Haavisto-blogi

Niin paljon kuin Suvi-Anne Siimestä henkilönä ihailenkin, en koskaan ymmärtänyt miten hänelle tuli yllätyksenä, että ottaessaan johdon Vasemmistoliitossa saa aina kaupanpäälliseksi myös kourallisen änkyröitä. Me muut kyllä ymmärsimme mitä Claes Andersson tarkoitti sanoessaan, että hänen psykiatrinkoulutuksestaan on hyötyä puoluetyössä.

Suvi-Anne Siimes antaa uudessa kirjassaan ”Politiikan julkisivu” viimeiset löylyt Jaakko Laaksolle, Esko-Juhani Tennilälle ja monelle muulle, mutta tosiasiaksi jää, että nämä jäivät Vasemmistoliittoon – Siimes lähti. Muuten olen sitä mieltä, että puheenjohtajan paikalta voi toki lähteä tyylikkäämminkin kuin Siimes teki, vaikka politiikassa ei ole tapana jakaa tyylipisteitä.

Vasemmistoliiton puheenjohtaja Matti Korhonen peräänkuuluttaa vaalien jälkeen punavihreää hallituspohjaa, jota voitaisiin ”ohjelmaneuvottelujen jälkeen täydentää joko keskustalla tai kokoomuksella”. Korhosen arvio, että vaalien jälkeen Vasemmistoliitolla, SDP:llä ja Vihreillä ei ole enemmistöä eduskuntapaikoista, on varmaan realistinen. Sen sijaan ajatus, että joku istuisi muiden valmiiksi kattamaan hallituspöytään, ei ole tältä planeetalta.

Vaikka presidentinvaalien alla esiintyi jakoa ”porvarilliseen” ja ”vasemmistolaiseen” Suomeen Halosen ja Niinistön kaksintaistelussa, ei eduskuntavaaleissa kannattaisi kaivautua vuoden 1918 bunkkereihin. Suomen puoluekenttä ei ole kaksinapainen, eikä se sellaiseksi helpolla muutu. Suomessa keskusta on ollut historiallisesti voimakas, ja tulee sellaisena säilymään. Kokoomuksen ja Keskustan yhteenliittyminen on yhtä kaukana kuin Vasemmistoliiton sulautuminen SDP:hen.

Vihreiden ei myöskään pitäisi rummuttaa kaksijakoisen puoluekentän puolesta, eikä asettua perinteiseen oikeisto-vasemmisto –asetelmaan. Sitä ei myöskään tue vaalitapamme, jossa samasta vaalipiiristä valitaan monia edustajia, ja joka tuo myös pienemmät puolueet eduskuntaan. Erilaiset koalitiot ja pienten puolueiden osallistuminen niihin kuuluvat Suomen poliittiseen järjestelmään. Kaksinapaisessa puoluemallissa ei muuten olisi ollut mahdollista luoda vihreiden kaltaista poliittista liikettä.

Missä on sitten vihreiden paikka poliittisella kentällä? Olen aina pitänyt oikeana sitä eduskunnan kanslian vuonna 1983 tekemää ratkaisua, jossa valitsijayhdistyslistoilta valitut Ville Komsi ja Kalle Könkkölä pantiin salissa istumaan Keskustapuolueen ja SDP:n väliin. Se on edelleen hyvä paikka vihreille.

Vasemmiston kanssa vihreät ovat aina kuuluneet suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolustajiin. Vihreät ovat yleensä olleet valmiita maksamaan vaikka hivenen enemmän veroja siitä, että lapsiperheiden tuki, vanhuus- ja vammaispalvelut ja joukkoliikenne säilyvät. Vasemmiston kanssa on ollut helpompaa taistella myös tuloerojen kasvamista vastaan, ja puolustaa samaa palkkaa samasta työstä.

Keskustan kanssa vihreillä on yhteistä työstä riippumattoman toimeentulomallin puolustaminen – viimeksi perustuloajatukset ovat herättäneet kiinnostusta myös keskustassa. Keskustan kanssa on helppo sopia myös kotimaisten, uusiutuvien energialähteiden lisäkäytöstä ja hajautetusta energiantuotannosta. Kokoomuksen kanssa vihreillä on ollut yhteistä koulutuksen, tutkimuksen ja tuotekehittelyn tukeminen, ja pienyrittäjien aseman parantaminen. Kokoomus ja vihreät ovat katsoneet myös ennakkoluulottomammin erilaisten ostopalvelumallien käyttöä terveydenhuollossa. Yksityisten palvelujen hyödyntäminen osana julkista palvelutarjontaa ei ole ollut vihreille ideologinen kysymys.

Minusta vuoden 2007 vaaleissa vihreiden ei tulisi rummuttaa ”punavihreän rintaman” puolesta. Useimmilla vihreillä on varmasti enemmän yhteisiä näkemyksiä vaikkapa keskustan Paula Lehtomäen tai kokoomuksen Maija Perhon kuin vasemmistoliiton Jaakko Laakson kanssa.

Vihreillä on sitä paitsi omia äänestäjiä, jotka kaikissa vaaleissa ovat aina äänestäneet vihreitä – jotkut heistä jopa viimeiset 24 vuotta. Lisäksi on vaaliunestaan heränneitä entisiä nukkuvien puolueen jäseniä – ja näiden lisäksi niin vasemmistosta, keskustasta kuin oikealtakin vihreisiin siirtyneitä äänestäjiä.

Ei olisi suuri ihme, jos vaalien jälkeen nykyinen hallituspohja – SDP ja Keskustapuolue – jatkaisivat yhteistyötään. Ohjelmakysymyksistä pitäisi riippua, mitä muita puolueita tähän koalitioon liittyy. Vihreillä on sekä yhteisiä että erottavia tekijöitä näiden kummankin puolueen kanssa.

Jos tulevan hallituskoalition ainoana yhteiskunnallisesti merkittävänä tehtävänä on kuudennen ydinvoimalan rakentaminen Suomeen, silloin siitä hallituksesta on parasta pysyä poissa. – Viimeaikainen keskustelu on kuitenkin osoittanut, että maassa on myös toisinajattelijoita: nimekkäimmät heistä Tarja Halonen ja Jorma Ollila. Ehkä Suomi ei sittenkään ole maa, johon mahtuu vain yksi ajatus kerrallaan. Ainakin me vihreät olemme hyvässä seurassa.

PS. Perjantain EU-ministerivaliokunnassa kävi juuri niinkuin pelkäsin: Hallitus ei sitoutunut EU:n 20 prosentin kasvihuonekaasupäästövähennyksiin, joita mm. Ranska, Englanti, Espanja, Ruotsi ja Tanska ovat kannattaneet. Vastassa ovat Itä-Euroopan maat - ja Suomi. Hohhoijaa. Olisiko aika vaihtaa RKP:n tilalle ympäristöasioihin sitoutuneempi puolue hallitukseen?

Tämä artikkeli kirjoitettiin Lauantaina Helmikuun 17. 2007 klo 1.41 ja se on kategoriassa Politiikka, Vihreät. Voit seurata kommentteja RSS 2.0 feedillä. Voit jättää kommentin, tai jäljittää artikkelin omasta blogistasi.