Koirakaruselli

Koirilla on menossa hirvenluu- festarit, kaikenlaista roipettakin saadaan välillä. Tosin keuhkoja ei kai saa koirille antaa, kun niissä on sitä “mitä se nyt olikaan- matoa”. Siinä missä tavis luut ovat yleensä semmoista normaalikokoa, hirven luut ovat kuin dinosauruksesta! Pate oli suorastaan mykistynyt kun se sai puolikkaan suoliluun. Häh, onko tää luu? Mulle vai?

Astilli on ammattilainen, sille on aivan yhdentekevää onko luu/liha/ruoka mistä/miten/ kuinka iso, välillä tuntuu että sen kuppiin/eteen/näkyville voisi laittaa ihan mitä vaan niin se syö sen. Eräänä päivänä ehdin juuri huomata että ulkoportaille oli tipahtanut leivänpala jonka päällä ryömi etana. Samantien sekä leipä että etana katosivat ns. parempiin suihin. Asse oli tyytyväinen, ylimääräinen suupala on vaan plussaa kun talvikin on tulossa.

Tietenkin näin hirvestysaikaan Assen tapaiset koirat ovat seitsemännessä taivaassa, huoli talvirasvan keräämisestä vähenee kun ekstraa tulee vähän niinkuin pyytämättä. Astilille olisi tietenkin aivan sama vaikka hirvenmetsästys olisi kesäkuumalla heinäkuussa, sen ruokahaluun eivät ulkoiset tekijät vaikuta.

Sippehuskeilla on tapana kuljettaa kaikki syötävä koppeihin ja isot hirvenluut aiheuttavat hieman päänvaivaa. Vaikka luu mahtuisi oviaukosta, se vie melko paljon tilaa kopista! Mutta sinne pieneen möksään kaikki vaan katoaa ja koiratkin näyttävät vielä mahtuvan sisälle.

 

Aika aikansa kutakin sanoi pässi kun päätä leikattiin eli lampaitten viimeinen matka koitti tänään. Koirille lampaiden surma tarkoitti herkku-päivää, munuaiset, keuhkot ja rasva tekivät kauppansa. Jopa juoksuaika- paastoa pitäneille huskyille kelpasi kaikki mitä annettiin. Loput jemmattiin jonnekin, ilmeisesti koppiin? Ja sitten sitä koppia vartioitiin hartaasti.. Harvoin kuitenkaan ihan näin tuoreita antimia on tarjolla ja sitä osattiin arvostaa!

Paksu-Pate on pienellä laihiksella, vähemmän Power nappulaa ja lihaa ja enemmän liikuntaa- mikä neronleimaus! Pate ei onneksi ole perusluonteeltaan ahne vaan enemmänkin nirso, joten laihis ei ole sellaista tuskaa mitä Astilin laihduttaminen olisi. Jos sellainen jossain hulluuden/ itsetuhon/hermojen-menettämis puuskassa päätettäisiin aloittaa.

Astil on 12- vuotiaaksi erittän hyvässä kunnossa fyysisesti, mutta vanhuus alkaa näkyä käytöksessä. Portaiden yläpäässä se miettii mitähän tuo mahtaa tuolla alhaalla huitoa kun kysymyksessä on ulos meneminen. Saa todella tavata käskyjä- huitoa kuin liikennepoliisi. Ja metsässä se kulkee aivan omia polkujaan, poissa näköpiiristä.Tyypillinen kuvio on että kun ollaan jo tulossa pois Assea huudellaan ja odotellaan. Sitten se ilmestyy. Jostain. Ja kysymyksessä on kuitenkin koira joka on koko elämänsä kulkenut perässä kuin varjo. Kuin ihmisen ajatus, puhetta vailla.

Erään ystäväni sekarotuinen ( melkein suomenpystykorva) narttu Lilla täytti tänä vuonna 18- vuotta. Joten vanha koira on suhteellinen käsite! Vielä pari vuotta sitten kun Lilla oli “vasta” 16- vuotias, se näytti ehkä noin kymmenvuotiaalta. Melkoinen otus, saapa nähdä ylittyykö 20 vuotta!

Edellisessä kirjoituksessa väitin etten ole käynyt näyttelyssä kahteen vuoteen. No nyt korjataan tämä asia. Olin siis viime syksynä haskien kanssa erikoisnäyttelyssä. Taukoa ei ole ollut kuin vuosi. Huomasin myös että reilu vuosi niin Palle siirtyy veteraaniluokkaan!

Lilla ja Asse, vuosi 1997

http://www.marian-keramiikka.com/galleria/90-lukua/astil_lilla.jpg

Parin vuoden tauon jälkeen oli taas aika pistäytyä koiranäyttelyssä, tosin Pate vaikutti olevan asiasta eri mieltä. Sen mielestä olisi ollut huomattavasti hauskempaa seurustella kehän ulkopuolella olleiden narttujen kanssa, Olimme siis Jyväskylässä, lappalaiskoirien erikoisnäyttelyssä. Pallella meni ihan mukavasti, se oli PU 4 eli siis urosten nelonen melko suuresta koiramäärästä. Olemme tyytyväisiä- tosin ainahan me ollaan, koska kotiin lähtee sama koira huolimatta nauhan väristä.

Oli hienoa nähdä niin suuri määrä lapinporokoiria samassa paikassa, yli 100 kappaletta pelkkiä poroja! Ja kasvattajaryhmiäkin oli useampi. Erityisesti mieleen jäi lähes 15-vuotias Juoksa Gunilla (Paten täti!) joka esiintyi hienosti ja oli kaunis, pirteä vanha rouva. Meiltä kehään meneminen meinasi unohtua pari kertaa (”Hei eikös Pate ole valioluokassa?”, “On”, “No siel olis valioluokka nyt menossa..”)- Eikä ollut ihan ensimmäinen kerta  Selkeästi täytyy opetella stressaamaan näyttelytilanteita enemmän!

Jos muuten haluaa ilmoittaa koiransa Helsingin Voittaja- näyttelyyn, se kannattaa tehdä nyt eikä siitä ilosta tarvitse maksaa kuin 48 euroa. Niin ja tosiaan jos ei kuulu kennelliittoon (niinkuin minä) maksu on 70 euroa. Rahat pois ja muovinarua silmille.. Ehkä me kuitenkin mennään vaikka Peräseinäjoen tai Takahikiän ryhmikseen muitten maatiaispystäreitten keskelle.