Harri Hertell - runoJA JA novelleJA

“Toisten alistamisen kustannuksella tuotetut spermanroiskeetko
me olemme valinneet arvomme mukaisiksi?” - A. Belone

Kun raivoisat ja haavoitetut myrskyt tanssivat metsissämme
syntyy mustien, alastomien, lehmusten läheisyydessä lehtopöllö,
jonka keltaiset kultasilmät kestävät katsoa
kaiken maailman vääryyden.

Alakerrassa juoppo tukehtuu omaan nauruunsa
ja mikään ei kastele maata,
josta me poimimme kukkamme
bulevardikahviloitten näyteikkunoihin.

Risupartaisena ja mietteliäänä
sinä kirjoitat,
kuin tietäisit jotakin
jotenkin paremmin
tai enemmän, kuin ennen.

Mutta paperilla kiemurat ovat vain kastematoja,
kuitenkin toisinaan käärmeitäkin
ja shamaanien kutsuja,
muttei ole vielä sitä taitoa
astua oikeanlaiseen loveen
sellaiseen,
josta nouseminen ei johda kuolemaan,
sen kanssa kulkemiseen
ja loputtomaan epätoivoon.

Vanha, harmaa, kalastajavillapaita
ei sinua pelasta
runous,
ei mikään muu,
kuin tuo ilme,
jonka sentään tunnen ja hyväksyn:

haavoittuva,
siis vielä rehellinen.

Ikävät ajatukset,
kuin kiviä:
niitä potkii päivittäin
pois elon poluilta.

Lauantaiaamuna harvinaisia vieraita:
paskat lattialla,
alli lipuu laiturilta pakoon
ja Rachmaninov levittää utopiaa
saarien aamukasteen kaveriksi.

Aamiaiseksi kahvia
ja lintujen viserrys.

Verkot nostetaan:
on uusi päivä
ja uusi alku.

Säteet kerääntyvät jälleen yhteen.

Punainen aurinko
hyväilee lempeää merta
sorsien narinan aikaan,
kun koira nukkuu koiranunta
on maailmassa vielä viattomuutta
ja vihreää nurmea.

Sinussa on mustarastaan epäluulo
ja minussa ornitologin vikaa
usein liiaksikin asti:

katselen, kun lennät
metsän vihreään hämärään.

Nenäontelot tukossa minä nukun
ja näen unia mustista harjuksista.

Vaikea niitä on tulkita,
Harreja nimittäin.

Sunnuntaisin tiskataan astiat
otetaan hauet sumpusta
ja tehdään niistä fileitä.

Sunnuntaisin peippo laulaa eri väreillä,
toisilla, kuin toisina päivinä.

Sunnuntaisin kaikki on ohi
ja vasta alkamassa.

Sunnuntaisin on hyvä muistella
ja muistaa.

Sunnuntaisin meri tuoksuu rehellisemmältä,
kun pilvet muodostavat kuluneen viikon
heitetään perskeet pois kompostiin.

Sunnuntaisin koirien haukunta lakkaa
ja minä palaan kotiin.

Sunnuntaisin minä rakastan häntä
enemmän, kuin minään muuna päivänä,
sillä sunnuntaisin haahkat lipuvat saarien taakse
mustavalkoisina, mustavalkoinen päivä mukanaan.

Meren aivastus on laskeutunut
saarien ymmärtäväiseen syleilyyn.

Lokkien laulu on jatkuvuutta,
jota kaipaavat ja pelkäävät
karun kallion männyt,
jotka itkevät suruaan,
josta ovat niin pitkään kiinni pitäneet
siitä koskaan uskaltamatta luopua.

Miksi pelätä jokaista lainetta?

Miksi olla luottamatta niihin?

Miksi pelätä, ettei västäräkki tule enää takaisin?

Miksi asiat eivät järjestyisi,
jos kerran tuhannet vuodet
ovat täällä elementit olleet
jo meitä ennen?

Eihän elämääkään voi levittää pöydälle
sen olematta aluksi tyhjä.

Lapsena olin kuoleman kovassa kyydissä
ja pelkäsin sitä.

Nyt se ei enää ole niin ajankohtaista,
mutta pelkään joskus vieläkin.

Kaiketi vain siksi,
että olen elossa.

Kaiketi vain siksi
olen elossa.

Kelalta pyysin
en elämää uutta
vaan toista mahdollisuutta,
mutta ne sanoivat:

ei sinua voi auttaa
parempi vain pajauttaa
ja nostaa sitä lasia
ei se ole meidän asia.

Niinpä tein
ja puotiin menin
viinaa pääni täyteen vedin
ja poltin ruohoa vihreää
nenään pulveria kiihkeää
ja astuin yli ikkunan
tein lähdön sanattoman.

Turvonnein keuhkoin nousemme pehmeästä pumpulista,
samettisesta sammalsängystä,
kohti kesän kiihkeää valoa.

Harakka luopuu naurustaan hetkeksi,
kohottaa kuohuviinilasinsa ilmaan
ja kyynel vierähtää utuiselle harakkaposkelle.

Kaikessa kaikuu taivaallinen harppu,
kuin viiksekkäät enkelit soittelisivat pilvenhattaralta
muinaisia manaajapappien lauluja.

Kivet pyörivät sorateillä,
jotka ovat aidattu pellon kultaisella heinällä,
jonka päällä liitelevät moniväriperhoset
saadakseen maalattua nuoren kiiman taivaalle.

Hatara viikate sylkee nurmen vihreää mehua
pölypilvien välkähdellessä neidon silmäterissä
valloittaakseen kalat,
joiden virtoja valuvat alas
kaikkein pyyteettömimmät tuntemukset.

Olemme sinisien appelsiinien maailmassa,
jossa kädet yhtyvät toisiinsa
ilman pyyntöjä tai ehtoja
vain tehdäkseen ringin, joka ei käskemällä katkea.

Maailman olemme tuoneet tänne asti
ja vakaassa uskossa sitä veistelleet
halujemme mukaan, kuin halpaa leppäpuuta.

Mutta minä sanon sen nyt,
kun ei käy enää kieltäminenkään:

ei lastut puuksi palaa.

Elämä on sävellyksistä mielenkiintoisin:

improvisoitu ja ainutlaatuinen,

mutta kuolema on aina samanlainen:

kappale jatkuu
vaikka soolo loppuu…

Talojen yllä on kaikki niin pysähtynyttä,
että saattaisin epäillä Jumalan olemassaoloa,
jos sää ei olisi näin kurja:

sade härnää mustia peltikattoja,
pilvet ovat lössähtäneet suttuiseksi harmaaksi taivaalle
ja elosta kertoo vain keskeneräinen kupolin kunnostustyö.

On vaikea luottaa mihinkään
nähdessään nuorten hyppivän ikkunoista,
etsiessään itseään, koskaan itseään löytämättä
tykittäessään hihaan
kaivatessaan rakkautta, jota ei koskaan saavuttanut.

Ikkunat ovat pimeitä,
on tiistai-iltapäivä,
eikä siinä ole mitään erikoista.

Joku juoppo Kivenhakkaajankadulla laskee viimeiset lanttinsa,
ostaa Alepasta kaksitoista olutta
ja päättää vielä sinnitellä
ainakin yhden krapulan verran,
ainakin vielä yhden päivän pidempään.

Luultavasti ihan vain siksi,
että parempiosaisia vituttaa katsella kattohuoneistoista,
kun hän huutelee alkuillasta humalassa kadulla
ja kertoo kaikille, kuinka hiukset lähtee tasaista vauhtia päästä
eikä kullikaan ole seissyt
enää vuosiin.

Miksi hyvät ja herkät aina poljetaan,
miksi he kerta toisensa jälkeen nujertuvat,
sortuvat, kaatuvat, eivät enää jaksa eteenpäin?

Mykät kerjäläiset makaavat polvillaan kaduilla,
kun lääkärit, tuomarit, professorit ja muut oppineet
katsovat kipeitä ihmisiä
arvuutellen kunkin tekosyitä.

Miksi he luulevat, että köyhät ovat aina niin helvetin laiskoja
ja aikaansaamattomia,
miksi he luulevat, että me aina haluamme luistaa velvollisuuksistamme?

Savu tihenee ja menettää merkitystään,
joku yrittää puhutella,
mutta tulkitseminen on usein liian vaikeaa.

Miksi meille on annettu tunteet
ja ymmärrys oikeudenmukaisuudesta,
jos olemme täällä vain nöyryytettävinä, pilkattavina ja riepoteltavina?

Miksi hyväntahtoiset unohtavat itkeä,
miksi heistä tulee kykenemättömiä rakastamaan,
miksei täällä osata enää luottaa ihmiseen,
antaa kättä sille, joka ei pääse ylös?

Tässä ajassa on helpompi riisuutua alastomaksi
ja naida tuntematonta vihamielisesti perseeseen,
kuin luottaa lähimmäiseen,
uskaltautua sen varaan, että kyllä joku välittää
ja haluaa pitää huolta,
vaikkei siitä mitään hyötyisikään?

Miksi raha on aina niin helvetin tärkeää,
miksi me vuosisadasta toiseen suostumme pitämään vallassa näitä arvoja,
miksi me ylipäätänsä aina alistumme?

Miksi kukat kasvavat jo maaliskuussa,
jos emme niitä ihastuneina saa katsella,
jos emme saa rakastaa,
olla naiiveja,
luottaa hetkeen?

Miksi ylipäätänsä olla,
jos emme saa olla
vapaita?

Kätensä kylmässä vedessä pessyt maa
herää uuteen alkuun,
jossa jokainen askel kulkee oikeata tietä,
mutta sitten pitäisi vielä ymmärtää miksi,
ja kuka on,
mistä tullut, kenen lapsi.

Olemme jokaisena päivänä varjomme mittaisia,
kun usva nousee merestä
katsoo kuolleen kiiskin silmä
tyhjää harmaata,
josta lipuu esiin puhumaton lapsi
häntä kainalossaan.

Jokaisen varjon aikana
me ehdimme sulkea silmämme.

Päivän alkamatta, koskaan loppumatta,
me rakastamme aina
yhden hetken kerrallaan.

Sinun kasvosi on rakkauteni kaltainen:
kiero, kuin korkkiruuvi,
mutta ainoa, mitä minulla on.

Jos minä olisin sellainen ihanneihminen,
jota aina itsessäni kaipailen
en olisi tarpeeksi edes jättämään varjoa.

Sillä, jos en olisi joskus masturboinut, juonut viinaa, polttanut pilveä, juonut kahvia, pahoittanut kenenkään mieltä, puhunut kenestäkään pahaa, aiheuttanut jätettä, jättänyt hampaita pesemättä, syönyt epäterveellistä ruokaa, urheillut liian vähän,
enkä olisi koskaan jättänyt auttamatta niitä ihmisiä, joilla oli vaikeampaa, kuin itselläni silloin niin luultavasti tuntisin nyt huonoa omatuntoa ainakin siitä, että olisin niin paljon parempi ihminen, kuin mitä muut ovat.

Yksinkertaisesti: jos olisin parempi ihminen, olisin joku toinen.

Kylmiä ja kaatuneita,
keikkuvia, kerjäläisiä ja kaiken kieltäjiä.

Niitä, jotka raitiovaunussa puristavat pylvästä
rystyset valkoisina
ja pelkäävät yli kaiken vieraitten aivastuksia.

Sellaisia, joiden kasvoja saa aurinko kutittaa
niitä, jotka eivät itse pyyhi perseitään
niitä, jotka syövät tikkukaramelliä
ja niitä, jotka vihaavat lappuliisoja
eivätkä koskaan kiroile tai koske mukiin.

Niitä, joiden on vaikea tuntea
tai puhua tunteistaan.

Ne, joita emme ymmärrä tai tunne,
jopa ne, jotka ohittavat aina kapakkajonon
setelit kourissaan.

Kaikke he
ja muutama muukin yksilö
eksyi tänään minun mieleeni,
kun olin suunnistamassa metsässä
seisomassa kivikasan päällä
otin itseäni niskasta kiinni
huusin niin perkeleen lujaa
ja hetken ajan minusta tuntui,
kuin olisin saanut iltapäivästä tukevan otteen
nilkasta kiinni,
mutta päästänyt irti
voittajana.

Niin monta turhaa kertaa
mieli toisiin itseänsä vertaa
vaan ei koskaan kohtaa kaltaistansa
siinä on sen pahin ansa.