuva maito
minä läikyn.

Kengänpohjan pudotessa puron pohjalle
pienten lasten pienen pieni armeija sahaa pienien tuolien jalkoja poikki
ja heidän pienten sahojen ääni saa pienen orkesterin muodon.

Olen sahalaitainen
vähän reikäinen verkko
kaiun jos koputat minua
sillä olen myös ontto.

Rakastan, rakastan, rakastan, rakastan, rakastan, rakastan, rakastan
niin pitkään kuin osaan.

On kirjoja, ensyklopedisia
mustia ja vahakantisia
ja heti ensimmäisillä sivuilla kuuluu kranaattien pauke
ja sivujen välistä tippuu multaa, havunneulasia ja jyskettä
verta kellertävillä lehdillä.

Tukka tulessa
paljain jaloin
minä seison soratien risteyksessä
ja odotan ammottavia avohaavoja.

Sidoin neljäkymmentäviisi minuuttia kengännauhojani kiinni. Minulla oli turkishattu päässä, jonka olin saanut lahjaksi eräältä kyyniseltä ja itsekeskeiseltä runoilijalta. Minulle muodostui paksu hiki selkäni iholle. Muistelin erästä hoikkaa naista, jota olin himoinnut nähdessäni hänet hikisenä ja alastomana vierelläni. Takkini taskuun oli joku vahingossa laittanut Fiskarsin sakset. Niiden muovinen kahvaosuus oli oranssin värinen. Huomasin maassa halpamaisen kolikon ja otin sen tyytyväisenä taskuuni. Kaupasta oli jauheliha loppunut. Päätin käydä katsomassa sitä vielä toisestakin kaupasta, mutta palasin kuitenkin takaisin kotiini. Avasin kengännauhojani kaksikymmentäkaksi ja puoli minuuttia.

Olin juuri saanut luettua päivän sanomalehdestä sarjakuvat, kun asuntoni ovikello soi. Laitoin lehden syrjään ja kävelin ovelle katsomaan, kuka siellä mahtoi heti aamusta soitella. Yllätyin melkoisesti huomatessani, että rappukäytävä oli säkkipimeä eikä kukaan tuntunut myöskään hengittävän pimeydessä. Ihmeteltyäni aikani tilannetta suljin oven ja istahdin takaisin kahvikuppini sekä päivän sanomalehden äärelle.

Kahvikuppini oli mustavalkoinen ja sen kuviointi muodosti mustia ja valkoisia neliöitä. Tuijotettuani joka-aamuiseen tapaani hetken aikaa neliöiden lumoavaa olemusta täytin kupin kahvilla, jonka olin ostanut kaupasta. Silloin joku soitti taas asuntoni ovikelloa. Kävelin aiempaa reippaampana ovelle, sillä minua alkoi hermostuttaa se, että aamuista kahvihetkeäni häirittiin näin röyhkeästi. Huomasin jälleen, että rappukäytävä oli pimeä, eikä kukaan ollut rapussa soittamassa oveni kelloa. Silloin ymmärsin, mitä naapurini oli tarkoittanut.

Juoksin hirmuisella vauhdilla keittiöön ja viskaisin sanomalehden lattialle. Sanomalehden päälle kaadoin kahvini ja kahvin päälle heitin puoli kiloa sokeria, joka kastuessaan muuttui ruskeaksi. Avasin keittiön tuplaikkunat, kaivoin kaapistani kaikki lakanat, jotka omistin ja sidoin ne sitten yhdeksi pitkäksi köydeksi. Tämän tehtyäni sidoin köyteni keittiön lämpöpatteriin kiinni ja siitä riippuessani joku vihainen koiranulkoiluttaja huuteli minulle kadulta mitä epämiellyttävimpiä sanoja. En voinut kuitenkaan pysähtyä kuuntelemaan koiranulkoiluttajan puheita kovinkaan tarkasti, sillä minun täytyi laskeutua lakanoita pitkin alas asvaltille. Saavuttaessani asvaltin, joka lämmitti miellyttävästi minun kantapäissäni ammottavia syviä avohaavoja, tiesin tarkalleen mitä minun täytyisi tehdä.

Juoksin kaksi korttelia valtavalla vauhdilla lähimmän kukkakioskin luo, josta tilasin kaksi nippua violetteja tulppaaneja. Olin niin kiihtynyt, että nappasin tulppaanit floristin kädestä ja muistin vasta kotitaloni edustalla, että minun olisi tietysti pitänyt myös maksaa ne. Uskottelin itselleni hoitavani maksun myöhemmin, kunhan olisin ensin selvittänyt tämän tilanteen.

Päästyäni kotitaloni rappukäytävään tarkistin vielä alatasanteen peilistä, että rusettini oli suorassa. Tämän tehtyäni en sytyttänyt rappukäytävään valoja, mutta tilasin hissin neljänteen kerrokseen, jossa asuin vielä siihen aikaan. Kaksi violettia tulppaaninippua kädessäni soitin määrätietoisesti seinänaapurini ovikelloa vasemman silmäni nykiessä samalla pahaa enteilevästi.

Olin kahden harmaan betonitalon välissä haravoinut jo ainakin tunnin ajan, kun yhtäkkiä huomasin viereisellä tuolilla istumassa vanhan harmaahiuksisen naisen, joka silmälasit nenällä roikkuen luki ääneen jotakin eroottista kirjaa. Yritin olla huomioimatta rouvan kiihkeitä lauseita purppurapäisestä kostajasta tai tihkuvasta lemmenhyytelöstä. Haravoin ruskan värittämiä syksyisiä lehtiä kasoihin ja huomasin, että hiekkalaatikkoon oli joku pieni lapsi unohtanut punamustan muovisen paloauton, josta joku oli ilkivaltaisesti sulattanut takaosan. Haravoin kosteita lehtiä, joiden pintoihin oli tarttunut hiekkaa ja muuta raastavaa likaa.

Nainen istui tuolillaan, luki kirjaansa ääneen ja narskutteli hampaitaan yhteen, kuin höyryveturi, joka jyskyttää päättäväisesti kiskoillaan. Haravoin lehtiä edelleen kasoihin, vilkuilin sivusilmällä tuon epäilyttävän rouvan toimia ja päässäni liikkui näky, jossa kaksi nuorta rusakkoa raiskasi kreikkalaista maakilpikonnaa. Ajatus oli erittäin ahdistava ja varmasti myös osittain rouvan omituisen käytöksen aiheuttama. Taivaalla lensi pieniä lintuparvia, joissa oli suuria lintuja, jotka lensivät minulle tuntemattomiin suuriin ja kuumiin maihin. Nuo linnut tiputtelivat paskaa pihan omenapuun vieressä seisovalle grillipaikalle ikään kuin se olisi ollut Runebergin tai jonkin muun kuuluisan kuolleen henkilön patsas. Ihmettelin lintujen poikkeuksellista osumatarkkuutta, mutten kuitenkaan lopettanut pihan haravointia, vaikka joku seisoikin toisen harmaan talon parvekkeella tamppaamassa mattojaan ja tuijottamassa minua kissamaisilla silmillään.

Haravoin ja haravoin, mutta vanha rouva oli ilmeisesti myös päättänyt lukea kirjaansa yhtä pitkään, kuin minä teen työtäni. Yritin edelleen näyttää välinpitämättömältä, vaikka rouva oli selvästi niin kiihottuneessa tilassa, kuin hänen ikäisensä nainen voi vain olla. Tilanne tuntui iljettävältä, mutta minulla oli työ, minun tärkeä työpaikkani ja ammattini, jonka arvokkuutta piti puolustaa. Touhuttuani kaksi tuntia ja kaksi minuuttia olin saanut aikaiseksi pihalle valtavan kasan luonnon kuollutta ihoa. Kasa oli ainakin viisi metriä leveä ja vähintään yhtä pitkä. Sen täytyi olla myös ainakin metrin korkuinen, sillä kasa ylettyi minun silmieni korkeudelle.

Lopetettuani haravoinnin rouva mekaanisesti sulki suunsa, joka jatkoi silti narskuttamistaan. Tarkkailin hartaasti lehtikasaani, haistelin syksyistä pihamaata ja päätin lopettaa työt siltä erää. Lähdettyäni pois pihan nurmelta laskeuduin pitkät harmaat betonirappuset alas, nostin roskakorien vieressä olevan kaivon kannen ja hyppäsin alas. Olen melko varma, että vielä tippuessanikin kuulin vanhan rouvan hampaiden narskunnan.

vaikka tietysti asian sopimattomuudesta on esitetty kuluneiden viikkojen aikana eriäviä mielipiteitä. Olimme kulkeneet märkiä sanomalehtiä pitkin ainakin kahden yön verran. Päivällä liikkuminen tuntui jokseenkin mahdottomalta, sillä olimme nukahtaneet junaraiteiden äärelle ja veturien jatkuva sivuttaissuunnassa kulkeva suhina häiritsi ratkaisevalla tavalla meidän ajatustoimintaamme. Punertavat pilvet tiputtivat Johann Strauss nuoremman säveltämän polkan tahdissa jonkinlaisia metallisia hankoja, jotka maahan tippuessaan hakeutuivat toistensa lomaan, ikään kuin jonkin valtavan magneetin voimasta. Näiden epäsäännöllisten sateiden äärellä jouduimme havahtumaan siihen tosiasiaan, että ihminen on melko voimaton näinkin voimakkaita luonnonilmiöitä kohdatessaan. Emme voineet muuta kuin tarkkailla pelokkaina tapausten etenemistä siihen suuntaan, joka vääjäämättömästi oli edessä.

Pian sateiden loputtua havahduimme valtavan kuopan ääreltä, jonka pohjalla kaikui sulkakynien kiireinen raapustus ja vaimea kiinalainen höpötys, josta emme saaneet oikeastaan mitään selvää. Eräs meistä rohkaisi mielensä näiden mustavalkoisten koskettimien painallusten valamana ja hän tarrautui vieressä seisovaan liikennemerkkiin, joka kehotti hidastamaan tulevien töyssyjen takia. Kuopan pohjalta ei enää kuulunut minkäänlaista epäilyttävää radiosuhinaa, joten päätimme edetä hurjaa vauhtia kohti ratsastajapatsasta, jonka vatsasta meidän tulisi löytää Attila tai jokin muu kullattu soppakattila. Olimme kuitenkin paksun liimaavan liman peitossa, koska eräs nimeltä mainitsematon ystävämme oli hävinnyt hyvällä kädellä salakapakassa korttipelin, jonka seurauksena jouduimme elämään, kuin etanat. Sen lisäksi, että liikkuminen oli muodostunut sangen vaikeaksi oli olemassa myös suuri riski joutua jonkun herkkusuun ateriaksi, sillä kotilosesonki sattui olemaan kuumimmillaan ja tämän vuoden pakastekotilotarjonta oli heikoimpia miesmuistiin.

Myöhemmin aamuyöstä, kun lehdenjakajat olivat jo reittiensä loppusuorilla, huomasimme, että taskuihimme oli ilmestynyt valtavat määrät toisen luokan postimerkkejä. Aloimme nuolemaan merkkejä, kuin huumatut kamelit, jotka ovat saaneet päähänsä ajatuksen, että kaarna maistuu tikkukaramellilta. Nuoltuamme kaikki merkit käyttökelvottomiksi täytyi meidän lähteä hinaamaan toisiamme kohti lähisairaalan päivystystä, sillä kielemme olivat täynnä rakkuloita. Pian kuitenkin yksi meistä heräsi pitkien ajatustensa ääreltä ja hän oivalsi, että henkilöllisyystodistuksemme oli vienyt säälimätön yövartija, joka kantoi mukanaan epäkäytännöllisen pitkää taskulamppua.

Hauskuutettuamme toisiamme hetken sibeliaanisella huumorilla olimme valmiita myymään pois ne lukuisat sellot ja viulut, joita olimme pinttyneesti päättäneet raahata mukanamme kaikkien ohikulkijoiden ja sattumanvaraisten tiedustelijoiden kielloista huolimatta. Potkimme märkiä sanomalehtiä kasaksi, muodostimme niistä patsaan, joka hetki hetkeltä muistutti enemmän sitä salaperäistä ratsastajaa, jota emme olleet koskaan kokeneet omaksemme, mutta, josta koulussa oltiin meille aina kerrottu niin ihannoivalla tavalla.

Yön edetessä maiseman tapetti alkoi hiljalleen revetä kellertäväksi ja siniseksi ja hieman punaiseksikin, mutta silloin emme osanneet kiistellä värien merkityksestä, sillä tiesimme, että pian olisi taas aamu. Se merkitse meidän kaltaiselle sopimattomalle ryhmälle väistämätöntä huomiota, jota emme kertakaikkisesti kaivanneet, sillä päämäärämme oli edelleen hyvin selkeä. Olimme valmiita rullaamaan asvaltin peitoksi ja tekemään rakentamattomista taloista sänkyymme patjan, jotta päiväunemme olisi ollut mahdollisimman luonnollisen näköistä. Epäilys kuitenkin katkesi, kun heinäsirkat alkoivat hangata jalkojaan erästä graffitia vasten, johon oli maalattu huolimattoman huolitellusti sana petos. Tiesimme olevamme oikean väylän äärellä, joten rohkenimme antaa aivojemme laukata eri tasolla, kuin valvetilassa, jota emme halunneet uskoa paremmaksi todellisuudeksi. Olen valmis paljastamaan sisäiset värähtelyni Teille,

Vääristyneen ammattiylpeyskäsityksen takia olin aamukävelyllä puistossa, jonka korkea mäki vietti minua alaspäin. Yllätyksekseni nurmikko kasvoi edelleen sangen vihreänä, mutta myös luonnottoman jäykässä asennossa, kuin jonkun muinaisen sotapäällikön käskemänä. Minua tuli puistossa vastaan mitä eriskummallisimpia naishenkilöitä. He kaikki sanoivat asuvansa Albertinkadun ja Uudenmaankadun kulmassa sijaitsevassa solariumkeskuksessa ja heistä jokainen oli noin metrin mittainen. Heillä oli tapaturmaisesti irronneitten päitten tilalle kasvanut hyvin selkeät, mutta paljaat ja mitä ilmeisemmin vilustuneet vaginat, joista jokaisesta kasvoi kaksi hieman inhottavaa tuntosarvea, joista kasvoi pieniä ohuita karvoja. Tämä antoi minun ymmärtää, että nämä naiset olivat ainakin osittain hyönteisen ja ihmisen välimuotoja, jonkinlaisia hybridejä.

Olin edellä mainittujen naishenkilöiden johdosta arvatenkin hämilläni ja vaikuttaakseni rauhalliselta ja luontevalta katselin tuon tuostakin kellooni, joka oli kuin kohtalon määräämänä pysähtynyt muutamia tunteja aiemmin. Jatkettuani aikani mäkeä alas eräs pieni poika saapui luokseni sylissään valtava kullattu seinäkello, jonka täytyi painaa huomattavasti, sillä poika kulki huteran näköisesti ja vaikutti kokoajan siltä, että hän mikä hetki hyvänsä saattaisi kaatua selälleen kellon painosta. Hän ei sanonut minulle mitään, mutta näytti merkitsevästi kelloaan ja jatkoi vaikeata kulkuaan kohti tehtaiden piippuja, joita puhdistettiin parhaillaan, vaikka tehdas oli ollut jo kymmeniä vuosia poissa käytöstä.

Keskittymiseni herpaantui niin kokonaisvaltaisesti, että kompastuin puusta irronneeseen risuun, joka oli sangen hauras. Maassa maatessani tunsin, kuinka takaraivostani nousi kärpänen tai jokin muu suriseva olio, joka lähti välittömästi lentoon. Tuijotin tuota otusta, joka katosi kurkimaisesti kulkien kohti pilvetöntä kuuta, joka poikkeuksellisesti heijastui kalpeana syksyiselle taivaalle. Otin itseäni korvasta kiinni nykäisten sitä varovaisen kysyvästi. Jouduin kuitenkin nolostumaan huomatessani, ettei sekään ollut irtoamassa kaikista epäilyistäni huolimatta. Ei ainakaan vielä.

Syötyäni torilla lautasellisen friteerattuja muikkuja huomasin, että vatsassani tuntui jotakin erikoista vilskettä. Vaikutti siltä, että nuo kuolleet kalat olisivat saaneet vatsani hapoissa uutta elämänintoa ja uimishalua. Kiireisesti päätin ottaa askeleet kohti meren rannassa sijaitsevaa kerrostaloasuntoani, jota ennen käytettiin mitä luultavimmin terapeuttisissa tarkoituksissa työtiloina. Talo oli yli sata vuotta vanha ja sitä myöten hissikin oli varsin antiikkinen. Pelkäsin kuitenkin käyttää rappusia, sillä olin vakuuttunut, että mahdollisesti uuden elämän saaneet muikut saattaisivat valahtaa housuihini sätkimään ripeiden liikkeitteni johdosta. Niinpä ryin hermostuneena hissin oven auki ja painoin nappulan kolmanteen kerrokseen, jossa olin asunut jo jonkin aikaa.

Hissi alkoi liikkua erittäin hitaasti. Katselin peiliin ja näin, kuinka kasvoillani, ihoni alla, liikkui jokin kovakuoriaista muistuttava olento. En ehtinyt ajatella asiaa kovinkaan pitkälle, kun yhtäkkiä rappukäytävän jokaiselta yhdeksältä kerrostasanteelta kuului samaan aikaan sama käskevä huuto: harasta! En ymmärtänyt käskyä, mutta pelästyin valtavasti, sillä kerrostasanteilla ei näkynyt ketään. Pian sama huuto kaikui jokaisen yhdeksän kerrostasanteen jokaisesta neljästä hopeisesta postiluukusta. Huudon jälkeen luukut alkoivat läpättää, kuin lepakon siivet sen lentäessä.

En voinut pelätä liikaa, sillä kyseessä oli kuitenkin minun kunniani, jota ei voinut tahrata elävien muikkujen sotkuilla. Katselin kenkieni kärkiä, imin kieltäni, hieroin sänkeäni, suljin silmäni ja pian hissi oli kaikesta metelistä huolimatta tilaamassani kerroksessa. Kaivoin avainnipun taskustani, mutta silloin törmäsin siihen ikävään tosiasiaan, että minulle oli kertynyt noin kaksikymmentä avainta lisää nippuuni enkä jostain syystä tunnistanut niistä ensimmäistäkään. Tungin sattumanvaraisesti yhden avaimista oveni avainpesään ja väänsin. Avain katkesi ja jäi pesään sisälle. Tunsin, kuinka muikut nauroivat, lauloivat ja hyppivät vatsani pohjalla ivallisesti.

Yllättäen kotioveni aukesikin ja ovella seisoi minun rakas äitini, joka kysyi minulta jotakin yllättyneen näköisenä. En saanut sanoista selvää, sillä olin mitä ilmeisemmin menettämässä järkeni tai ainakin kuuloaistini. Juoksin hirvittävää kyytiä vessaan ja heitin pylväskäytäväämme kaikki päällysvaatteeni. Suljin vessan oven, istahdin pöntölle ja vapautin kalat. Toimenpiteen tehtyäni vilkaisin pönttöön ja ihmeekseni siellä ei uiskennellutkaan lukuisia pahankurisia muikkuja vaan pöntön pohjalla oli yksi ainoa kala. Se oli pitkulainen, hopeakylkinen ja sillä oli pitkä terävähkö nokka, josta paistoi terävät hampaat, kuin jonkinlaisessa sahassa. Kalalla oli hohtava kruunu päänsä päällä ja se iski minulle silmää hymyillen kalamaisen viekkaasti. Kesti useita päiviä ennen kuin oivalsin, mitä vatsassani oli sinä iltapäivänä tapahtunut.

Minä
ihminen
punertava vaahteran lehti
vasta-ajeltu nurmikko
vastakarvaan silitetty koiranpentu.

Minä
runoilija
päälleen pudotettu linnunpoikanen
kolmejalkainen kottarainen
haavoittunut turboenkeli.

Minä
oppilas
pitkäkyntinen lisko
poikkisahattu laatikko
kasetti josta nauha on surraantunut ulos.

Minä
poika
shakkilauta ilman nappuloita
sotilas ilman kuningasta
kuningas ilman kuningatarta
musta ilman valkoista.

Minä
olento
kiertynyt tapetti
eksynyt kirjekuori
sormenjälki poliisilaitoksen papereissa
viimeinen sätkäpaperi.

Minä
minä tahansa
aina haluamassa olla parempi
kuin mikä tahansa.

Kun huudat maailmaa
ja maailma paskantaa tuhat kuollutta aurinkoa
tulee loppu
ja kaikki jotka ovat haalineet kultaa
ja pakoilleet rakkautta
veljeyttään
palavat kuin kulonurmikko.

Keittiö kasvaa oluttornejaan
pieniä Baabeleita
jotka hylkäävät sinut
ja huutavat mukaan
mutta hylkivät
ja kuiskivat korvaan:

ota namuja… ekstaasia…  karkkia…

Pisarat lihovat ikkunassa
mutta siitä ei näekään ulos tulevaisuuteen
vaan se on ikkuna nimeltä Muisti & Menneisyys
joka antaa kaiken
tavallaan lämpöisenä
tavallaan onnellisena
ja haluaisit unohtaa
mutta tanssilattia tuuppii sinua
joka puolelta nousee vihaisia katseita
et varmasti saa rakkautta
isäsi ei halua puhua
sadepisarat lihovat entisestään
äiti ei vastaa puhelimeen
ja ystävät kadulla
ovat vain humalaista houretta.

On tullut syksy
ja sen liimautuvat lehdet.

Maailma paskantaa tuhat kuollutta aurinkoa.

Olen alasti
verhot ja sälekaihtimet ikkunoiden edessä
ovat kuin kalterit.

Olen eksynyt sanomalehti
joka tippuu mustavalkoisena puusta.

Minä kuihdun
ja ambulanssit vilkkuvat tämän maailman kanssa
joka on yhtä paha
ja yhtä rakastettava
kuin aina ennenkin.

Sinä olet seisova kirjain
ja hauras.

Minä olen kirvelevät pirit
ryppyisessä viiden euron setelissä.

Olen alasti
ja joku koputtaa ovea
jonka olen tietysti turvalukinnut.

Se on pizzakuski
vaikka minä pelkäsinkin
jo kuolemaa.