Sweet dreams
Lauantaina Helmikuun 6. 2010 klo 11.01 @ Harri HertellKuollut kala valuu koskea alas:
valkoinen vatsa tervehtii taivasta,
kuin vilkuttaisi vanhalle tutulle.
Kuollut kala valuu koskea alas:
valkoinen vatsa tervehtii taivasta,
kuin vilkuttaisi vanhalle tutulle.
Unen muurit ympärillä
heräsin majatalosta,
johon toiset eivät voi tehdä varauksia.
Olen muistoissani.
Täällä on kivaa isä!
Sinunkin pitäisi olla täällä
syömässä kanssamme vaikeaa lampaanlihaa,
vaikka emme voikaan viedä asuntoon tuliaisia,
koska se on niin valkoinen ja suunniteltu.
Lokkien koti on pälvikalju talon katolla
ja ikkunat,
nuo kiinnilyödyt hampaat,
mussuttavat kakkua Käpylän konditoriasta.
Alkuasukas tilaa hissin
silmiensä parvekkeille
ja menee sillä ylös vuorille asti
majatalon nurkkaan nukkumaan.
15-vuotiaan tytön juuret
ylsivät tietenkin syvemmälle,
kuin miehen rikollistausta,
naapurin tontille asti, tietenkin.
Käräjäoikeus tietenkin määräsi tuomion
tietenkin kyyneleetkin poskillaan,
koska tyttö oli tietenkin ylpeästi, tietenkin kateellinen,
tietenkin miehen yksityisasunnossa,
tietenkin tammilankut lattioilla
olivat hyvää puuta,
tietenkin.
Väkivalta oli tietenkin vähäistä,
ja nuoli tietenkin lensi nopeasti
ja tietenkin meitä muita paremmin.
Tietenkin puoli vuotta vankeutta
ja vaimosi on yhä kaunis.
Tietenkin.
Ei
koskaan
kauniimpaa
saa
liimata
ennalleen
särkyy
takaisin
kun
korjata
muistoa
ei
koskaan
maljakkoa.

(C) JJPL
Kun lapset kasvavat niin isoiksi,
ettei pilven muodostanut nousuliike
enää niitä jaksa kannatella
ne putoavat alempiin ilmakerroksiin
ja äidit jäävät katselmaan jälkikasvuaan
epävarmoina ylhäältä käsin.
Harvoin sitä tulee ajateltua,
että näemme aina lumihiutaleet
pitkän matkansa viimeisessä vaiheessa
hengästyneinä vanhuksina,
jotka lepattavat kohti loppua
lähellä viimeistä hengenvetoa.
Kuolema on kaunista.
Miltä maistuu keitetty valhe?
Onko se löysä,
kuin isoisän kulli
senioritalon askarteluhuoneessa?
Onko se,
kuin kahvikupin tipputtamat kikkareet,
ne ruskeat renkaat,
jotka jöpöttävät ruokapöydän pinnalla?
Oletko koskaan silloin
saanut omistajaa kiinni,
kun se on ollut itse teossa
taluttamassa mukia aamiasbuffetissa?
Onko sen jälkeen enää mahdollista
hypätä renkaiden sisälle
ja valua alas valkoiseen,
kuin muurahainen,
joka on erehtynyt kondomia liukumäeksi?
Kuka siihenkään osaisi vastata,
en ainakaan minä.
Keitä sanoja kattilassa,
heitä haavoista joukkoon hyppysellinen suolaa
ja valuta al dente ajatukset siivilän läpi.
Laita lauseet takaisin kulhoon
ja kaada päälle oivallusöljyä,
etteivät ideat kuivuisi heti pohjaan kiinni.
Kokkaa kastikkeeksi luomulyriikkaa,
puhdasta pohdiskelua ilman lisäaineita
(mieluiten mieliemme pelloilta).
Raasta lopuksi ripaus rakkautta
kotona saaduista kosketuksista
ja lounas on valmis.
Bon Appétit!
Jos ihmisellä ei koskaan ole aikaa
jutella niitä näitä
spurgun kanssa kadulla
niin ei hänellä koskaan ole aikaa
oppia itseäänkään tuntemaan.
Lasi toisensa jälkeen
sanoilla päällystettyjä iltoja,
kirjoilla vuorattuja vuosia.
Alan ymmärtää
mihin kortteliin olen eksynyt,
kenen viiniä juon.
Kävimme muutaman Helsinki Poetry Connectionin aktiivin kanssa äänittämässä Juha Potkan studioilla Tuukka Terhon runoja kokoelmasta Huulilla, nolo tuuli.
Runot löytyvät osoitteesta:http://www.myspace.com/huulillanolotuuli
Kebablaatikko kädessä
olen teutaroinut pitkin lumisia kujia
kohti kotia,
jonka pimeydessä olen syleillyt
ennenaikaista kuolemaa,
kuin rakastellen viimeistä kertaa
menetettyä rakasta
aina rakeiseen aamuun asti.
Olen kulkenut sen läpi niin usein:
polttanut reikiä usvaan,
jossa tuntematon ihminen
pitää käsiä kehon ympärillä
pehmeät rinnat vasten sydäntä,
mutta kuitenkin niin etäällä siitä
mitä haluaisi todella tuntea.
Sellaisina öinä olen kuullut
kuinka Lasse laulaa Morgon dimmaa
ja samalla seinän mustavalkoiset valokuvat
ovat salaa supattaneet selän takana
hihittäen elämän tuskalle,
jota olen ollut niin täynnä
ymmärtämättä sitä, että matka,
jota myöhemmin muistelen lämmöllä ja kaiholla
muodostuikin juuri niistä hetkistä,
jotka olisin halunnut vielä alkuviikosta
pyyhkiä pois päiväjärjestyksestä.
Siksi ei pidä solvata itseään
tai eskapistisia elämäntapojaan,
jos maanantain aamupäivästä
kumoaa työpaikan taukotiloissa Beroccaa
ja toivoo olevansa vielä äitinsä kohdussa
keräämässä voimia alkuviikon aherrukseen.
Minun on täytynyt kaataa maalia kadulle
voidakseni kuvitella taivaan,
nähdäkseni sen värit ihmisten huulilla.
Minun on täytynyt potkia viattomia
ja polttaa vihan linjat itseeni
oppiakseni kulkemaan niiden vierellä.
Minun on täytynyt huutaa avaruus rikki
ja katsoa sammakon sisälle
kuullakseni kuiskauksen itsestäni
sekä sukujeni hiljaisuuden
sen reunalla.
Minun on täytynyt hengittää kaikkia savuja,
kaapia syntymäni esille
niiden alta
ja tunkeutua kanuunoiden lävitse.
Minun on täytynyt viiltää metsältä sormi poikki
ja kantaa hauki sen kämmenelle,
tuntea kuinka lapio uppoaa multaan
juurienkin läpi,
jos vain uskaltaa polkaista.
Minun on täytynyt laukata jonon edessä
ja nelistää sen takana,
kahlata tuntemattomien kanssa pakkasessa.
Minun on täytynyt kiinnittää pellolle valkoinen lakana
ja odottaa lepakoiden saapumista,
katsella kuinka ne peittelevät yössä toisensa.
Minun on täytynyt juosta mustalaisen rinnalla,
piilottaa jauhot kiven alle ja paeta
koskaan saalista takaisin hakematta.
Minun on täytynyt hiihtää sukupolvien salaisuudet esille:
luoda latu,
jota ei tarvitse seurata.
Minun on täytynyt kesyttää liskoja,
katsoa kuinka niiden hännät tanssivat rakkaudesta
ilman isiensä läsnäoloa.
Minun pitää vielä kertoa
äänen tämä tarina,
mutta sen jälkeen
ei minun koskaan enää täydy.
Amatööripornossa on aitoa surua
ja epätoivoa,
kuin vanhoissa roskapusseissa.
Ne uinuvat jo kolmatta päivää
eteisen seinään nukahtaneena
eivätkä hoputa,
odottavat kiltisti omaa vuoroa.
Mutta miksi meillä on kiire?
Onko meihin sisäänkirjoitettu taito
oppia pelkäämään kaikkea
ajan tiputtaessa hilsettä nahasta,
kuin muistutuksena maatuvaisuudesta?
Tosiasioita ei voi pyyhkiä harteilta
tai unohtaa ruokakaupan tiskille,
kuin haalistuvaa ostoskuittia,
jonka vaimo haluaa tarkastaa kotona.
Elämähän on bukkakea,
jatkuvaa konekivääreiden kalkatusta
kasvot täynnä uusia virtoja,
jotka jäävät astumatta,
mutta kuolema…
Se on shakki ja matti!
Se on rojut ränniin kertaheitolla!
Muistot leikkivät hetken vielä pihalla
pomppivat hyppynarulla,
laulavat typeriä lauluja,
silmät sidottuina naapurin tytön kanssa pussijuoksua
ja lopulta
pyöritään vielä hetki kuralammikossa,
syödään hiekkakakkuja kaiken päälle.
Kuolema.
Siinä on sentään naurua.
Ihtiriekot paukuttelevat kaarnarumpuja
sammaleen tuoksuisessa metsässä
ja miehen keuhkot rahisevat,
kuin katkeavat risut poluilla
tumman äidin palatessa kotiin
talvipakkasesta.
Ilta sylkee pellonlaidalle verta,
maalaa punaisella taivaanrannan,
jolla kukaan ei ota aurinkoa,
hiero kookoksen tuoksuista öljyä
päivittyneelle panssari-iholle.
Isäntäväen mentyä nukkumaan
savua nousee saunan suusta.
He katsovat hetken toisiaan
ja tekevät sanattoman sopimuksen,
josta me jaksamme puhumme
viisi minuuttia historian tunnilla.
Mieli
heiluttaa virtaavan joen varrella
hentoja pajujaan.
Ne kestävät sen,
mutta taipuvat
niin helposti
ja niin pian
kulkevat puolen litran purot lävitseni.
Päivän valjetessa
rannat ovat kuivat,
jokien huulet rohtuneet.
Pohjoisen hengityksessä
nuotio savuttaa vielä
ja orpo kuukkeli etsii aamiaista.
Kuumien hiilien hehkua
ei enää näe,
kuin vaeltajan kasvoilla.
Rakkaani toi illalla valkoisia ruusuja,
asetteli niitä pitkin kotia
ja näytti kauniilta.
Se tarkoitti uutta alkua,
josta olimme jo puhuneet,
vaikka tiesimme sen tapahtuvan.
Maatessamme levottomina
hän sanoi taivaan olevan surua sinisempi
enkä saanut unta,
kun ymmärsin hullun kuun kulkevan
muovikassit käsissään.
Mieliemme kananmunakuoret
halkeilivat pitkin yötä
ja kivet olivat tyynyjä,
paidat kuivuivat ovenkarmeilla.
Vesi keinui lasissa,
kuin Rapid Eye Movement kasvoilla
ja levossa oli kuuden tunnin voima:
kyky sammuttaa lyhty ilman myrskyä.
Harvat tietävät,
että tässä asunnossa
asui lähes sata vuotta ennen minua
kapteeni, jonka kuulen vieläkin huutavan käskyjään yössä.
Hän tuntee kuoleman,
merikortit lakanoissa.
Vahvalla miehellä
on kilo kultaa kaulassa,
vuosien työ ranteissa
ja saman verran vaatteissa.
Musta lierihattu painaa kumaraan, kuin kuuluisuus
ja puku harteillaan
hänen katse on varjoissa
puhuessaan rakkaudesta
ja selviytymisestä:
oikeasta elämäntavasta.
Minä en siihen jaksa uskoa,
kun manageri huutaa influenssanaamarissa
ja vaatii yleisöä kannustamaan
täällä kylmässä Pohjolassa.
Näen vain pienen pojan Jamaikalta,
joka on vieläkin köyhyyden kahleissa,
vaikka hänen nimensä
on nyt kultaakin kalliimpaa
ja rytminsä ruostumaton.
Onhan sitä helppo tuomita,
kun istuu lämpimässä kaksiossa
maassa, jossa voi valita
tukien ja terveyskeskusten vapauttamina,
työttymyyskorvausten ja eläkkeiden takaamina,
mutta silti
olisin kaivannut jotakin muuta.
Hetken aitoutta.
http://userserve-ak.last.fm/serve/_/5240150/Barrington+Levy+925764191_l.jpg