Vielä on tilaa nahkurin orsilla
Heidi Hautalan ja Paavo Lipposen sananvaihto Lipposen Varsovan-puheesta sai värikkäitä muotoja. Puhemiehen vastaus Hautalan syytöksiin Turun Sanomissa oli varmaa Lippos-tyyliä; nahkurin orsille tehtiin taas tilaa.
Hautalan peruskysymys on, missä menevät puhemiehen toiminnan rajat, kun hän on toisaalta vaaleilla valittu poliitikko, ja toisaalta edustaa koko Suomen eduskuntaa. Siitä on hyvä käydä keskustelua silloin, kun puhemiehiä valitaan. Puhemiesneuvosto ei voi enää toimia puhemiehen sensorina tai hänen koeyleisönään. Eduskunta valitsee aina valtiopäivien aluksi puhemiehen, ja jos tyyli ei miellytä, täytyy vaihtaa miestä tai naista.
Itselleni ei ole ollut yllätys, että Lipponen on puhunut puhemiehenä lisäydinvoiman puolesta Suomessa ja maailmalla. Hän on ollut kannassaan johdonmukainen jo pitkään. Kun nyt puheessa oli suoria lainauksia Foratom-järjestöltä, se on tietysti puheen kirjoittajan laiskuutta.
Pari sanaa populismista
Vihreiden poliittiseen vastaukseen Lipposen ydinvoimapuheisiin sisältyi muistutus puolue- ja vaalirahoituksen avoimuuden tärkeydestä. Vaikka olen täysin samaa mieltä itse teemasta, en pitänyt asiayhteyttä sen esittämiseen oikeana.
Joskus kansan syvät rivit pitävät politiikkaa likaisena pelinä, jossa mielipiteitä ”ostetaan” ja poliitikkoja ”lahjotaan”, ja tämä muka määräisi ratkaisevasti poliittisen kehityksen suuntaa. En usko että näin on. Mätämunia on varmaan poliitikkojen joukossakin, kuten kaikkialla, mutta eivät mätämunat maata hallitse.
Yhteiskuntajärjestys on Suomessa sellainen, että lahjonnasta, lahjuksen vastaanotosta tai vilpistä epäillyt voidaan saattaa lailliseen edesvastuuseen. Siksi lämpimikseenkään ei kannata vihjailla, ellei ole näyttöä. Väärästä epäilystä jää aina vähintään anteeksipyynnön velkaa.
Kun vihreät ovat olleet oikeudenmukaisuutta ja yksilön oikeusturvaa korostava liike, ei epäilyksen varjon langettaminen sinne tai tänne saa kuulua vihreiden poliittiseen agendaan. Populistiset ”rosvot kiinni” –liikkeet ovat SMP:n ja Liisa Kulhian tavoin koettaneet tehdä muiden epärehellisyydestä poliittista linjaansa, mutta sellainen on tuhoon tuomittua.
Ja lopuksi vielä Lipposesta
Hautalan ja Lipposen sananvaihdolla on jo perinteitä – aina eurovaaleista 1999 saakka, joten en siihen puutu sen enempää.
On kuitenkin tosiasia, että Vihreän liiton 20 vuodesta vihreät ovat olleet seitsemän vuotta Lipposen johtamassa kahdessa eri hallituksessa – ensin 1995 ja sitten 1999. Esko Ahon ja Heidi Hautalan neuvottelut päätyivät umpikujaan 1991, ja Anneli Jäätteenmäki jätti vihreät siskot ja veljet rannalle 2003 Osmo Soininvaaran puheenjohtajakaudella. Tämä Jäätteenmäen ratkaisu taisi tulla vihreille yllätyksenä.
Vihreiden näkökulmasta Lipponen oli hyvä ja oikeudenmukainen pääministeri. Johdin vihreiden hallitusneuvotteluja 1995, ja olin ministerinä Lipposen I hallituksessa 1995-1999. Oli useita hetkiä, jolloin muut hallituspuolueet tai Lipposen omat ryhmätoverit olivat työntämässä vihreitä oppositioon. Ensimmäinen näistä kiistoista oli ympäristöverokiista hallitusta muodostettaessa (siinä ottivat yhteen hallitusneuvottelijat Satu Hassi ja Antti Kalliomäki). Myöhemmin hallituksen jo toimiessa kauppa- ja teollisuusministeri Antti Kalliomäki pyrki käynnistämään hallitussopimuksen vastaisesti keskustelun viidennestä ydinvoimalasta – ja sen keskustelun Lipponen vihreiden eduksi pysäytti. Natura-kiistassa Lipponen esti RKP:n ja Kokoomuksen halun viedä Natura-asioiden jatkovalmistelu pois ympäristöministeriöltä oikeusministeriöön. SDP:n edesmennyt puoluesihteeri Kari Laitinen oli muuten yksi harvoista julkisuudessa Natura-ohjelmaa puolustaneista muiden hallitusryhmien poliitikoista.
Lipponen ei sateenkaarihallituksessaan ollut pelkästään vihreiden apuna, vaan hän joutui tukemaan myös muita pienempiä ryhmiä. Kun maa- ja metsätalousministeri Kalevi Hemilä oli yhden miehen ryhmineen valtioneuvoston sitoutumaton jäsen, Lipponen toisinaan ilmoittatui mukaan ”ryhmä Hemilään” – omaa sosialidemokraattista ryhmäänsä vastaan.
Lipposella oli halu pitää hallituskoalitio koossa, ja hän oli valmis jatkamaan yhteistyötä vihreiden kanssa vielä II hallituksessaan. Sitä muodostettaessa vihreät eivät enää kyenneet saamaan hallitusohjelmaan ehdotonta kieltoa käsitellä viidennen ydinvoimalan rakentamista hallituskaudella. Niinpä lähtö hallituksesta tapahtui vihreiden omasta aloitteesta keväällä 2002, kun eduskunnan enemmistö oli äänestyksessä päättänyt myönteisestä kannastaan viidennelle ydinvoimalalle.
Summa summarum
Kun hallitukset pitää Suomessa muodostaa koalitioista, on vaalikamppailun reilu henki vaalimisen arvoinen asia. Tästä nähtiin esimerkki kevään 2003 Irak-jupakassa, jossa Jäätteenmäen Irak-syytökset myrkyttivät SDP:n ja Keskustapuolueen välejä. Ilman henkilöiden kierrätystä ei siitä ongelmasta selvitty.
Vihreä mopo pörisee nyt hyvin, ja olemme menossa lumi pöllyten kohti vaalivoittoa. Vauhdin hurmassakin kannattaa pitää mopon tangosta kiinni, niin välttää pahimmat pöpeliköt. Populismin vaara vaanii aina, kuten Osmo Soininvaara meitä muistuttaa. Populismin ongelma on siinä, että sillä voi saada paljon kannatusta, jota ei vaalien jälkeen sitten pysty käyttämään.
Helmikuu 12, 2007 @ 23.43 e
Moro Pekka, onnittelen sinua pitkästä ja toimivasta poliittisesta muistista!
Jos joku tällä hetkellä rustaisi vihreiden historiikkia olisi nykyisen puhemiehen ja entisen pääministeri Paavo Lipposen rooli siinä varsin väkevä. On suuruutta tunnustaa, etteivät kaikki saavutukset ole yksinomaa oman liikkeen ansiota.
Tuota taustaa vasten huomaan ymmärtäväni jossain määrin Lipposen kasvoille noussutta tummaa punaa viime päivien keskustelujen tiimoilta.
Heidi on nyt haastanut Venäjän ja Lipposen - mitä seuraavaksi? Ei kai kahta ilman kolmatta?
Helmikuu 13, 2007 @ 9.49 e
Kiitos tästä valaisevasta kirjoituksesta!
Näin ulkopuolisen silmin nähtynä Lipposen esiintyminen on mitä on ja hän saa helposti niskavillat nousemaan. On aina tervetullutta saada myös muuta tietoa.
Nahkurin orsilla uhkailulla on omat seurauksensa, väistämättä.
Helmikuu 13, 2007 @ 14.24 e
Epäilemättä Paavo Lipponen tulee jäämään historiaan yhtenä merkittävimmistä pääministereistä. Pekka nostaa esiin myös tärkeitä piirteitä vihreiden ja Lipposen suhteista hänen pääministerikaudellaan.
Muistan hyvin keskustellut puoluehallituksessa keväällä 2002, kun Lipponen tarjoutui tulemaan Jyväskylään puhumaan hallituksessa pysymisen puolesta. Itse pidin tärkeänä, ettei hän tulisi.
Vihreä väki olisi kokenut pääministerin tulon kovan luokan junttauksena. En halunnut myöskään, että Lipposta olisi suotta nöyryytetty.
Puolueessa nimittäin vallitsivat hallituksesta lähdön tunnelmat. Lipponen olisi joutunut palaamaan nahkurin orret olalla ja myrtsillä mielellä.
Nyt Lipposta ei kuitenkaan arvostella hänen toimistaan pääministerinä vaan eduskunnan puhemiehenä. Se rooli sopii huonosti taitavalle ja halukkaalle sanankäyttäjälle.
Perustuslain mukaan “puhemies ei osallistu täysistunnossa keskusteluun eikä äänestykseen”. Puhemiehen neutraaliuden periaate tulee Englannin parlamentin ja monarkin välisen kamppailun yhteydessä 1500- ja 1600-luvuilla, kuten useat muutkin parlamentarismin keskeiset periaatteet.
Parlamentti ei toimi, jos puhemies toimii lähtökohtaisesti kovin puolueellisesti. Hänelle jää runsaasti kokoustekniikkaan sisältyvää valtaa, jolla voi vaikuttaa päätösten sisältöön. Ei ole esimerkiksi mitenkään samantekevää, milloin ja missä järjestyksessä ehdotukset viedään äänestykseen.
Edustajien täytyy kuitenkin luottaa siihen, että puhemies tuo asiat edes jonkinlaisen puolueettomuuden nimissä käsiteltäväksi. Siksi puhemiesten on tapana pidättäytyä eduskunnan ulkopuolellakin kannanotoista.
On hyvin valitettavaa, ettei Lipponen sisäistänyt puhemiehen roolia. Hän lähti housut kintuissa ilman viikunanlehvääkään ydinvoimalobbareiden mannekiiniksi.
Kyllä siitä saa ja pitää häntä huomauttaa. Vaalien alla täytyy huomauttaa hieman kärkevämmin, koska “minän” ja “meidän” siltarummutuksen pärinä tuppaa tukkimaan kuulevat korvat.
Vaikka Lipponen on ydinvoimansa kanssa ajautunut energiapoliittiselle sivuraiteelle, hänen ansionsa pääministerinä tulee tunnustaa. Uskon, että useimmat vihreät näin tekevätkin.
Helmikuu 13, 2007 @ 14.51 e
Kiinnostavia juttuja Lipposen hallituksesta. Nojatuolipoliitikkona minulla on ollut se käsitys, että ilman Lipposta Vihreät eivät hallituksessa olisi koskaan olleet. Mitä ilmeisemmin Lipponen on älykäs ja fiksukin poliitikko, en sitten tiedä oliko hänellä silloin ketunhäntä kainalossa ja ajatuksena tehdä ”älymystön SMP:lle”, eli vihreille sama temppu, joka tehtiin sille oikealle SMP:lle kun se otettiin aikoinaan hallitukseen työllisyyspolitiikkaa hoitamaan.
Kaiken kaikkiaan minusta on sääli, että nykyisten ay-siiven ankyrädemarien vallan aikana vihreillä ei taida olla asiaa ainakaan hallitukseen, jossa demarit ovat, vaikka aito vasemmiston ja vihreiden hallitus kaikkeuden kannalta olisikin paras ratkaisu.
Mutta kyllä demaritkin sitten 20-vuoden kuluttua ovat vihreiden linjoilla, kuten nyt tässä ilmastonmuutosasiassakin.
Tähän kuvioon tietysti sopii mahdollisimman huonosti ydinvoimalobbyn tekstien kritiikitön käyttö, vaikka kyllä puhemiehellä toki minusta saa olla mielipiteitä ja vapaus esittää niitä.
Helmikuu 13, 2007 @ 16.39 e
Olen diggaillut Lipposta erityisesti siksi, että hän on ollut oikeasti eurooppalainen poliitikko - niinkuin muuten Pekka sinäkin. Lipponen taisi olla myös se pääministeri, joka omalla henkilökohtaisella arvovallan toi kiintiöajattelun hallituksen muodostukseen. Olen ymmärtänyt Lipposen olevan muutenkin tasa-arvomiehiä.
Monet vihreät ovat olleet kiusaantuneita siitä, miten ärjysti Lipponen Hautalan ja Sumuvuoren kritiikkiin vastasi. Kuten Pekka kirjoittaa, tiedämme olevamme hänelle velkaa.
Minua on jurppinut puhemiehen ydinvoimalobbailu ihan asiakysymyksenä. Toki on hyvä keskustella menettelytavoista ja puhemiehen roolista samalla, sillä onhan hän selvästi ollut poliittisempi toimija kuin edeltäjänsä. Joka tapauksessa on harmi, että arvostettu valtiomies on reagoinut kuin mimosa asemaansa kohdistuneeseen kritiikkiin. Kyllä poliitikon pitäisi sietää terävää arvostelua ja vastata rauhallisesti.
En kuitenkaan voi esiintyä yhtä puhtoisena kuin Hautala, sillä olen kyllä iloisesti copy-pastennut järjestöiltä perusteluja monen moisiin puheisiini ja valtiopäivätoimiini. Esimerkiksi turkistarhauksen lakkauttamista koskevassa lakialoitteessani on perusteluissa pitkät pölinät suoraan Animalialta.
Helmikuu 13, 2007 @ 21.47 e
Kiitos Pekka tärkeän keskustelun avaamisesta blogissasi – olen oikeastaan hiukan kade, sillä tämä keskustelu pitäisi tietysti käydä puolueen kampanjablogissa. Mutta hyvä kun tämä on nyt täällä.
Puhemies Lipposen reaktio Heidi Hautalan selvitykseen oli yliampuva, vaikka totta kai jonkinlainen närkästys olikin odotettavissa. Varmaan vanhat rasitteet Heidin ja puhemiehen välillä aiheuttivat mopon karkaamisen. Minä olen ollut hiukan huolissani siitä, mitä Lipponen saa aiheutettua uhkailullaan: on vaikea arvioida, kuinka paljon hän edelleen pystyy vaikuttamaan demarien ratkaisuihin vaikkapa vaalien jälkeen hallitusneuvotteluihin käytäessä. Toistaiseksi on vaikuttanut siltä, että Lipponen on saanut aika vähän sivustatukea muilta demareilta, on kuin siellä oltaisiin hiukan kiusaantuneita asiasta. Jos kosto on hirmuinen, kaipa sen tunnistamme sitten.
Heidin toiminta on saanut tukea eduskuntaryhmältä, aivan oikein, kysehän on eduskunnan toimintaan liittyvästä asiasta. Ja toisaalta siksi mm. puheenjohtaja Cronberg on aivan tietoisesti ja viisaasti pysytellyt sivussa, ei ole puolueen asia sekaantua siihen.
Heidin kunniaksi on sanottava, että kun hän käy taistoon, hän ei kiusaa pienempiään. Saas nähdä kuka on riittävän iso Putinin ja Lipposen jälkeen…
Helmikuu 15, 2007 @ 20.05 e
Minusta lobbaajien kopioiminen ei ole itsessään ongelmallista. Toivon hartaasti, että vaikkapa Heinänen tai Pekkarinen plagioisivat esimerkiksi WWF:n energiamallia, tai miksei Vihreidenkin. Sitä varten raportteja tehdään, että niitä käytettäisiin. Ongelmallista on se, jos ei itse osaa suhtautua lähteisiinsä kriittisesti ja kysyttäessä joutuu niitä punastelemaan.
Ei kukaan poliitikko kerta kaikkiaan pysty hallitsemaan modernissa yhteiskunnassa joka asiaa itsenäisesti, joten erilaisten sidosryhmien hyödyntäminen on enemmän kuin tarpeellista. Mutta pitää kuulla useita osapuolia, kyseenalaistaa ja aktiivisesti etsiä muitakin näkökulmia asiaan. Jos sen jälkeenkin on yhtä mieltä jonkun kansalaisyhteiskunnan edustajan, virkamiehen tai yrityksen kanssa, ei silloin kannattane keksiä pyörää uusiksi. Samojen asioiden ilmaisemiseen väkisin uudella tavalla ei varmaankaan kannata laittaa ruutia.
Sikäli kun olen ymmärtänyt keskustelua oikein, perusongelma on se, että Lipponen esiintyy ulkomailla parlamenttinsa edustajana, joka esittää koko Suomen kantoja ydinvoimaan. Esimerkiksi Olkiluoto 3:n peruskiven muuraustilaisuudessa ulkomaalaisille vierailijoille esitettiin tilanne ikään kuin ydinvoimaa ei Suomessa vastustettaisi. Tämä on minusta outoa, koska ydinvoima todellakin jakaa suomalaisia vahvasti - viimeksi aina presidenttiä myöten. Suomessa puhemiehen viesti ymmärrettäisiin helpommin Lipposen omaksi mielipiteeksi, mutta Euroopassa se on helposti puolueettoman puhemiehen esittämä “suomalainen konsensus”.
Miten Foratom-lainaukset liittyvät asiaan? Siten, että niiden nostaminen on tapa havainnollistaa sitä, että Lipponen vie Eurooppaan Foratomin viestiä, ei suomalaisten yhteisiä (tai vaikka keskenään eriäviäkin) näkökulmia energiapolitiikkaan. Sanoman naamioiminen “faktoiksi” ei auta.
Jos Lipponen on valmis sanomaan, että ydinvoima vähentää paljon päästöjä, kai yhtäläinen fakta on se, että uusiutuvilla ja energiatehokkuudella on yhtä merkittävä potentiaali - ja suomalaiset kannattavat niitä mielipidetiedustelujen, eduskunnan puheiden ja vaalikoneiden perusteella paljon vankemmin. Kun Lipponen sanoo, että Foratomin toteamus, että vanhojen ydinvoimaloiden korvaaminen edellyttää uusia rakennushankkeita, samanlainen “fakta” olisi sanoa, että ydinvoimaloita voitaisiin korvata myös energiankäytön tehostamisella ja uusiutuvilla. Ja samanlainen fakta olisi myös sanoa, että IEA:n mukaan uusiutuvien ja tehokkuuden päästövähennyspotentiaali on kahdeksan kertaa suurempi kuin ydinvoiman.
Lopuksi: Lipponen vaatii Turun Sanomien kolumnissaan puolueita ilmoittamaan oman kantansa kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen “todella”. Ainoa - siis aivan “todella” ainoa - suomalainen puolue, joka on esittänyt skenaarion siitä, millä kotimaisia päästöjä vähennetään nykytasosta eikä jostain hypoteettisesta loputtoman kasvun suunnitelmasta, on nimenomaan Vihreät. ( http://www.vihreat.fi/ilmasto ) En ole nähnyt ainuttakaan poliittista tai ei-poliittista skenaariota, jossa Suomen päästöt todella vähenisivät kuudennen ydinvoimalan avulla nykytilasta.