Koirakaruselli

Sen verran keväistä säätä pidellyt täällä viime aikoina että siirryimme suosiolla pois jäältä metsään ajelemaan. Tuli ihan “kaupunkilainen” olo, ura nimittäin lähti ison tien varrelta jossa meni niitä..mitäs ne nyt on..autoja! Pielisellä voi varmasti ajella vielä ihan huoletta mutta nöhverö mikä nöhverö- viime vuonna ajelimme sitkeästi Viekijoen jäällä aina siihen asti kunnes koirulit kahlasivat välillä mahaa myöten vedessä. Tänä vuonna ajattelin pelata varman päälle. Jäät ovat vuosi vuodelta heikompia enkä tunne aluetta, lisäksi ajelen useimmiten yksin (siis aina paitsi silloin kun otamme pose- kuvia ja Le Photographer on “lähdössä” ja “maalissa”..) Ja vaikka ajaminen on hienoa missä vain, kyllä jäällä ajaminen kevätauringossa on upeinta mitä tiedän, ikävä kyllä nämä keväthanget ovat nykyään varsin lyhytaikaista iloa. Välillä ajattelen että tämä täytyy painaa mieleen ja tästä hetkestä nautittava täysillä- ehkä ensi talvena lunta ei tule enää nimeksikään, mistään hienoista keväthangista puhumattakaan. Mistäpä sen nykyään enää tietää..

Jokatapauksessa tämän talven kunnianhimoiset tavoitteet on saavutettu; koirat eivät juokse valjaita karkuun, vetäminen sujuu hienosti ja tytsit tykkäävät hommastaan. Ne ovat kaikinpuolin ihastuttavia koiria ja saaneet minut innostumaan haskeista ja rekikoira-touhuista. Ja vaikka menetin Maruska- mammaraisen liian varhain, se päätti rekikoiran uransa parhaalla mahdollisella tavalla, se opetti kahdella nuorelle koiralle ja noviisi-kuskille miten sitä rekeä oikein vedetään ja että sivuille ei vilkuilla- aina mennään eteenpäin. Ja jos edessä on ylämäki, otetaan lisää vauhtia.

Kevään kunniaksi uusi ulkoasu, sopivasti “almost spring”.

 

 

Upea päivä, aurinko on helottanut kirkkaalta taivaalta koko päivän. Sitä ei jotenkin osaa kaivata kunnes se taas yhtäkkiä ilmestyy taivaalle- kummallinen valoilmiö. Lunta on tullut jonkin verran lisää viime päivinä ja uran pohjat ovat melko pehmeitä, mutta niitä uria on! Paljon! Mahtavaa!

Pate on ollut mukana lenkillä muutaman kerran ja juoksee nätisti reen perässä, välillä tulee etuilu-puuska, mutta sallittakoon se ylen onnelliselle porokoiralle. Olen iloinen että se saa edes etäisesti toteuttaa paimennusviettiään ja palkintona on hymyileväinen porokoirannaama- mikäs sen parempaa.

Näin on puutarhuri lopullisesti aivopesty ja lumipesty odottamaan seuraavaa talvea- kesä ja kasvukausi on vain välttämätön (tosin mukava) vaihe talvien välissä. Ennen se oli toisin päin. Talvi oli kesän odotusta, nyt kesä on talven odotusta. Ja kun pitäisi saada se pari koiraa lisää että saisi kunnon pikkuvaljakon, pitäisi tehdä pitempi retki koirien kanssa, uusia valjaita, liinoja, koiria, kuppeja, koiria, retkiä, ankkureita, valjaita, lihaa, rustoja,koiria, kokeilisko jotain uutta nappulaa?, rekeen pitäisi laittaa pohjalevy, ens talvena sitä ja tätä jne. jne. jne.

Noh toisaalta, ajattelen että kyllä tämä nyt on vielä aika harmitonta. Rahat menee mutta henki vahvistuu..! 

 

Pate on väsynyt mutta onnellinen lenkin jälkeen:http://www.marian-keramiikka.com/galleria/2008/palle_26_02_08.jpg

Jäällä ajeleminen on osoittautunut vallan mainioksi tavaksi harjoitella suuntia, tai siis niitä on pakko harjoitella. Jopa blondi ymmärtää ettei takaisin pääse kääntymättä välillä jonnekin suuntaan. Pielisellä on kyllä kattava valikoima kelkkauria ja tarvittaessa voi pyöriä vaikka minkälaista siksakkia. Ja voi sitä ylpeyden tunnetta kun kauhukaksikko ymmärtää puhetta! Voi hyvänen aika- ne kääntyivät kun mä sanoin! ( tai sitten vastaavasti lievä pettymys jos ne eivät käänny kääntämättä..)

Myös kaikenlaista ohitettavaa tulee vastaan, viime talveen verrattuna suorastaan ruuhkaa. Tähän mennessä olemme ohittaneet hiihtäjiä, koiria, moottorikelkkoja ja siipiä- siis semmoisia varjoja joiden perässä hiihdetään? roikutaan? (Hurjannäköistä touhua muuten) Hyvää harjoitusta siis.

Ennen näiden haskien hankkimista pidin siperianhuskya lähes kissamaisen itsenäisenä koirana, joka on kiinnostunut ihmisestä lähinnä ruoka-aikaan. Miellyttämisenhalu onkin tullut ehkä suurimpana yllätyksenä, halu tehdä oikein tai ainakin yrittää tehdä. Nyt jälkeenpäin ajatellen se on täysin loogista, tuskinpa tsuktsi olisi pitänyt koiraa joka kieltäytyy yhteistyöstä..”Jäätiköllä oli pureva viima ja 60 astetta pakkasta,tsuktsi oli palaamassa kotiin jonne oli vielä 200 kilometria matkaa, mutta siperialaisilla rekikoirilla olikin huono päivä. Johtajakoira puri poikki hylkeennahka liinat ja juoksi leikkimään lumikasaan, muut koirat tarkkailivat tilannetta pitkästyneinä. Tsuktsi jäätyi lumihankeen ja koirat hölkkäsivät omaan tahtiinsa takaisin kotikylään..” Ei kuullosta oikealta?

Laumasieluisuuden jouduin määrittelemään ihan uudestaan, husky on todellakin laumaeläin. Siinä missä porokoira välillä jopa nauttii “hetken rauhasta”, haski on syvästi onneton ilman lajikumppania- mutta ei hätää, se kyllä antaa kaikkien kuulla sen..Niinpä kahden pennun hankkiminen yhtäaikaa olikin ihan hyvä ratkaisu. Maruskalle riitti paniikkiin se jos vahingossa unohtui yksin pihalle, mutta se olikin entinen safarikoira ja elänyt suuressa laumassa koko ikänsä.

Ja kun on kerran hurahtanut haskeihin..Nyt olen tutustumassa sekalaiseen sakkiin nimeltä alaskanhuskyt ja houndit, niissähän ideana on että koiria jalostetaan täysin käyttötarkoituksen ehdoilla- mitään yhtenäistä ulkomuotokriteeriä ei ole. Tärkeintä on olla hyvä rekikoira.

Tsuktsit: http://fi.wikipedia.org/wiki/T%C5%A1ukt%C5%A1it

 

Kaunis päivä ja aurinkokin vilahti taivaalla meitä ilahduttamassa. Kävimme Pielisellä testaamassa jään kestävyyttä (kyllä se kesti), parivaljakko intoa täynnä ja Köpikin mukana nostattamassa lähtö tunnelmaa! Köpi haluaisi niin kauheasti lähteä mukaan, onhan se omasta mielestään ihan ehta siperian pystykorva. Muutakin väkeä oli liikkeellä, hiihtäjiä, kelkkailijoita ja enduropyörillä liikkuvia tyyppejä.

Menimme uralla kahden hiihtäjän välistä ja muutaman sekunnin koirulit näyttivät olevan varmoja siitä että kysymyksessä ovatkin haskien metsästykseen erikoistunut ihmisjoukko joilla on keihäät kädessä- kunnes lamppu syttyi pään päällä- ei kun joo nää on näitä hiihto-ihmisiä. Pari reipasta hännän heilautusta ja jatkoimme matkaa.

Yhtään ei avoin jää pimuja ihmetyttänyt vaikka eniten olemme ajelleet metsäteitä, mutta toisaalta viime talvena teimme muutaman pienen retken Viekijärven jäällä ettei se nyt ihan uutta ollut. Turhia raviaskeleita ei kaksikko ota, motto tuntuu olevan että jos kerran mennään jonnekin niin mennään sinne jonnekin sitten mahdollisimman nopeasti!

http://www.marian-keramiikka.com/galleria/2008/03_02_08.jpg

(kuvassa mimmit ajattelee että kolkataampas toi kuvaaja tosta ohimennessä, kuskin kasvoilta voi lukea että varokaa kameraa!)

Aiemmin mainitsemani kärpäsloukku on kasvi ja hyvin erikoinen sellainen. Eli lihansyöjäkasvi. Kuvittelin että se on jo sen verran degeneroitunut ja piloille jalostettu super hybridi että sitä ei paljon enää kärpäset kiinnosta. Että se olisi ikäänkuin koristekasvi. Lihikset.Net kertoo:” Mutta se kaikkein kiehtovin lihansyöjäkasvi taitaa kuitenkin olla Dionaea Muscipula, kotimaisittain kärpäsloukku. Kärpäsloukun lehdet ovat ehkä kaikkein pisimmälle erikoistuneet kasvimaailman saalistusvälineet. Lehden kärkiosa muistuttaa malliltaan karhunloukkua ja toimiikin samaan tapaan. Kärpästen mielestä vastustamattoman tuoksun houkuttamina ne laskeutuvat ansalle.”

Sitä sitten ihmettelin tässä eräänä päivänä vähän lähemminkin ja huomasin että voivoi, sillähän on multapaakku “suussa”, voi kasvi parkaa. Hyvin varovasti rapsutin multaa pois kun yhtäkkiä sormessa alkoi tuntua..omituiselta. Jumankauta! Ne perhanan leuat toimii! Ja ne toimii nopeasti! Hitto että voi säikähtää yhtä pientä kasvia, mutta täytyy myöntää että se on omituisin kasvimaailman edustaja jonka olen tavannut..

“Hetkisen tepasteltuaan ne luultavasti osuvat laukaisukarvaan ja loukku sulketuu silmänräpäyksessä jättäen kärpäsen ansaan. Muutaman hetken kuluttua loukku on sulkeutunut tiiviisti ja rauhaset alkavat erittää entsyymejä saaliin sulattamista varten.” , lisäksi todetaan että”Kärpäsloukun ansa sulkeutuu laukaisukarvoja ärsytettäessä hetkessä. Ansa jää ensi hieman väljemmin kiinni kasvin yrittäessä päätellä jäikö saalis ansaan vai ei. Saaliin pyristely saa ansan sulkeutumaan ilmatiiviisti ja ateriointi voi alkaa.”-

Siis “kasvin yrittäessä päätellä..” Mistä lähtien kasvit ovat päätelleet yhtään mitään..?! Tai “aterioineet”..? Tekstihän on suoraan skifi-kirjallisuudesta! Ja sitten mieleen hiipii epäilys..Mistä suu saa käskyn sulkeutua? Onko sillä aivot? Mitä jos sillä on jalatkin..

Sivuilla myös rohkaistaan uutta kasvin omistajaa” Dionaea palkitsee vaivannäön runsain mitoin; Ensinnäkin saat kukoistavan kasvin, jota ei monella ole, ja voi sitä ylpeyden tunnetta kun hellästi hoivaamasi kasvi sieppaa ensimmäisen saaliinsa itse!”

Kun elää koirien kanssa ja paljon touhuilee niitten kanssa kaikenlaista enemmän ja vähemmän pöllöä toimintaa, niin voisi kuvitella että joskus joutuisi koiran puremaksi. Mutta ei.

 

Lainaukset: Lihikset.Net, Viherpeukalon opas lihansyöjäkasveihin: http://www.lihikset.net/lihikset.htm

…Ja koitti se suuri päivä kun arktinen tutkimusmatkailija aloitti hengenvaarallisen retken koiravaljakollaan halki karun lumisen maan, jossa armoa ei tunneta…eli ensimmäinen ajelu parivaljakolla. 

Maruskan kuoleman jälkeen ajelu kahdella koiralla tuntui haikealta, reilu viikko tuli pakollista taukoa ensin kelien takia ja koska en halunnut että nuoret koirat joutuvat uudessa tilanteessa vielä kiskomaan parkuvaa kuskiakin perässään. Kumma miten vuodessa ehtii kiintyä koiraan, mutta Maruskasta oli helppo tykätä! Surullista että se ei päässyt juoksemaan tässä porukassa vielä edes tätä kevättä.

Jotain oli pimujen kaaleihin jäänyt ja ihan reippaasti ne jaksoivat eukkoa lumessa raahata. Pieni askel suurelle valjakolle, mutta suuri askel parivaljakolle! Mikään pysyvä ratkaisu tämä ei voi olla, muuten suuren musherin pitäisi vähän pienentyä eli pistää itsensä laihikselle ja tässä asiassa olen Astilin kanssa samaa mieltä..never ever ever going to happen. 

Täälläkin on taas muutaman päivän sisällä tullut lunta ja pakkastakin on muutama aste. Nättiä ja talvista, hieno juttu. Keksintöosastolla tapahtui uutta, löysimme maksamakkaran. Sitä kun laittoi nokareen veteen niin hulahti varmaan litra per nokka alta aikayksikön, porokoiratkin tuli juotettua samalla. Kyllä seurakoiran virkakin saattaa olla melkoinen kivireki ja janohan siinä tulee äippää viihdyttäessä. Assen kanssa pitää olla tarkkana, se joisi maksisvettä kunnes räjähtää..oikeasti. Siinä sitten ohitsemenevänä ajatuksena käväisi mielessä että onkos Maruska saanut jo vettä, tämmöstä tää on nyt vähän aikaa.

 

 

Jokaisen koiraharrastajan elämässä tulee erilaisia vaiheita, vaihdetaan rotua, keksitään uusi harrastus, hankitaan lisää koiria. Yksi mielenkiintoinen ilmiö on äkillinen pienistä koirista kiinnostuminen. Siis ihan tavallinen keskikokoisten, jopa suurten rotujen harrastaja yhtäkkiä huomaa että toi pikkunen koirahan on aika kivan näköinen. Itse asiassa toi pikku piskihän on tosi söpö! Minkälainenkohan luonne sillä on? Ja matkustaminenkin olisi niin helppoa tommosen pienen ja kätevän koiran kanssa.

Keskiverto PK-harrastaja tai karski “ison kuolaavan koiran” omistaja on ensin hieman nolo. Vuosikausia dobermanneja kouluttanut henkilö hiippailee kääpiöpinserinsä kanssa seinänvieriä pitkin, kunnes jää kiinni kääpiön hallussapidosta. No kun tää on niin söpö, ihan kun pienois-dobberi..

Nuore(mpa)na olin ehdottomasti sitä mieltä että ei koskaan minkäänlaista pystykorvaa, ne ovat tylsän näköisiä ja haukkuvat taukoamatta. Nyt niitä erilaisia pystykorvia on ollut kohta kolmetoista vuotta ja parhaimmillaan viisi kerrallaan eikä loppua näy! Vielä muutama vuosi sitten olin myös sitä mieltä että kaikki pienet kääpiökoirat ovat jotenkin..turhia. Mitä semmoisella tekee? Tai mitä jos sen päälle astuu?  Se räksyttää ja puree eikä sitä voi kieltää koska se on niin pieni.

Kunnes tuli muutos, akuutti pikkukoirasyndrooma joka sittemmin on kroonistunut. Kun sairaus tiedetään on hoito suunniteltava tarkoin. Lääkkeeksi ei siis käy mikä tahansa kääpiö vaan se on määriteltävä potilaan toiveiden mukaan. Eli mikä rotu sitten? No ensin oli harkinnassa jo aiemmin mainittu kääpiöpinseri. Tutkimusten edetessä rotu osoittautui sen verran “tempperamenttiseksi” että jopa kuumeen kourissa kamppaileva koiranhankkija ymmärsi ettei ole syytä saattaa yhteen kahta “voimakastahtoista” sielua. Ymmärsin siis että minulla ja saksalaisella rottakoiralla on loppujen lopuksi liian paljon samanlaisia “ärhäköitä” luonteenpiirteitä. Omistajanhan pitäisi olla eräänlainen jarru koiran huonolle käytökselle, ei suinkaan vahvistaa sitä.

Karvakoirat jätin suosiolla pois laskuista ja vaikka käyn edelleen salaa amerikancockerspanieli- sivuilla, sisäinen realisti minussa sanoo että “Hei, mieti nyt! Miltä toi kaunis liehuturkki näyttäis kun se olis vuoden pyöriny tuolla pihalla, haskit olis nujuttanu sitä ja sä olisit unohtanu harjata sen?” Näin vastuullinen koiranostaja käy sisäistä vuoropuhelua itsensä kanssa. Toinen salainen kohde on löwchen eli pieni leijonakoira, suloinen pikku sirkus-koira. Jolla on hassu leijonaleikkaus. Tämän rodun kohdalla sisäinen realisti nostaa jo melkoisen älläkän..

Ja sitten tapasin Köpin. Köpin rotu on mittelspitz (..eli keskipystykorva?) Mittelspitz ry:n sivuilta opimme että :”Mittelspitz on verraten nuori rotu, mutta siihen nähden sillä on pitkä historia. Saksanpystykorvat kehittyivät kivikautisesta suokoirasta (Canis familiaris palustris Rüthimeyer) ja myöhemmin esiintyneestä “paaluasutuspystykorvasta”. Ne ovat Keski-Euroopan vanhinta koirarotua ja ovat usean muun rodun esi-isiä. (Nykyään tunnetuista roduista ainakin eurasierissa ja japaninpystykorvassa virtaa saksalaista pystykorvaverta.) ”

Köpi siis polveutuu “suokoirasta”, mikä osaltaan varmasti selittää sen miksi köpi on aina iloinen ja onnellinen. Sen geneettisessä muistissa täytyy olla suokoira-ajan kauhut (suolla asuminen ei voi olla helppoa, vai onko tämä suokoira peräti nostettu ylös sieltä..?)  ja nyt kun se on kiinteällä maankamaralla on helppo hymyillä! Vihdoinkin paaluasutuksen keskellä.Huh!
Niin tai näin, Köpillä on aina hyvä päivä! Lapinporokoiralle tulee luonnostaan melankolisia mietiskelyhetkiä, katse kiinnittyy etäällä siintävään taivaanrantaan ja porokoira miettii syntyjä syviä. Huskytkin tuntuvat välillä ihmettelevän maailmanmenoa omalla hiljaisella tyylillään, siis tietenkin vain silloin kun muutakaan toimintaa ei ole tiedossa. Köpin yltiöpositivisuus ja hyväntuulisuus on tarttuvaa ja jotenkin liikuttavaa. Se on vaan todella sympaattinen pikku tyyppi. Ja tämä valoisa luonne on kuulemma ihan rotuominaisuus. Mittelissä on paljon muutakin hyvää, sillä ei ole riistaviettiä,mutta sillä on helppohoitoinen turkki ja se on terve rotu. Ja söpö! Nyt sisäinen realistikin alkaa jo olla samoilla linjoilla..

Lopuksi painava varoituksen sana!!!
Foorumeille kirjauduttaessa on noudatettava äärimmäistä tarkkuutta ja huolellisuutta! Tarkkana kuin porkkana! Tai voi käydä näin:
Kirjauduin suomalaiselle siperianhusky-foorumille käyttäjätunnuksella Ma Lin täysin epätietoisena siitä että oikea Ma Lin on maailmankuulu kiinalainen pöytätenniksen olympiavoittaja.
Nythän olisi siis oikeus ja kohtuus että herra Ma Lin kirjautuisi kiinalaiselle pöytätennis-foorumille Maria Lindholmina. Näin saataisiin taas Yin ja Yang tasapainoon, you know.
Ja tämä ei ollut ollenkaan ensimmäinen kerta kun Maria Lindholm päästettiin karkaamaan bittiviidakkoon. Ehei suinkaan. Jo vuonna 2005 sama henkilö eli minä kirjauduin lappalaiskoirat- foorumille käyttäjätunnuksella Marri ( Pienet serkkutytöt eivät lapsina osanneet sanoa Maria vaan sanoivat Marri), muistamatta ollenkaan sitä seikkaa että se oikea Marri on eräs pitkän linjan lapinkoira- kasvattaja. (Mistä hän sitten myöhemmin ystävällisesti minua sähköpostitse muistuttikin ). Tarjoilin lappalaisväelle omia mielenkiintoisia näkemyksiäni lapinporokoirasta ja siitä miten sitä saa, voi ja pitää kasvattaa ja kouluttaa, jopa siitä miltä sen tulevaisuus näyttää. Ja kuten lappalaisharrastajat hyvin tietävät- lapinkoira ja lapinporokoira ovat kaksi täysin eri rotua. Marrin kirjoitukset herättivät pari koneen ääressä nuokkuvaa harrastajaa ja luonnollisesti aiheuttivat hieman ihmetystä. Mitähän se Marri nyt oikein meinaa?
Vaikka vetosin tarinaan pienistä serkkutytöistä tulimme lopulta siihen lopputulokseen että oikea Marri saa pitää etunimensä ja minä siirryn käyttämään koiran nimeä. Koska voin olla melko varma siitä että Astil ei kirjoittele foorumeilla, sillä on aivan liian kiire ruuanhankkimisessa.

Koiran nimen keksiminen on usein uudelle omistajalle harras homma, minultakin on paljon kyselty koirieni nimistä. Että miksi näin päättömät nimet kuten Ääni ja Valo. Mutta eihän nämä suinkaan ole edes niitä erikoisimpia! Tutustuminen vaikkapa Helsingin Voittaja- näyttelyn katalogiin tarjoaa loppumattoman huvin ja välillä ihan ihmettelynkin aiheen. Kennelnimi kertoo aika paljon kasvattajan ajatusmaailmasta ja koiran rodusta, otetaanpa vaikka koira nimeltä Nakkeri Namihattara. Melko varmasti voi päätellä että se ei ole mikään vasikan kokoinen, kuolaava ja hampaitaan väläyttelevä hirviö, vaan selvä söpön pikkukoiraosaston edustaja. Kysymyksessä on kiinanharjakoira.

Tai vaikka vanhassa Koiramme- lehden kuvassa poseeraava, jäpäkkä, tukevasti neljällä jalalla seisova lihaskimppu, joka tuijottaa tiukasti kameraan…staffordshirenbullterrieri nimeltä No Comment’s and that’s it. Tottakai! Canmoy’s Winsome Woman, Flitwick French Toast ja Rusch Mix Faurie-De-Souchard ovat kaikki keskikokoisia villakoiria. Näissä alkavat jo muistisäännöt olla tarpeen! Ja kun kehään purjehtii Hot Gossip- koira, se on tietenkin isovillakoira.
Siphra’s Twisted Me, Siphra’s Occasionaldemon ja Siphra’s I do I do I do ovat faaraokoiria, kun taas Jättösarven Remu, Kiimakaarron Keisari ja Metsurin Kyttä ovat selkeästi hieman eri tyyppisiä koiria, karjalankarhukoiria. Yukiguni No Hanabisenkou Go kuuluu kyllä samaan viitosryhmään kuin kaksi edellistä rotua, mutta jo nimikin kertoo että nyt mennään itään, kyseessä on shiba. Näissä piireissä ei paljon Musteja ja Murreja pyöri!
Lapsena roikuin Urheilu-Pennan Likan remmin päässä ja eihän Äreen Jäpä voi olla mikään muu kuin suomenpystykorva. Samaa rotua edustavan Ulkomaanjussin Satu II: n nimen logiikka ei kyllä ihan heti avaudu asiaan perehtymättömälle..
Vinttikoiraosastolta otetaan mukaan saluki El Hamrah Giah, afgaani Kirman Pashmina ja englanninvinttikoira Rantalaukan Jättiläisboa. Kilpagreyhound puolella nimet kuullostavat aika paljon laukkahevosten nimiltä, esimerkiksi Top Honcho, Flying Finn, Hasty Henry ja Southern Comfort..(viimeksi mainitun koiran nimeäjä lienee saanut inspiraation alkoholijuomien maailmasta, ehkäpä aamuyön tunteina unelmoidessaan huippukilpurista). Sama tapahtuu alaskanhuskyissa ja hound-tyyppisissä rekikoirissa, nimi on lyhyt ja ytimekäs,ilmeisesti koska kasvattajanimeä ei tarvita edessä. Ruotsalainen, nykyään Alaskassa asuva musher Egil Ellis kuvailee lempikoiraansa seuraavasti:” He is fast as Michael Johnson, strong as Mike Tyson and can jump like Michael Jordan!” Koiran nimi on tietenkin Mike.

No entäpäs nämä omat hurtat sitten? Huskien nimeämiseen ei liittynyt mitään sen suurempaa uskonnollista herätystä missä “kuullaan ääniä ja nähdään valoja”, vaan takana on yksinkertaisen harrastajan omahyväinen sanaleikki äänen ja valon nopeudella kulkevista rekikoirista. Ja hupi sen kun jatkuu, aivan oman lisänsä antoisaan koiraharrastukseen tuo Äänen ja Valon huuteleminen lähimetsässä tai jos vaikka tuntemattomien ihmisten läsnäollessa yhtäkkiä kiljahtaa “Ääni- lopeta nyt!” tai “Taas toi Valo per****le!”

Astillauta, Asstil.. Astilin nimi on saamea ja tarkoittaa “hän jolla on aina aikaa”. Usein esitettyyn kysymykseen “Mitä ton koiran nimi oikeen tarkoittaa? ” Vastaus on siis “Häntä jolla on aina aikaa.”

Zetori-Patesta tuli Zetori koska Z-alkuisia sanoja on rajoitetusti (Zulu?..ei..Zippo?..no ei tod..) ja Pate koska pennun työnimi oli kasvattajan lasten nimeämänä Pablo, siitä sitten Pate. Sori vaan Mustajärvi.

Ja aina on nimiä varastossa niitä tulevia koiria varten.Lisää koiria ei ole ainakaan lähiaikoina tulossa, mutta nimiä on valmiina jo ainakin…neljäkymmentä. Aina välillä niitä pudotetaan pois ja keksitään uusia (siis nimiä - ei koiria..). Ja täytyyhän se pentu ensin nähdä ennenkuin sille nimen antaa. Sehän voi näyttää vaikka ihan Mustilta!

 

Koirien nimet ovat KoiraNetistä

Syksyllä 12 vuotta täyttävän porokoira Astilin sisäinen kello edistää vuosi vuodelta enemmän. Koirat saavat pääruoan noin kahdeksan aikaan illalla, mutta Astil aloittaa jonottamisen ja naukumisen (siltä se lähinnä kuullostaa) jo kuuden aikaan. Viime vuonna se aloitti vasta seitsemältä- olen varma siitä. Siis kysymyksessä on ehdottomasti porukan pullein, se tyyppi joka todellakin on ruoka-aikaan kotona. Lievästi sanottuna hyvin syönyt kaveri, jota en kerta kaikkiaan raaski laittaa laihikselle koska sitä syyttävää ilmettä, huokailua ja ryytynyttä kitinää ei kestä paatuneinkaan tyyppi. Astil tietää kyllä milloin kupissa on ollut vähemmän ruokaa ja se protestoi..ja protestoi. Kummallista kyllä, kenellekään muulle ruoka ei ole samanlainen intohimo. Muille koirille ruoka on yksi osa elämää, Asselle se on elämä!

90-luvun lopulla kun Nikkilän mielisairaala suljettiin, joukko taiteilijoita, käsityöläisiä ja muusikoita vuokrasi sieltä työtiloja (ennenkuin niistä tehtiin luksusasuntoja..). Myös minulla oli siellä työhuone. Potilaat muuttivat  pois vaiheittain,viimeisenä siirrettiin kroonikkopotilaat. Eräs heistä tokaisi bussipysäkillä Astilin nähtyään että “tuokin on vain kävelevä vatsalaukku”-erittäin osuva pika-analyysi, eipä tainnut tietää kuinka oikeassa oli juuri tämän koiran suhteen..!

 

Neljännesvuosisadan jälkeen oli taas aika hankkia kärpäsloukku (Dionaea muscipula) tai varmaankin oikeasti joku sen hybridien hybridi. Ainahan voi olla että sen saa jopa elämään jonkin aikaa! Kaveriksi sille tuli Sarracenia eli tötterölehti. Tämmöistä ei vielä ole ollutkaan kokoelmissa..

Keli on nollassa ja loskaa, ei olla vielä käyty kokeilemassa Änän ja Valden kanssa miten homma sujuu ilman Maruskaa. Voi olla tytöt vähän ihmeissään. Kummatkin kerkesivät kokeilla kärjessä menemistä ja Valo jopa ihastui siihen hommaan. Se kun ei halua kääntyä takaisin päin ollenkaan! Hassu tyyppi.