Koirakaruselli

Talvi alkaa olla vaihtumassa kevääksi, ensi viikolle luvattu muutamia plus- asteita. Yöpakkaset tosin jatkunevat vielä hetkisen että jos on kovasti reipas voi aikaisin aamulla juoksuttaa koiria. Ei voi olla kuin kiitollinen näinkin hyvästä talvesta, melkoista ironiaa voisi toki löytää siitä että asuessamme itä-Suomessa oli kaksi karseaa talven tynkää peräkkäin..Kyllä oli huumori kovilla kun väkisin hymyillen selitteli uutta alkanutta koiraharrastustaan, no joo “nyt on ollu vähän huonot kelit…niin ja viime talvenakin tosiaan oli vähän huonot kelit joo..ajatella että tuli hankittua tämmösiä haskikoiria just nyt..hehheh..kuraista meininkiä, kyllä rapa lentää, joo-o…”- tammikuussa sai kuunnella pilkkopimeässä pöpelikössä mukavaa sateen rapinaa kattoon.. Sitten muutettiin keski-Suomeen vähän niinkun “no perkele ei se ole lunta enää missään”- asenteella ja kas kummaa! Itse lumi-keijut/jumalat/henget kuulivat mokomat manaukset ja täällähän oli ihan oikea talvi!

Muutos kahteen viime talveen oli muutenkin kohtuullisen suuri, perämettältä cityelämään! Tänä talvena meidän vakioreitti meni Jyväsjärvellä, heti rantaväylän vieressä. Alkumatka pyörätietä pitkin alikulkusillan kautta jäälle, siinä sai ihastella paikallisten graffiti-taiteilijoidenkin kädenjälkeä sekä tehdä eräänlaista kulttuuriantropologista tutkimusta tarkkailemalla vastaantulijoiden ilmeitä. Jäällä kaikki kommentit olivat positiivisia (No eihän me muita kuullakaan..), hauskin tuli ikääntyneiltä rouvashenkilöiltä jotka hiihtivät peräkanaa viereisellä ladulla:”Tuossahan pääsee helepommalla!”- Hymyilin vain kauniisti ja heilautin kättä mutta ajattelin itsekseni että kuulkaas rouva, siinä vaiheessa kun te laitatte sukset ulkovarastoon minä alan vasta juottamaan näitä elukoita ja siinä vaiheessa jos te lapioitte koiranpaskaa suksivarastosta niin asiat alkaa olla melko pahasti vinksallaan..Jopa 3 1/2 -vuotias kummipoikani totesi heti kun kuuli puhuttavan asiasta että “suksia ei tarvi ruokkia!”. No ei niin. 

Toinen vakireittimme on rauhallinen tienpätkä maaseudulla. Näissä maisemissa sattui onneksi koko koiraharrastushistoriani yhtäaikaa kamalin ja ihanin tapaus. Se klassinen..Otin kuvaa ja koirat pääsivät irti. Varmasti aika monta metsäneläintä sai pysyviä traumoja siitä kiroilun ja itsesuominnan määrästä..(Kuinka ihminen voi olla näin tyhmä..sieppausköysi on sieppausköysi koska siitä pidetään kiinni..miten hitossa aivot voi olla noin jäässä jne. jne.) Mitä nyt ihminen kaikkia kamaluuksia voi itsestään keksiä juostessaan lumista ylämäkeä ja sydän hakkaa 500 kertaa minuutissa.. Mutta sitten tapahtui se hienoin juttu! Ne tuli takaisin!!! Olin mielessäni käynyt kaikki mahdolliset vaihtoehdot ja kauhuskenaariot läpi, autojen ja muiden tavisjuttujen lisäksi arvelin että todennäköisesti tielle laskeutuu helikopteri tai lentokone, tietenkin suoraan pahaa-aavistamattomien koirien päälle..Ei edes käynyt mielessä että ne tulisi takaisin, ei tosiaan- joten kun ne yhtäkkiä ilmestyi kaarteesta, päät pystyssä (mihin sä oikeen jäit?!), reki pystyssä ja kaikki piuhat selvinä ajattelin ensin näkeväni harhoja (vrt. janoinen erämaassa)-siinä hetkessä oli todella aitoa jälleennäkemisen riemua! Kävin tarkastamassa jäljet ja jonkinmatkan päässä näkyi selvästi pysähdys ja reen kääntö. Pupseille oli tullu mammaa ikävä! (Ja minä en laske siitä köydestä irti ennenkuin koirat ovat.. autossa)

 

Astil maaliskuun auringossa Porvoossa

http://www.marian-keramiikka.com/galleria/2009/astil_22_03_09_2.jpg