Samettisen hiekkasäkin tavoin
aika valuu sormieni välistä
koskaan huomaamatta
koskaan arvostamatta
koskaan mitään elollista kasvattamatta.
Dyynit kastuvat hiekkalaatikossa:
me leikimme viimeistä leikkiämme
kuin humaltuneet lapset
hassun väriset lippalakit päässä.
Sanomalehdet märän maton alla
lattialla
ei enää runoutta:
tuon sinulle sanoja vain
kirjoituskoneella hakattuja
kapakoissa tunkkaantuneita
runkkaamalla surullisiksi muuttuneita
sanoja vain
yksiön pahviseinien sisältä
yksinäisyyden värittäminä
sanan varsinaisessa merkityksessä
vain sanoja
sinulle
jota en koskaan kyllästy odottamaan.
Me haluamme puhtaan paperin
uuden alun
paluulennon koskaan lähtemättä.
Me haluamme rakkautta
enemmän kuin koskaan
nyt kun vaimo synnyttää vaikeinta lastaan.
Me haluamme lisää alennusmyyntejä
enemmän leikeltyjä kasvoja
puhtaita asuntoja
ja vähemmän hammaskipuja.
Me haluamme digiboksit
keltaisemman lehdistön
nopeammat vaalikoneet
pienemmät veroprosentit
ja huolitellut käsialat.
Me haluamme kaloja
joissa ei ole ruotoja.
Me haluamme askelia
joista ei jää jalanjälkiä.
Me haluamme
mutta mitä me annamme?